Yhtäkkiä kesän kirkkaus ja puolivuosisatainen minuus. Onko tuo mummulan niitty vai jokin myöhemmin löydetty, missä, milloin? Vai ovatko niityt ikuisia, ajattomia, loputtomassa kesässä? Olenko sama kuin lapsena, olenko sama kuin eilen? Kuljetanko kaikkia eilisen minuuksia mukanani, vai onko osa putoillut pois? Mitä kaikkea muistan, mitä olen unohtanut ja miksi? Mikä on ollut hyvää ja tärkeää, mikä kivuliasta? Mitä on vielä odotettavissa, mitä odotan? Kauanko elän? Tietääkö joku, vai onko kaikki vain sattumaa?

Miten täyteläistä, tiheää ja runsasta elämä on ehtinyt olla jo nyt, paljon hyvää ja onnekasta, myös surua ja kuolemaa. Isäni suvun puolelta aiemman sukupolven suojamuuri on liki kokonaan kaatunut. Seison kuoleman edessä silmät auki. Kerron sille lapsista, koirasta ja kanista, jonka se juuri otti luokseen. Kerron, että ymmärrän menetysten merkityksen, ne ovat kasvattaneet yhtä paljon kuin syntymät, molemmat ovat alati yhtä käsittämättömiä ihmeitä, kumpaakin alituiseen mietin, kummastakin kirjoitan. Kuolema nyökkää ja lähtee työhönsä, niin lähden minäkin. Tuulee ja kukkii, aurinko paistaa, lipputangossa heiluu suuri valkoinen kangas, juodaan kahvit, ollaan yhdessä, rakastetaan, puhutaan elämästä.