Öölannissa Johan Theorinin teosten maisemissa - ja vähän Barbro Lindgreninkin

Öölantilaiskirjailijoista tunnetuin lienee Göteborgissa asuva, kesänsä Öölannissa sukulaisten parissa viettänyt Johan Theorin, joka aloitti uransa novelleilla. Lyhytprosaisti-Theoriniin pääsee tutustumaan esimerkiksi kokoelmassa På stort alvar. Femton ölandska berättelser (2013), useissa näissäkin on päähenkilönä dekkareista tuttu Gerlof Davidsson.

Theorin on kertonut, että esikoisedekkarin Hämärän hetki (suom. 2008, Skumtimmen 2007) maailmanlaajuinen menestys tuli yllätyksenä, koska hän oli parinkymmenen vuoden aikana ehtinyt saada useammankin hylkäyskirjeen romaanikäsikirjoituksistaan. Hämärän hetken elokuvaversio sai ensi-iltansa Ruotsissa nyt syksyllä. Theorinin muita dekkareita ovat Yömyrsky (suom. 2009, Nattfåk 2008), Verikallio (suom. 2011, Blodläge 2010) ja Sankta Psykon kasvatit (suom. 2013, Sankta Psyko 2011).

Theorinin dekkareiden keskeinen miljöö on Pohjois-Öölantin sepitetty Stenvikin kylä. Se on saanut vaikutteita Djupvikistä, joka sijaitsee länsirannikolla Borgholmin kaupungista pohjoiseen. Kaunis, rauhallinen, paisteinen ja kuvauksellinen pieni kylä.

Dekkareiden päähahmo, jo eläkkeelle siirtynyt entinen merikapteeni ja nykyinen amatöörietsivä Gerlof Davidsson, on saanut nimensä Theorinin esi-isän Gerlof Perssonin mukaan. Hänet ja hänen mukaansa nimettyä Gerlofssonin sukua on haudattu Föran kirkkomaalle. Föralla on toinenkin funktio: se on esikuva fiktiiviselle Marnäsin kirkolle, jonka mullissa makaa puolestaan Hämärän hetken Nils Kant. Hahmo on meillä koko perheen tuttu. Luin kirjan mieheni kanssa ääneen, lapset salakuuntelivat sängyissään ja aamulla kyselivät kammottavasta Nils Kantista. Hän on kyllä kaikella tapaa onnistunut kaunokirjallinen henkilöhahmo, nimeään myöten.

Theorin-faneille järjestetään opastettuja Skummtimmens Öland -bussiretkiä kirjojen maisemiin kesäkuun puolivälistä syyskuuhun joka keskiviikko. Me retkeilimme omatoimisesti.

P.S.
Muista öölantilaiskirjailijoista suosittelen erityisesti omaäänistä, hiljaista viisautta huokuvaa Barbro Lindgreniä, jonka kirjoja luin lasten ollessa pieniä. Lindgren esiintyi Öölannissa reissumme aikana, mutta huomasimme asian liian myöhään. Pikku varpunen (suom. Kaarina Helakisa, 1979), jonka tyylistä minulle tulee hiukan mieleen Anni Polvan Pimpe karkaa, on minun suosikkikirjani, alakouluikäinen tytär pitää siitä myös. Pikku varpusessa minä-kertojana on lapsi-Lindgren, joka havainnoi elämäänsä, kasvuaan, perhe-ja naapurielämää, ystävyyttä, lapsuutta ja kasvatuskäsityksiä aidosti ja kaunistelematta. Varpunen on alunperin trilogia, Lilla Sparvel, Stora Sparvel och Bara Sparvel, suomeksi siitä on käännetty valitettavasti vain ensimmäinen osa. Omaelämäkerrallinen on myös Jättehemligt, Världshemligt ja Bladen brinner -trilogia, josta on samaten käännetty vain ensimmäinen Erittäin salaisia juttuja (suom. Kaarina Helakisa, 1972). Lisää Lindgrenistä esimerkiksi Lastenkirjahyllystä ja täältä.

"Light here exists for its own sake." Öölanti: Stora alvaret

 

Matkasimme kesällä Öölantiin ensi helmikuussa ilmestyvän romaanini taustatöiden takia. Minua kiinnosti erityisesti Stora alvaret.

Stora alvaret on 37 km pitkä ja 15 km leveä, Euroopan laajin kalkkikiviylänköalue ja Unescon maailmaperintökohde eteläisessä Öölannissa. Maisemaltaan alvari muistuttaa Irlannin nummia, mutta ilmasto on kuivempi. Lasten mielestä Stora alvaret muistutti savannia. Aika oikeassa olivat.

Minä odotin alvarin olevan värittömän karua, valkoista kivikkoa, kalkkikiveä, matalaa maanpeitokasvia. Maisemaa on laidunnettu kivikaudesta lähtien, ja sen vuoksi puusto onkin lähes kokonaan kadonnut. Alvari on miljöönä kuitenkin monimuotoinen ja laikukas, paikoin hyvinkin värikäs. Vain kaksi prosenttia on avokalliota, siellä täällä voi nähdä katajaa, mutta myös lehtipuita, paikoin maisema on kuivaa ketoa, toisaalla taas niittyä tai kosteikkoa.

Alvarilla on myös jokunen matala järvi, joita paikalliset kutsuvat nimellä mosse tai träsk. Kävimme katsomassa suurinta, Möckelmossenia, joka kutistuu kesähelteillä. Saimme kulkea entistä järvenpohjaa, lätäköissä ja savessa, itse järvi näytti hyvin pieneltä. Ihan perille asti emme kävelleet.

Alvarin kasvillisuus on moninaista, värikästä ja matalahkoa: mm. pensashanhikkia (Potentilla fruticosa), pikkutervakkoa (Viscaria alpina), tunturinurmikkaa (Poa alpina), alvarimarunaa (Artemisia oealandica), hopealeinikkiä (Ranunculus illyricus), Öölannin päivännoutoa (Helianthemum oelandicum) sekä kämmeköitä, mm. kalkkimaarian-
kämmekkää (Dactylorhiza fuchsii) ja seljakämmekkää (Dactylorhiza sambucina tai Dactylorhiza latifolia), joka lienee alvarin kämmeköistä erikoisin. Sillä on kesäaikaan kaksi juurimukulaa: tumma edellisvuotinen ja vaalea tämänvuotinen. Nämä toisiinsa kietoutuneet mukulat tai kaksiväriset kukat, lila Eva ja kellertävän valkoinen Adam, ovat antaneet seljakämmekälle sen ruotsinkielisen nimen Adam och Eva. Ruotsin 44 kämmekkälajista 35 kasvaa Öölannissa.

Osalla alvaria laiduntavat lehmät, lampaat ja hevoset, ne pitävät samalla kasvillisuuden kurissa.  Öölannin eteläisimmässä kärjen alvarilla Ottenbyssä näimme myös jäniksiä ja peuroja, pohjoisessa yllätykseksemme kameleita (luultavasti niillä oli jokin kytkös Ölands Djur & Nöjesparkiin).

Ottenbyn safarimaista alvaria ilta-auringossa

Tiet kulkevat alvarin reunaa tai sen halki. Kalkkikiviaidat lohkovat suuria alueita. Pisin aita on vuonna 1653 rakennettu, liki viisikilometrinen saaren idästä länteen siivuttava kuningas Kaarle X Kustaan muuri, jonka tarkoitus oli mm. pitää peurat kuninkaallisilla metsästysmailla.

Muurivalokuva: www.fotoakuten.se

Valon ja avaran paikan kaipuiselle alvari on paratiisi. Tilaa on silmänkantamattomiin, ei turhia ääniä, tuuli humisee, valo tuntuu lävistävän kaiken.

"The  Light

The Ancient Greeks laid a great deal of importance on the contemptation of light. It is on the wide, open spaces of Öland that one can experience light it is as though the light here exists for its own sake, while at the same time it changes everything it touches. Every elevation, every stone reflects light. The browns are never just browns, they are luminously brown. The flat rocks are not just grey, they are dark grey or pale grey or any one of a hundred shades of grey. Whenever I come back to the open moorlands I realize that I have forgotten what light looks like. When I try to talk about light I notice that the words are not enough. -- There are so many degrees on light. And it is on Ölands Stora alvar that one discovers that light is full of life."
(Anders Johansson: Öland. Substance and shadow. Translated from Swedish by Mary Karlberg. Alvarin info-kyltistä. Ks. myös emt. 1995, 27.)

Yksi matkamme upeimmista hetkistä oli, kun lähtöaamunamme oli poikkeuksellisen pilvistä ja ajoimme sumuisen alvarin halki. Kaukaisuudessa kuljeskeli hevosia. Pysähdyimme kuvaamaan, mutta sumu haihtui vauhdilla (Kyllä, tuli tunne, että alvar on paljon enemmän kuin ylänköalue; se piiloutui ja paljasti, näytti lyyrisyytensä vasta, kun muukalainen teki lähtöä, humisi, hyräili ja nauroi ilkikurisesti päin kasvoja. Niin helppo olisi ollut kiivetä aidan yli, unohtaa palaaminen, kaupunkielämä, velvollisuudet, lähteä vain kävelemään sumun perään, hevosten luo, jos nekään olivat todellisia).

Miltä alvarilla näyttää syksyllä tai talvella? Håkan Sandbringin ja Martin Borgin upea valokuvateos Öland. Ljus, hav, alvar antaa jonkinlaista osviittaa ja toimii ensiapuna maisemakaihoon. Talvella Stora alvaria puhaltaa fåk, vaakasuoraan piiskaava lumimyräkkä, joka salpaa näkyvyyden ja ihmiset koteihinsa. Tapasimme matkallamme Öölantiin 90-luvulla muuttaneen suomalaisnaisen, joka kertoi, että erityisesti viimeiset kolme talvea ovat olleet hankalia, lunta kertyi yön aikana valtavia kinoksia. Fåkista kertoo myös Johan Theorin dekkarissaan Yömyrsky (Nattfåk) ja Abraham Ahlqvist kirjassa Ölands historia och beskrifning (1822-1827):

"Snön flyger ifrån slätten, lik den finaste sand med den häftighet, att människor och kreatur som färdas mot vinden knappt kan andas, än mindre öppna ögonen och se framför sig."

Alvarille voi tehdä retkiä itse tai osallistua pari tuntia kestäville, opastetuille vaelluksille, joista peritään pieni maksu. Rohkea osallistuu retkelle yöhämärillä:

"Bland gasta och småfolk - berättelser på alvaret. Följ med på en vandring ut på alvaret och lyssna på Ölands urgamla berättelser. Hör om hur havsfrun lockar från vattnet, gastarna vaktar vid stenrören och om trollen som dnsar i fullmånens sken. Allt är inte vad der ser ut att vara..."

Näitä tarinaperinneretkiä järjestää luontoasema Station Linné, samanhenkisiä, majakoista kertovia rakkaus- ja kummitustarinoita Ottenbyn Naturum.

Alvarilla on viime aikoina tehty melkoisen hurjia löytöjä. Kaakkois-Öölannista Eketorpista löytyi viitteitä 1500 vuotta sitten tapahtuneesta massamurhasta. Tutkija Helen Wilhelmson kertoo:

"There are so many bodies, it must have been a very violent and well-organized raid. -- It's more of a frozen moment than you normally see in archaeology, It's like Pompeii: something terrible happened, and everything just stopped." 

Kevätkuulumisia

Eräänlainen kirjoitustauko. Käsikirjoituksen uusi versio lähti kustantantamoon. Nyt yritän olla hetken miettimättä, alitajunta tehköön työtään. Samana iltana avasin kirjapaketin, jossa oli taustamateriaalia seuraavaan kirjaan, upea mustavalkovalokuvateos ja tuhti opus, jossa kylmiä historiallisia faktoja.

Anne Tylerin Jää hyvästi on miehen kanssa loppusuoralla (Tylerin kirjan nimisuomennosta harmittelen, alkuperäisellä nimellä, The Beginners Goodbye, on selkeä kytkös tarinaan. Samasta harmituksesta ja kirjasta enemmän kirjoittaa Sara. Tylerista tai amerikkalaisesta naiskirjailijuudesta ylipäätään kiinnostuneille vinkkaan taas myös Janet Sternburgin toimittamaa teosta The Writer at her Work). Luen miehen kanssa joitakin kirjoja ääneen toinen toisillemme. Se on tapa saada kirjaan samaa välittömän jakamisen tunnelmaa, mitä elokuvaa katsellessa. Innostuimme Päivin ansiosta tuohon kokeiluun joskus vuosia sitten, suosittelen muillekin. Samalla metodilla olemme lukeneet mm. Oatesin Haudankaivajan tyttären ja Johan Theorinin Hämärän hetken (lapset kuuntelivat salaa jännittyneinä ja aamulla kyselivät Nils Kantista) sekä Anne Michaelsin Routaholvin. Itsekseni olen nauttinut nyt mm. Juan Ramón Jiménezin runoista ja Eeva-Liisa Mannerin kirjeistä, taas. Olen joskus yrittänyt himolukevan ystävän kanssa samanaikaislukemista, hän tahollaan, minä omallani, mutta ei se ole tainnut onnistua kuin kerran, kaksi. Hän on nopea ja ahnas lukija, joka osaa poimia olennaiset juuttumatta pikku seikkoihin ja on onneksi kärsivällinen kanssani, minä haahuilen, hidastelen ja kaipaan sulatteluhetkiä, alleviivaan, teen reunamerkintöjä tai post it- laputan (niin hänkin, mutta ei juutu niihin), häiriinnyn ja keskeytän kirjan herkästi enkä yleensä pysty aloittamaan uutta teosta heti toisen luettuani, aika huono lukukaveri siis.


Merkittäviä elokuvahetkiä ei viime aikoina ole suotu (katsottavien listalla toki on paljon houkuttavia, mm. Haneken Rakkaus), dokumenteista päällimmäisenä on moneen kertaan uusintana esitetty Alzheimer-valssi, joka kertoo muusikko-opettaja Bo Lycken tarinan. Näitä dokumentteja onneksi on nykyään ja aiheesta kirjoitetaankin jo, myös Suomessa. Anneli Kannon Pala palalta pois ja Hanna Jensenin 940 päivää isäni muistina taitavat olla uusimmat teokset aiheesta, tulevat yhä tarpeeseen. Isäni kuoli Alzheimeriin 60-vuotiaana 90-luvun lopulla, ja silloin tauti oli jokseenkin vieras, vaiettu tai väärinkäsitetty, taival oireiden alkamisesta diagnoosin saamiseen ja viimeisiin elinpäiviin oli helvetillinen.

Kesän kaunokirjallista työreissua on suunniteltu, matkaamme Öölantiin (Theorinin lisäksi öölantilaiskirjailijoista kannattaa tutustua Barbro Lindgreniin, minulle hänen tärkein kirjansa on lastenromaani Pikku varpunen). Ensi vuoden vastaavaa reissua suunniteltu. Teen kirjoitustöitä aina limittäin. Olen ollut havaitsevinani, että minulle sopii - ainakin toistaiseksi - tyyli, jossa kuljetan kolmea eri vaiheissa olevaa kirjallista työtä eteenpäin. Ehkä tuo on kaikuja muinaisilta opevuosilta, jolloin työskentelin samaan tapaan ja työnkuvani oli hyvin kirjava, tai sitten vain jotakin omaan luonteeseen istuvaa.

Niin, ja kevät on tullut. Lunta on yhä, mutta sataa ja vihertää. Lapset kasvavat vauhdilla, kani sai uudet poikaset, mustarastas laulaa takapihan metsässä, ja ystävän antamat skillat nousevat maasta. On pihasuunnitelmia, juhlia perheessä, suvussa ja ystäväpiirissä, elämän kiihtyvä hyrinä. 

Huhtikuun viikonloppuna

Kuivattu purossa kastuneita lapsia, tehty mustikkapiirakka, luettu kirjaa ääneen myöhään yölle, nukuttu kaikki samassa huoneessa, nähty jokiunia, haaveiltu Krakovasta. Tänään aurinko paistaa, me vietämme koko päivän 80-vuotissynttäreillä.

Näin maailman kauneimman naisen

Aloitin päivän käymällä verikokeessa, joka piti ottaa jo kahdeksan kuukautta sitten. Ehkä huhtikuu on minun elokuuni, uusi sisäinen lukuvuoteni käynnistyy nyt. Sopii hyvin, valoa kohti on helpompi kulkea kuin kaamosta, se tuntuu vuosi vuodelta raskaammalta.

Aloin miettiä, reagoiko veri vuodenaikoihin ja valoon samalla tavalla kuin mieli. Kuljettaako se kuonaa, ravinteita ja happea nyt kiivaammin kuin syksyllä, jolloin kaikki hidastuu, sakenee, saostuu? Onko olemassa syys- ja kevätverta? On olemassa ainakin syysminä ja kevätminä, kaksi ääripäätä. Ehkä minuus on jotakin siitä väliltä, kevättalvi tai syyskesä, liukuma.

Löysin tyttärelle mekon Fidasta ja kävin pitkästä aikaa kirjastossa. Mikä ihana paikka! Lainasin esikoiselle runoja, meille aikuisille leffoja ja yhteiseksi ääneenluettavaksi Johan Theorinin Yömyrskyn, jonka ystävä vinkkasi. Viime kesänä luin miehen kanssa Hämärän hetken (josta arvio ainakin Kuuttaren lukupäiväkirjassa ja Leena Lumella). Lapset kuuntelivat sängyissään salaa, kyselivät aamulla pahasta Nils Kantista.

Kotimatkalla kuulin, kuinka hyvin juopunut mies huusi samanoloiselle naiselle: "Sä oot maailman kaunein nainen!"