Öölannissa Johan Theorinin teosten maisemissa - ja vähän Barbro Lindgreninkin

Öölantilaiskirjailijoista tunnetuin lienee Göteborgissa asuva, kesänsä Öölannissa sukulaisten parissa viettänyt Johan Theorin, joka aloitti uransa novelleilla. Lyhytprosaisti-Theoriniin pääsee tutustumaan esimerkiksi kokoelmassa På stort alvar. Femton ölandska berättelser (2013), useissa näissäkin on päähenkilönä dekkareista tuttu Gerlof Davidsson.

Theorin on kertonut, että esikoisedekkarin Hämärän hetki (suom. 2008, Skumtimmen 2007) maailmanlaajuinen menestys tuli yllätyksenä, koska hän oli parinkymmenen vuoden aikana ehtinyt saada useammankin hylkäyskirjeen romaanikäsikirjoituksistaan. Hämärän hetken elokuvaversio sai ensi-iltansa Ruotsissa nyt syksyllä. Theorinin muita dekkareita ovat Yömyrsky (suom. 2009, Nattfåk 2008), Verikallio (suom. 2011, Blodläge 2010) ja Sankta Psykon kasvatit (suom. 2013, Sankta Psyko 2011).

Theorinin dekkareiden keskeinen miljöö on Pohjois-Öölantin sepitetty Stenvikin kylä. Se on saanut vaikutteita Djupvikistä, joka sijaitsee länsirannikolla Borgholmin kaupungista pohjoiseen. Kaunis, rauhallinen, paisteinen ja kuvauksellinen pieni kylä.

Dekkareiden päähahmo, jo eläkkeelle siirtynyt entinen merikapteeni ja nykyinen amatöörietsivä Gerlof Davidsson, on saanut nimensä Theorinin esi-isän Gerlof Perssonin mukaan. Hänet ja hänen mukaansa nimettyä Gerlofssonin sukua on haudattu Föran kirkkomaalle. Föralla on toinenkin funktio: se on esikuva fiktiiviselle Marnäsin kirkolle, jonka mullissa makaa puolestaan Hämärän hetken Nils Kant. Hahmo on meillä koko perheen tuttu. Luin kirjan mieheni kanssa ääneen, lapset salakuuntelivat sängyissään ja aamulla kyselivät kammottavasta Nils Kantista. Hän on kyllä kaikella tapaa onnistunut kaunokirjallinen henkilöhahmo, nimeään myöten.

Theorin-faneille järjestetään opastettuja Skummtimmens Öland -bussiretkiä kirjojen maisemiin kesäkuun puolivälistä syyskuuhun joka keskiviikko. Me retkeilimme omatoimisesti.

P.S.
Muista öölantilaiskirjailijoista suosittelen erityisesti omaäänistä, hiljaista viisautta huokuvaa Barbro Lindgreniä, jonka kirjoja luin lasten ollessa pieniä. Lindgren esiintyi Öölannissa reissumme aikana, mutta huomasimme asian liian myöhään. Pikku varpunen (suom. Kaarina Helakisa, 1979), jonka tyylistä minulle tulee hiukan mieleen Anni Polvan Pimpe karkaa, on minun suosikkikirjani, alakouluikäinen tytär pitää siitä myös. Pikku varpusessa minä-kertojana on lapsi-Lindgren, joka havainnoi elämäänsä, kasvuaan, perhe-ja naapurielämää, ystävyyttä, lapsuutta ja kasvatuskäsityksiä aidosti ja kaunistelematta. Varpunen on alunperin trilogia, Lilla Sparvel, Stora Sparvel och Bara Sparvel, suomeksi siitä on käännetty valitettavasti vain ensimmäinen osa. Omaelämäkerrallinen on myös Jättehemligt, Världshemligt ja Bladen brinner -trilogia, josta on samaten käännetty vain ensimmäinen Erittäin salaisia juttuja (suom. Kaarina Helakisa, 1972). Lisää Lindgrenistä esimerkiksi Lastenkirjahyllystä ja täältä.