"Minä olen talo. Kerron, millaista täällä on elää sadekauden aikana, me kaikki yhdessä maan ja taivaan välillä." 
 
Näin puhuu Australian Queenslandin sademetsässä asuva satavuotias talo nimeltä Galmara, joka oli suoja niin ihmisille kuin sen maisemassa asustaville eläimille, Yasi-sykloni runteli Galmaran helmikuussa 2011. Yle esitti tämän lumoavan dokumentin Avara luonto -sarjassa elokuussa 2005, dokumentin soisi näytettävän vielä joskus uusintana vaan löytyyhän se täältäkin. 

Enemmän kuin sata varista parvessa korkeuksissa lumisadetaivaalla. Niin luulin mutta tuulessa leijailevia pilkkuja ja pisteitä, kirjaimia ne olivat. Olen alkanut suunnitella uutta kirjaa. Etsin. Pitää olla sopivasti maata jalkojen alla ja (aina) hiukan vettä, pitää olla ihmisiä, arkisia, tavallisia, hyviä, rakkaita, pitää olla eväät, jotta jaksaa. Pitää malttaa palauttaa tulevan teoksen taustatyökirjat, hyllyttää omaksi hankitut, kasata printtiliuskat ja muistikirjat, panna sivuun, arkistoida, tehdä tilaa uusille notkuville pinoille. Pitää olla valmis vallanvaihtoon, haikeuteen ja iloon. Pitää olla valmis kertomaan tehdystä työstä, pitää muistaa (ja ymmärtää), mistä siinä oli kyse, pitää, vaikka teksti on se, jonka pitäisi saada puhua (eniten), ja vaikka ei ole sanoja, joilla kuvaisi lyhyesti, tiiviisti, ollenkaaan sitä kaikkea, pitää muistaa, että minä en ole tekstini, pitää olla jännittämättä liikaa, pitää hengittää hyvin ja syvään, pitää luottaa, pitää malttaa olla riehaantumatta maaniseksi uudesta, pitää antaa sille kasvurauha, pitää nukkua, pitää syödä, pitää sietää tulevaa kaaosta, kevättulvia, pitää malttaa olla lehahtamatta lentoon valotaivaalle varisparvien, pilkkujen ja pisteiden sekaan, pitää irrottaa itsensä tekstistä, olla heittäytymättä korkeuksista vasten valkoista paperia, pitää muistaa elää.

Eräänä aamuna pihalla liukastellessani kuulin, että järvi köhi. Päätin lähteä tapaamaan ystäväämme muusan kanssa. Oli liukasta, jäällä latuja, railoja ja vettä, hiihtelijöitä ja kävelijöitä, koiria ja ihmisiä, maiseman yllä siiveniskuja, rantapuissa linnunlaulua, metsän takana moottoritieliikenteen taukoamaton kohina.

Kuljimme rannan reunaa, aina uusi kaarros, tällä järvellä on mutkikas luonne. Vihdoin erään koivun alta löysin ystävämme, se loikoi kylkiluurankasillaan auringon röntgenissä kumea yskä vaivanaan.
"Helmikuussa noin vähissä vaatteissa! Sinä tarvitset paksun jääpalttoon ja lumihuivin kaulaan, mutta avuttomiahan me olemme. Hoidetaan siis pelkkiä oireita. Suovettä yskänlääkkeeksi ja osmankäämipiippu keuhkoputkia laajentamaan", huokaisi röntgenkuvat katsonut radiologi Ranta kyllästyneenä, sillä hänellä oli näitä ilmastonmuutospotilaita nyt aivan liikaa.

Eräänä lähes tavallisena torstai-iltapäivänä Donnie Darkon jättimäinen Frank-jänis matkusti edestakaisin Hämeenkatua, mummot ja lapset säntäilivät linja-autojen alle noutamaan yläilmoista heiteltyjä kirsikkakaramelleja, hotellien huiput ja kirkkojen tornit katkesivat taivaan sumuun. Kaksi tuntia makeissadetta, äänihuulet rikki ja poikki, sen jälkeen kadulta noustiin linja-autoihin, kadottiin maanalaisiin parkkihalleihin tahmainen karkki kengänpohjassa, joku nosti katkenneet tornit ja huiput takaisin paikoilleen, kuorma-autot riisuttiin paljaiksi lakanoistaan, Frank loikki citykanien seuraan (ja tunsi itsensä kummajaiseksi), joku lauloi itsekseen: "Olet nuori ja kaunis..." Jatkettiin matkaa ja elämää.

Lukurauhan päivä. Aloin lukea Clarice Lispectorin Tähden hetkeä (suom. Tarja Härkönen. Ai-ai 1977). Ihmeellinen pieni teos!

Lukija tutustuu pohdiskelevaan, yhteiskuntaluokkien ulkopuolella olevaan mieskertojaan, Rodrigo S.M.:ään, joka lienee kohdannut maailman (alussa s. 9 hän toteaa: "Jumala on maailma.") raadollisuuden ja kyynistynyt. Hän kertoo ahdistavista öistään ja kantavansa mukanaan maailmaa, jossa ei ole onnea. Onni-sanakin on hänestä tyhmä, kaupunkiin (onnen perässä) tulleiden tyttöjen keksintöä. Kertoja mainitsee rukoilleensa aikoinaan sielunsa lämpimäksi, hän puhuu tästä ajasta imperfektissä. Korvaako kirjoittaminen nyt rukouksen?

"Rukous oli minulle tapa kohdata itseni hiljaa ja salassa muilta. Rukoilemalla tyhjensin sieluni
— ja tämä tyhjyys on kaikki mitä voin koskaan toivoa omistavani. Sen lisäksi en mitään. Mutta tyhjyydelläkin on arvonsa ja yhtäläisyyksiä täyden kanssa. Yksi tapa löytää on olla etsimättä, yksi tapa saada on olla pyytämättä ja luottaa vain että hiljaisuus jonka uskon löytyvän itsestäni on vastaus minun — minun arvoitukseeni." (s. 13.)
"Kirjoitan siksi ettei minulla ole tässä maailmassa muutakaan tekemistä: olen liikaa eikä minulla ole paikkaa ihmisten maailmassa. Kirjoitan siksi että olen epätoivoinen ja väsynyt, en kestä enää oman itseni rutiinia ja ellei minulla olisi sitä jatkuvaa uutta mitä kirjoittaminen on, kuolisin vertauskuvallisesti joka päivä."
(s. 22.)

Tuloillaan olevan tarinan kertominen tuntuu kertojasta vaikealta. Hän käyttää siitä termejä mykkä valokuva, hiljaisuus ja kysymys, hän hidastelee ja selittää tai puolustaa kertomistapaansa kuin olisi syyllinen. Mihin? "- en itsekään tunne armoa päähenkilöäni -- kohtaan, haluan tästä tarinasta kylmän. Minulla nimittäin on oikeus olla tuskallisen kylmä --" (s. 11). Lukijana en tunne kylmyyttä, aavistelevaa sääliä ja tuskaa sekä kertojan että päähenkilön puolesta kylläkin, alusta asti.

Tarina pusertuu kertojasta hitaasti: "Lämmittelen tässä jotta pääsisin alkuun, hieron käsiä vastakkain saadakseni rohkeutta." (s. 12) Kertoja tutustuttaa lukijan luonnoksenomaisesti kadulla kulkevaan hymyilevään Macabéaan, Koillisen tyttöön, joka on vain sattuma, niin vähäinen, että maailma tulisi toimeen ilman häntä. Vai kertooko Rodrigo S.M. sittenkin itsestään? "-- maailma on ulkopuolellani, minä olen itseni ulkopuolella."  Eikö hän kerro samalla jokamiehistä ja -naisista, meistä kaikista? "-- jokainen tunnistaa siitä itsensä sillä me kaikki olemme yksi, ja joka ei ole rahapulansa vuoksi köyhä on köyhä hengeltään tai kaiholtaan, ja silloin häneltä puuttuu jotain kultaakin kalliimpaa — niitä kun on sellaisiakin joilta puuttuu tuo olennainen herkkyys." (s. 10.)

Minne Macabéa on matkalla, mitä hänelle tapahtuu? Ennakoivan alun perusteella voi odottaa allegoriaa ja klassista tragediaa. Kertoja lupaakin draaman kaaren: "Yritän siis vastoin tapojani kertoa tarinan jossa on alku, keskikohta ja 'suuri finaali' jota seuraa hiljaisuus ja vaimea sade." (s. 11) Jatkan lukemista.

Nämä käsittämättömät arjen ihmeet: taivas varisi alas maahan, pilvet putosivat kinoksiksi, ja aurinko painoi poskensa karhean jään pintaan, kuunteli luistinten liukua, koiran pehmeitä askelia, valtavan pallon hidasta liikettä, sydämen sykettä kamaran alla.

 "Tätä hän oli aina ikävöinyt — puiden salaperäistä suhinaa, tummia honkia, ruskeain havuneulain peittämää sammaleista maata. Hän astui syvemmälle, yhä syvemmälle hiljaiseen metsään." (Anni Swan: "Silkinhieno ja peikot". Kokoelmassa Sadut. WSOY 1991, 164.)

Työntäyteiset kuukaudet, viikot. Limittäin vanhaa ja uutta, hektistä viimeistelyä ja verkkaisia ensiaskeleita, apurahahakemuksia ja -selvityksiä. Perhe-elämän tautivuoteet, syntymäpäivät, ylioppilaskokeet, kesätyöpaikkahakemukset, rippikoulut, luennot, työssäjaksamisen ravinto, liikunta- ja leposuositukset, toivottomasti rakastuneen koiran ulvonta. Elämä vyöryy yli rajojensa, ihminen jaksaa ja jaksaa, kerta toisensa jälkeen innostuu yhä uudelleen (liikaa), kunhan on nukkunut hieman. Unissa päädytään sisäpihalle, jonka portti on ummessa, rakennuksen takaovi ikuisesti lukossa, muuttunut hissikuilun päätepysäkiksi. Mutta unet ovat, kaoottisenkin keskellä. Ja ihminen oppii ottamaan päiväunia, makaamaan koiran kuono säärtä vasten, ajattelemaan sammalvuoteita, sinitaivaita, haaveilemaan seuraavasta kahvihetkestä, ulkona kuivuvasta pyykistä, metsä- ja merenrantaretkistä.