Oli pilvinen päivä mutta ehdimme viime hetkillä Välimeren valoon. Kiinnostuin Oscar Parviaisesta, josta ei googlaamalla löydy juuri mitään, ei esillä olleita teoksiakaan (Yö Taorminassa, Kalastajien paluu, Alassio). Näyttelystä kotiuduttuamme istutin pihaan keltaisia ja oransseja samettiruusuja, ne olkoot aurinkoina silloin, kun muu paiste on vähäistä.
Entä miltä näyttää Cassisin valo? Pointillisti Paul Signac kuvaili sitä näin: "In this region there is only white; the reflected light everywhere devours local colors and gray shadows."
Valo, valo! Öölannin alvarin valo.
"The Light
The Ancient Greeks laid a great deal of importance on the contemptation of light. It is on the wide, open spaces of Öland that one can experience light it is as though the light here exists for its own sake, while at the same time it changes everything it touches. Every elevation, every stone reflects light. The browns are never just browns, they are luminously brown. The flat rocks are not just grey, they are dark grey or pale grey or any one of a hundred shades of grey. Whenever I come back to the open moorlands I realize that I have forgotten what light looks like. When I try to talk about light I notice that the words are not enough. -- There are so many degrees on light. And it is on Ölands Stora alvar that one discovers that light is full of life."
(Anders Johansson: Öland. Substance and shadow. Translated from Swedish by Mary Karlberg. Alvarin info-kyltistä.)
Taas on tullut tämä kumma levottomuus. Syksyt ja keväät kestää, ne ovat odotusta, vaivihkaista siirtymää ja odotusta (talvi on kaamosta, joka vie aina mukanaan, peitteleekin, halusi tai ei). Kesällä pitäisi olla jo jossakin, muualla, kaikkialla, totaalisessa valossa. Hamuaa, hamuaa. Missä se on, missä se eniten on (vailla varjoja)? Voiko jossakin upottautua siihen niin kuin lämpimään, läpinäkyvään veteen? Silloinko vihdoin valaistuisi? Olisiko sen jälkeen enää mitään? Siihenkö kaikki loppuisi?
Kuvat:
Paul Signac Cassis, Cap Lombard, Opus 196 (1889) ja The Jetty at Cassis, Opus 198 (1889).
Luulen, että tunnistan tuon levottomuuden mistä puhut. Ihana tuo muualla, kaikkialla! Tunne, että ei malttaisi nukkua, ettei vain mitään mene ohitse. Kaikki myös karkaa niin nopeasti, ettei ehdi mukaan. Nyt jo niin täysvihreää, vaikka vasta oli hentoista ja uutta. Ja jatkuva kaipaus jonnekin, jonkin äärelle. Vaikkei oikein tiedä, mikä se kohde olisi.
VastaaPoistaHelpottaa, kun tietää, että joku kokee samoin. Kesä on tosiaan ihan räjähtänyt ilmoille, se on täysi ihan kohta. Kumma tunne! Pian kaipaus alkaa tihentyä ja lisääntyä, aika lailla vuodenajatkin tähän vaikuttavat. Jotenkin ei vain aina pysy mukana. Haluaisi hetkeksi seisahtaa.
PoistaMinä veikkaan, että se kaipaus liittyy (minulla) siihen, että olemme yksilöitä, haluamattammekin. Koko ajan hamuaa kohti yhteistä, universaalia, ydintä, vastausta, eikä sitä tai niitä taida koskaan saavuttaa, useimmiten on ymmällään toiseus kaverinaan, omat ääriviivat rajoittamassa, itsen sisältä ei pääse ryömimään pois. Luonto ja erilaiset taidekokemukset laajasti ymmärrettyinä ovat lääkettä tuohon kaipuuseen, joskus läheisyyskin, silloin itsensä saa hetkeksi hukattua, ja se on valtavan vapauttavaa.