Lukurauhan päivä. Aloin lukea Clarice Lispectorin Tähden hetkeä (suom. Tarja Härkönen. Ai-ai 1977). Ihmeellinen pieni teos!

Lukija tutustuu pohdiskelevaan, yhteiskuntaluokkien ulkopuolella olevaan mieskertojaan, Rodrigo S.M.:ään, joka lienee kohdannut maailman (alussa s. 9 hän toteaa: "Jumala on maailma.") raadollisuuden ja kyynistynyt. Hän kertoo ahdistavista öistään ja kantavansa mukanaan maailmaa, jossa ei ole onnea. Onni-sanakin on hänestä tyhmä, kaupunkiin (onnen perässä) tulleiden tyttöjen keksintöä. Kertoja mainitsee rukoilleensa aikoinaan sielunsa lämpimäksi, hän puhuu tästä ajasta imperfektissä. Korvaako kirjoittaminen nyt rukouksen?

"Rukous oli minulle tapa kohdata itseni hiljaa ja salassa muilta. Rukoilemalla tyhjensin sieluni
— ja tämä tyhjyys on kaikki mitä voin koskaan toivoa omistavani. Sen lisäksi en mitään. Mutta tyhjyydelläkin on arvonsa ja yhtäläisyyksiä täyden kanssa. Yksi tapa löytää on olla etsimättä, yksi tapa saada on olla pyytämättä ja luottaa vain että hiljaisuus jonka uskon löytyvän itsestäni on vastaus minun — minun arvoitukseeni." (s. 13.)
"Kirjoitan siksi ettei minulla ole tässä maailmassa muutakaan tekemistä: olen liikaa eikä minulla ole paikkaa ihmisten maailmassa. Kirjoitan siksi että olen epätoivoinen ja väsynyt, en kestä enää oman itseni rutiinia ja ellei minulla olisi sitä jatkuvaa uutta mitä kirjoittaminen on, kuolisin vertauskuvallisesti joka päivä."
(s. 22.)

Tuloillaan olevan tarinan kertominen tuntuu kertojasta vaikealta. Hän käyttää siitä termejä mykkä valokuva, hiljaisuus ja kysymys, hän hidastelee ja selittää tai puolustaa kertomistapaansa kuin olisi syyllinen. Mihin? "- en itsekään tunne armoa päähenkilöäni -- kohtaan, haluan tästä tarinasta kylmän. Minulla nimittäin on oikeus olla tuskallisen kylmä --" (s. 11). Lukijana en tunne kylmyyttä, aavistelevaa sääliä ja tuskaa sekä kertojan että päähenkilön puolesta kylläkin, alusta asti.

Tarina pusertuu kertojasta hitaasti: "Lämmittelen tässä jotta pääsisin alkuun, hieron käsiä vastakkain saadakseni rohkeutta." (s. 12) Kertoja tutustuttaa lukijan luonnoksenomaisesti kadulla kulkevaan hymyilevään Macabéaan, Koillisen tyttöön, joka on vain sattuma, niin vähäinen, että maailma tulisi toimeen ilman häntä. Vai kertooko Rodrigo S.M. sittenkin itsestään? "-- maailma on ulkopuolellani, minä olen itseni ulkopuolella."  Eikö hän kerro samalla jokamiehistä ja -naisista, meistä kaikista? "-- jokainen tunnistaa siitä itsensä sillä me kaikki olemme yksi, ja joka ei ole rahapulansa vuoksi köyhä on köyhä hengeltään tai kaiholtaan, ja silloin häneltä puuttuu jotain kultaakin kalliimpaa — niitä kun on sellaisiakin joilta puuttuu tuo olennainen herkkyys." (s. 10.)

Minne Macabéa on matkalla, mitä hänelle tapahtuu? Ennakoivan alun perusteella voi odottaa allegoriaa ja klassista tragediaa. Kertoja lupaakin draaman kaaren: "Yritän siis vastoin tapojani kertoa tarinan jossa on alku, keskikohta ja 'suuri finaali' jota seuraa hiljaisuus ja vaimea sade." (s. 11) Jatkan lukemista.

Nämä käsittämättömät arjen ihmeet: taivas varisi alas maahan, pilvet putosivat kinoksiksi, ja aurinko painoi poskensa karhean jään pintaan, kuunteli luistinten liukua, koiran pehmeitä askelia, valtavan pallon hidasta liikettä, sydämen sykettä kamaran alla.

 "Tätä hän oli aina ikävöinyt — puiden salaperäistä suhinaa, tummia honkia, ruskeain havuneulain peittämää sammaleista maata. Hän astui syvemmälle, yhä syvemmälle hiljaiseen metsään." (Anni Swan: "Silkinhieno ja peikot". Kokoelmassa Sadut. WSOY 1991, 164.)

Työntäyteiset kuukaudet, viikot. Limittäin vanhaa ja uutta, hektistä viimeistelyä ja verkkaisia ensiaskeleita, apurahahakemuksia ja -selvityksiä. Perhe-elämän tautivuoteet, syntymäpäivät, ylioppilaskokeet, kesätyöpaikkahakemukset, rippikoulut, luennot, työssäjaksamisen ravinto, liikunta- ja leposuositukset, toivottomasti rakastuneen koiran ulvonta. Elämä vyöryy yli rajojensa, ihminen jaksaa ja jaksaa, kerta toisensa jälkeen innostuu yhä uudelleen (liikaa), kunhan on nukkunut hieman. Unissa päädytään sisäpihalle, jonka portti on ummessa, rakennuksen takaovi ikuisesti lukossa, muuttunut hissikuilun päätepysäkiksi. Mutta unet ovat, kaoottisenkin keskellä. Ja ihminen oppii ottamaan päiväunia, makaamaan koiran kuono säärtä vasten, ajattelemaan sammalvuoteita, sinitaivaita, haaveilemaan seuraavasta kahvihetkestä, ulkona kuivuvasta pyykistä, metsä- ja merenrantaretkistä.

"Vihdoinkin. Rakas Lammholm! Nyt olen täällä. Ihanaa. Onko tottakaan, että olen kotona? Onko tämä totta? -- Haluan olla täällä mahdollisimman pitkään. Melkein kelirikkoon saakka. -- Voi, miten hauskaa. (--)

Ajattelen Lammholmia. Kuvittelen, että olen kotona. On helpompi elää, kun kuvittelee, että on siellä, vaikkei sinne pääsekään."

Ulkosaariston uskomaton Dora on muuttanut palvelutaloon. Tässä dokumentissa kuvataan Doran elämää sen jälkeen. Mikaela Weurlanderin dokumentti saa miettimään, missä on koti, mistä kaikesta kodin fyysinen ja psyykkinen tila muodostuu, mitä ihminen kaipaa, mitä on vanheneminen, miten luonto ja tuttu maisema hoitavat ihmistä, miten me ihmiset hoidamme toisiamme jo läsnäolollamme, mitkä asiat kannattelevat vanhenevaa ihmistä.

"Olen kiitollinen siitä, että sain muuttaa tänne. Täällä on sukulaisia ja hyviä ystäviä. Meillä on mukavaa yhdessä. Meillä on täällä laulukuoro. Humputtelemme kuin heppulit ikään. "

(Doran kuva täältä, alkuperäinen Ylen kuvanauhalta.)

P.S. Dorasta tulee mieleen paikoin Tasha Tudor. Myös hänestä esitettiin tv:ssä aikoinaan hieno dokumentti, sen soisi tulevan uusintana joskus.

Dokumentista otettu kuva täältä.

"Meidän perhe oli erinäisistä syistä jotenkin rikki. Mutta äiti aina sannoo, että me ollaan maasta, jossa aina lauletaan. Ja että sodassa se maa jäi Venäjälle ja että ennää sitä ei ole. Että ollaanko me sitten kotosin niinku tyhjyydestä? 

-- Mie kaipasin koko ajan jonnekin muualle. Mie lentelin eri suuntiin maapallolla. Mutta oikeastaan mie asuin tuulessa. Jotenkin aina oli niinku väärä maa ja lopulta oli niinku väärä aikaki. -- Niin mie sitten taas hyppäsin tuuleen ja lähdin sinne maahan, joka jäi sinne Venäjälle.

-- Perinne on niinku yks rakkauden muoto, ehkä se on just niin. -- että niin kauan, ku on rakkautta niin ko siinä perinteen muodossa, se juoksee yli hautojen, eikä se kuole koskaan."

Miia Tervon hieno dokumentti Santra ja puhuvat puut katsottavissa Yle Areenassa vielä neljä päivää. Evakkosukuisille, kaipaajille, folkloresta kiinnostuneille, puita rakastaville, itseään etsiville, mummoa vailla oleville, juurettomille, pyhän ja yksinkertaisen äärelle haluaville.

"—antauduin aivan säädyttömässä määrin lukemisen ja unen valtoihin.” (Teresan kirjeestä Valentina Ferdinandovnalle s. 248.)

Joulunpyhinä oli vihdoin aikaa lukea loppuun Ljudmila Ulitskajan romaanijärkäle Daniel Stein (suom. Arja Pikkupeura, Siltala 2016.). Kuinka humaani, hieno ja viisas, surullinen ja hymyilyttävä teos! Olen nyt kaksi päivää sulatellut tätä sielua kaikin tavoin ravitsevaa lukukokemusta, kirjoittanut sitaatteja talteen lukupäiväkirjaan, kirja on tullut myös uniin, enkä osaa sanoa mitään tyhjentävää tai tiivistä, ainoastaan sisällön typistäviä fragmentteja.

Romaani kattaa monta vuosikymmentä (1959-2006) ja rakentuu ympäri maailmaa lähetetyistä uskomattomaan Daniel Steiniin tavalla tai toisella liittyvistä fiktiivisistä ja oikeista kirjeistä, päiväkirjaotteista ja erilaisista asiakirjoista. Romaanissa etsitään, saadaan vastauksia, koetaan ihmeitä, nähdään unia, rakennetaan konkreettisesti ja abstraktisti yhteyttä (ja kristillistä unelmaa), kärsitään väärinkäsityksistä, etäisyyksistä, monimutkaisista ihmissuhteista, sairauksista ja Jerusalemin syndroomasta, selvitään toisen maailmasodan kauhuista, tavataan paavi Johannes Paavali ll, rakastetaan lihallisesti ja lihatta, synnytään ja kuollaan, tehdään itsemurha, tapetaan, tuomitaan kuolemaan, ollaan syvästi ihmisyyden ja uskonnon perusasioiden äärellä sekä kuullaan myös kirjailija Ulitskajan ääni, eletään hänen mukanaan romaanikirjoittamisen raskaita vaiheita.

”Kuten aina, suon itselleni oikeuden täydelliseen epäonnistumiseen. Se on luultavasti suurin ylellisyys, jonka markkinatalouden oloissa elävä kirjailija voi itselleen suoda.” (s. 123.)

Humaanin ja kaikessa rakkaudellisen, arkisen, käytännönläheisen, suvaitsevan ja itsensä unohtavan (”Yleensä en tunnetiloja tiedä olevankaan, kiireinen ihminen ei voi suoda itselleen sellaista ylellisyyttä kuin mieliala.” s. 138.) Steinin kantaa homoseksuaalisuuteen en ensin ymmärtänyt. Perustelin sen itselleni niin, että juuri tuo oli tarvittava särö Steinin hahmoon. Subjektiivisen mielipiteen lausui yksityishenkilö eli heteromies-Daniel, joka ihaili naisia avoimesti ja joka oli lähinnä keskittynyt pysymään lujana mahdollisissa omissa kiusauksissaan: "Naiset ovat niin ihania ja puoleensavetäviä, minusta on aivan käsittämätöntä, miten voi kääntää selkänsä sille kauneudelle ja ottaa naisen sijaan miehen.” (s. 446) Tätä kysymystä hän siis lähestyi (ainoastaan) itsestään käsin, sitä hän pohti lihallisena minänä, ei geneerisesti, armollisena lähimmäisenä ja munkkina, ja vain tuossa kohdassa hän mielestäni näyttäytyi ihmisenä eli erosi Jeesuksesta.

Teos vilisee pohdittavaa, alleviivattavaa ja (helpon oloisia) viisauksia:

”—ettei sillä ole ollenkaan väliä, mihin ihminen uskoo, merkitystä on vain hänen henkilökohtaisella käytöksellään. Onpa suurikin viisaus. Sen Daniel kuitenkin pani suoraan sydämeeni.” (s. 511.)

”Yleensä vastauksia ei tule ennen kysymyksen esittämistä. Sitten kun kysymys on oikein asetettu, vastaus saadaan tavallisesti viipymättä. Lukeminen vaatii vain määrättyä taitoa. – Olennaista on, että jos asiasi ei saa minkäänlaista tukea ulkoapäin, kyse saattaa olla tyhjästä pyrkimyksestä. Ellei se ole tyhjä, apua ilmaantuu. Niin yksinkertaista se siis olikin.” (s. 279.)

"Olennaista on, että vähinä erin elämän alkaa ymmärtää kokonaisvaltaiseksi. Aiemmin koin vahvasti elämän hierarkisuuden ja jaottelin aina sekä tapahtumat että asiat niiden merkitysasteen mukaan. Se kokemus on nyt katoamassa, ’merkittävä’ ja ’merkityksetön’ paljastuvat samanveroisiksi, tai pikemminkin merkitykselliseltä tuntuu se, mitä juuri sillä hetkellä teet, ja silloin ison ihmismäärän päivällistiskien hoito asettuu aivan samanveroiseksi kuin messun viettäminen.” (s. 222.)

”Helppoa tietä ei kuitenkaan pääse mihinkään.” (s. 461)

”—mielipiteen ilmaisu ei ole välttämätöntä. Ei ole välttämätöntä omata mielipidettä kaikista asioista. Mielipiteen esilletuominen on askel väärään suuntaan.” (s. 510.)

”—sota raaistaa, kierouttaa ja tuhoaa ihmisen.” (s. 361)
"Ei, ei, minä en voi hyväksyä sitä ajatusta, että Jumala rankaisee kansoja. - Se ei ole mahdollista." (s.444)
”Niin korkeaan asemaan kohotessaan ihminen menettää paljon.” (s. 366)

”—juuri politiikka eikä mikään muu on kaikkina aikoina määritellyt kirkollisen elämän suunnan." (s.222) ”Siellä missä tehdään politiikkaa, häpeällä on aina sormensa pelissä.” (s. 367)

Lämpimästi suosittelen Daniel Stein -romaania kaikille, pelkäksi viihdykkeeksi ja yölukemiseksi siitä ei ehkä kuitenkaan ole.

”Ihan kuin olisimme taivaassa! Helenka, olenko kertonut, että Gwiazdan kaupungissa asui mies, joka osasi taikoa lunta?” 

(romaanistani Lumikadun kertoja, WSOY 2017.)

Joulurauhaa, iloa & valoa teille kaikille!