Saniaisen varjo, auringon läikkä lattialla. Kukaan ei siirrä verhoa syrjään ja avaa ikkunaa, huutele alas puutarhaan, kuuntele järven aaltoja. Lintuhäkin avain on jäänyt jumiin. Vihelsikö lintu vai toinen kaksosistako se oli, Alfred tai Olga, kumpi heistä oppi viheltämään ensin? Kirjat ovat lasin takana. Kuka oli viimeinen, joka luki Punahilkkaa, Rotkäppchen, ääneen ja kenelle? Mistä kirjat hankittiin, missä kaikkialla niitä luettiin? Katselivatko lapset kuvajaisiaan kiillotettujen kannujen kyljestä? Miltä tuntui kasvaa suuressa talossa orpolapsina lastenhoitajien kanssa? Miltä tuntui varttua Olga-äidin mukaan nimettynä ja tietää, että äiti kuoli synnyttäessään maailmaan uutta Olgaa ja Alfred-veljeä? Isäkö päätti antaa kuopustyttären nimeksi Olga Sibylle Elisabeth, vai oliko äiti ehtinyt päättää nimet? Kenen mukaan Alfred Pierre nimettiin? Oliko myös kaimalla taiteellisia taipumuksia?

Iris oli seitsenvuotias, kun he muuttivat pois Milavidasta, Andrée viisi, kaksoset Alfred ja Olga neljävuotiaita. Muistivatko he myöhemmin talon huoneita, portaiden lukumääriä, tapetin ornamentteja, ulko-oven kolahdusta, Näsijärven tuoksua, vai halusivatko he unohtaa, muistaa vain Nizzan?

Oli pilvinen päivä mutta ehdimme viime hetkillä Välimeren valoon. Kiinnostuin Oscar Parviaisesta, josta ei googlaamalla löydy juuri mitään, ei esillä olleita teoksiakaan (Yö Taorminassa, Kalastajien paluu, Alassio). Näyttelystä kotiuduttuamme istutin pihaan keltaisia ja oransseja samettiruusuja, ne olkoot aurinkoina silloin, kun muu paiste on vähäistä.

Entä miltä näyttää Cassisin valo? Pointillisti Paul Signac kuvaili sitä näin: "In this region there is only white; the reflected light everywhere devours local colors and gray shadows." 

Valo, valo! Öölannin alvarin valo.

"The  Light

The Ancient Greeks laid a great deal of importance on the contemptation of light. It is on the wide, open spaces of Öland that one can experience light it is as though the light here exists for its own sake, while at the same time it changes everything it touches. Every elevation, every stone reflects light. The browns are never just browns, they are luminously brown. The flat rocks are not just grey, they are dark grey or pale grey or any one of a hundred shades of grey. Whenever I come back to the open moorlands I realize that I have forgotten what light looks like. When I try to talk about light I notice that the words are not enough. -- There are so many degrees on light. And it is on Ölands Stora alvar that one discovers that light is full of life."
(Anders Johansson: Öland. Substance and shadow. Translated from Swedish by Mary Karlberg. Alvarin info-kyltistä.)

Taas on tullut tämä kumma levottomuus. Syksyt ja keväät kestää, ne ovat odotusta, vaivihkaista siirtymää ja odotusta (talvi on kaamosta, joka vie aina mukanaan, peitteleekin, halusi tai ei). Kesällä pitäisi olla jo jossakin, muualla, kaikkialla, totaalisessa valossa. Hamuaa, hamuaa. Missä se on, missä se eniten on (vailla varjoja)? Voiko jossakin upottautua siihen niin kuin lämpimään, läpinäkyvään veteen? Silloinko vihdoin valaistuisi? Olisiko sen jälkeen enää mitään? Siihenkö kaikki loppuisi?

Kuvat:
Paul Signac Cassis, Cap Lombard, Opus 196 (1889) ja The Jetty at Cassis, Opus 198 (1889).