Syreenin muisto

"Grassessa kävelin pelloilla jotka kasvoivat ruusuja, laventelia, jasmiineja, nuoret tytöt poimivat kukkia koreihin, keruun täytyy tapahtua juuri oikealla hetkellä äiti selitti, kukat uutetaan tisleiksi ja sekoitetaan parfyymeiksi joita asiantuntijat nuuhkivat nenä pitkänä. Voilá, Madame, ruusun sielu! Kun astuin hajuvesimyymälästä kadulle päätä huimasi, vuorten yli lankesi laskevan auringon punainen kajo, joka värjäsi harmaiden talojen ja tiilikattojen ääriviivat ja äkkiä olin surullinen, en tiedä miksi, se ei ollut pahaa mieltä eikä surua vaan rintakehää puristi ja hengitys salpaantui, se oli kauhea ja ihmeellinen tunne, olin kolmetoistavuotias ja luulin että kuolen, mutta en kuollut, enkä minä kuolemaa kaipaa vaan tuota huimausta ja kaipausta kaikkeen, kun järjestän kukat maljakkoon krysanteemeissa on kylmän ilman ja väkevän yrtin järkevätuoksu, varret ovat tanakat, kukat kirkasväriset, krysanteemit ovat arkisia kuten naiset, jotka eivät haihattele turhia."
(Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri. 2009, 39-40.)

Minä olin jotakin kymmenen ja kahdentoista väliltä, kun koin tuon saman huimauksen. Siihen liittyivät keskellä kaupunkia tuoksuvat syreeninkukat, suuret sylilliset niitä, serkun häät ja kaupungilta juhlatalon pihaan eksynyt likainen poika. Minulla on syreenin kukka yhä päiväkirjan välissä, lila väri on hiipunut ruskeaksi, tuoksun tuntee, jos sulkee silmät.

(Kuvassa kotimetsästämme kerätty juhannuskimppu.)

Tapahtui tammikuisessa puutarhassa

Kasvatamme ikkunalaudoilla herneenversoja, valkosipulejakin voisi. Olen ollut vierailulla Kentissä, tutustuin Herra Darwinin puutarhuriin. Kristina Carlson on kirjoittanut upean kirjan!

Menin edellisyönä naimisiin

Menin edellisyönä naimisiin. En tiedä yhtään, kenen kanssa ja mitä nykyiselle miehelleni oli tapahtunut. Viime yönä asuin kaksin tyttären kanssa kummieni pellolle rakennetussa talossa, jota ei oikeasti ole olemassa. Unessa se oli jo iäkäs rakennus. Koko sen yön kaatui puita talon ympäriltä. Ikkunasta näin kaksikin kaatumassa alas yhtä aikaa. Mietin, tunnistanko kaikki puulajit. Naapurin mies tuli hakemaan minut vanhalla valkoisella autolla, kertoi runkojen ryskäneen heilläkin. Hän vei minut siihen sadan metrin päähän kummilaan, jossa juhlittiin häitä. Morsian oli Amerikasta, en nähnyt häntä enkä sulhasta, mutta morsiamen sukulaisia oli paljon paikalla. Juhlat olivat kankeat ja vaisut.

Mutta valveilla keskimmäinen kävi tanssimassa, ei häätansseja, ei mitään sellaista. Ehdin nähdä, miten kovasti häntä jännitti, samanlainen on kuin äitinsä. Mies odotteli salin ulkopuolella, minä tein materiaalihankintoja, säkillinen akvaariohiekkaa ja purkillinen hiilitabletteja. Sormeilin myös sählypalloja ja lapasia, jotka uloittuivat kyynärpäähän asti. Ihailin auran muovaamia korkeita lumiröykkiöitä, juttelin lasten kanssa Amerikasta.

Illalla järjestämme tyttärelle kynttiläkylpy-yllätyksen. Yllätämme toinen toisiamme pitkin vuotta silloin, kun kohde osaa sitä vähiten odottaa.

Joululomaa on jäljellä vielä yksi päivä, maanantaina palaamme kaikki arkiryhtiin, minäkin. Tänä vuonna tapahtuu monenlaista. Jännittää.

Lumipyrypäivänä

Yksi poika on kadonnut, toinen löydetty ultralla. Maailmassa on kummallinen tasapaino. Katselen lumisadetta, pienen pientä ja terävää, pöllyää kaikista suunnista, sitten muuttaa mieltään, kinostuu ja peittää jäälyhdyn, verannan, pihan polun, maiseman terävät muodot. Ei tee mieli ulos, silti lähden riemumielin postinhakureissulle.

Odotan ystävän kuulumisia Pariisista (ihan näin hänet siellä, hymyilin mielessäni). Sillä välin nostan tyttären kanssa kaapin laatikon lattialle, teemme iloisia löytöjä. Meillä on kaikki aina hukassa, onneksi emme ole kadottaneet toisiamme.

Nukkumatti heitti unihiekkaa ja muita tammikuun päiviä

Esikoinen lähti ensimmäistä kertaa yksin junamatkalle. Kummitäti ja pikkuserkku tulivat vastaan. Meillä oli parin päivän ajan neljän hengen perhe, tuntui oudolta. Kävin kuopuksen ja keskimmäisen kanssa antikvariaatissa, tytär osti ensimmäisen ikioman kirjansa lukemaan oppimisensa jälkeen. Valitsi mangaa, jossa yhdekäsänvuotias yksinäinen tyttö saa hamsterin. Juttelin myyjän kanssa. Hän ei tiennyt Joel Haahtelaa eikä Petri Tammista, mutta kertoi lapsuudestaan keskikaupungilla, kotinsa talonmiehestä ja muusta. Kiva oli kuunnella.

Kävin tyttären kanssa elokuvissa katsomassa Nukkumatti-leffan. Nukahdin kesken kaiken, kahdesti. Ajattelin, että olen tullut tavallista herkemmäksi unihiekalle, mutta ehkä se johtui sittenkin osittaisesta auringonpimennyksestä, kaksi herkkäsieluista ystävää kertoi samanlaisesta yllättävästä päiväväsymyksestä, ovat öitään valvoneet myös kuten minä. On lohdullista kuulla, että on muitakin, joiden vireystilaan taivaankappaleet - ja oikeastaan ihan kaikki - vaikuttavat. Mutta miten kauniita sinisiä hetkiä tammikuu on tarjoillut. Valo lisääntyy ja sen myötä ilo talvesta. Islannissakin kävin, katsoimme Noi Albiino -leffan, olihan angstia kerrakseen, pidin kuitenkin. Esikoinen ehti palata reissustaan, puhui kotiseutuni murretta, halasi huterasti. Tein hänelle kylvyn ja keitin luomuperunoita. Tilasimme Luomulaatikosta, hedelmiä myös. En ole niin ihania appelsiineja maistanut koskaan ennen. Meillä on vankilaleffojen aika nyt. Sopiva ajoitus. Esikoinen teki tutkielman Alcatrazista. Sen kunniaksi katsottiin eilen Pako Alcatrazista. Papillon odottaa vuoroaan, sain tv:stä napattua talteen.

Yhden iltapäivän vietin kaupungilla. Bussissa kuuntelin, kuinka ison iso mies kertoi kahdelle hennolle venäläisäidille suurella englannillaan, että hän seurustelee 50-vuotiaan jalkapalloilijanaisen kanssa. Kertoi nimenkin, kehotti naisia googlaamaan ja katsomaan. "I am her lover and she is mine." Hienoa, kun on rakkautta.

Ei kaupungilla ollut ihan niin kamalaa kuin ajattelin, vaikka oli pitkä lista mukana uutta kurssia varten (en pidä täsmäiskuista, mieluusti menisin etsimään maksimissaan yhtä puuttuvaa tai sitten ilman mitään asiaa harhailemaan vain). Fidassakin kävin. Oli 50%:n ale. Teini-ikäinen poika sovitti farkkuja. Äiti ojenteli aina uusia pareja eikä mikään ollut mieluisa, oli hankausta ilmassa. Minä löysin tapettia, sinisen hetken väristä. Sain kaksi rullaa neljällä eurolla. Ulkomainen opiskelijatyttö osti eurolla kaksi valkoista lautasta, syvän ja matalan, sekä niiden kaveriksi haarukan ja veitsen ja yhden terävän, jolla pilkkoa vihanneksia ja leikata leipää. Jäin kassalla katselemaan. (Näin hänet huoneessaan syömässä ensimmäistä ateriaansa Suomen astioistaan, kaikki pientä ja käden ulottuvilla.) Hän maksoi ostoksensa luottokortilla. Se oli jonkinlainen särö näkyyni. Kuvittelin hänen kaivelevan kaksikymmensenttisiä pienen vetoketjullisen kangaskukkaron pohjalta. Ehkä se olisi ollut liian ennalta-arvattavaa.

Perussuru, perusilo

Kirjoitin edellisessä tekstissäni melankoliasta. Yöllä luin Bo Carpelanin Alkutuulta (olen kirjasta niin otettu, että koen olevani rakastunut). Romaanista osui silmiin tämä:

"Mistä se tulee, se perussuru -- oletko sinä perinyt senkin? Minä tiedän, että sinä minun laillani tunnet ne kultaiset päivät, ne onnelliset tunnit, jolloin kaikki mitä näet, kohtaat, puhuttelet, kuuntelet, kaikki asiat joita kosketat, maisemat jotka avautuvat edessäsi, saavat oman säteilevän merkityksensä, valaistuvat sisältäpäin, niin kuin nyt, kun syksy on kauneimmillaan. Perussurua vastaan minä asetan perusilon, kaikesta huolimatta, hämmästyksen siitä, että on niin paljon kaunista, niin paljon oppimista, niin paljon minkä ohi me kuljemme sokeina -. --

Kauneinta mitä eläessäni koin, oli silmänräpäyksen anti, ja paikka, maisema, hiljaisuus. Minusta tuli aika hyvä hiljaisuuksien tuntija. Ehkä se teki minut yksinäiseksi."

(Bo Carpelan: Alkutuuli. Suom. Kyllikki Härkäpää. 1993, 220.)

Purppurainen päivä

Uuden vuoden ensimmäisenä päivänä nukuimme pitkään. Iltapäivällä otimme naapurista tytön ja omistamme kaksi sekä pulkat, luistimet ja repun ja lähdimme vanhan kodin maisemiin. Minun on ollut sinne viime aikoina ikävä, vaikka oli ahtaampaa, kodin pohjaratkaisu oli kummallinen käytävä tai junavaunu, ei ollut omaa pihaa ja talo taisi olla sairas, piti minua kaksi kertaa vuodessa poskiontelotulehduksissa. Mutta oli heterogeenisempi naapurusto, vanhempi pihapiiri, ei kuulunut autojen huminaa. Pyykkitupaakin olen alkanut kaivata ja kellaria, kerrostaloasumista. Sitä aiemmasta kodista kaipaan yleistä saunaa, sitä että piti koko viikko odottaa tiettyä kellon lyömää, että pääsisi kävelemään pihan poikki naapuritalon kellariin saunomaan, saunan jälkeen juomaan pukuhuoneeseen pullollisen vihreää Smurffi-limsaa.

Laskimme pulkalla, sitten luistelimme. Ihana pieni kenttä metsän keskellä, korkeat vanhat puut kohosivat holveiksi yllemme, alkoi hämärtää ja sataa lunta, sininen hetki. Joimme kuumaa kaakaota, kuuntelimme metsän huminaa. Se sama metsä ulottuu tämän kodin viereen, alkaa tuosta ikkunoiden alta eikä ole kuitenkaan sama. En ole löytänyt karvarouskuja. En ole juossut tästä metsästä lasten kanssa kesken marjareissun rankkasadetta karkuun, kastunut alusvaatteita myöten, en ole käynyt halaamassa näitä puita, kun oli voimat loppua esikoisen vaikeiden ruoka-allergioiden kanssa. Ei minusta täällä tullut äitiä.

Ei tästä tullut sellaista kuin piti. Iloista aniliininpunaista, tuli hiukan purppura, enemmän auringonlasku kuin -nousu. Minussa asuu melankolia, on aina asunut, iän myötä se on tiiviimmin matkassa, olen jo aika tottunut, en hätistele pois.

J.K. Kuvissa tyttären puuhia. Yläkuvan värit punajuurivettä ja hiiltä. Alimmaisessa kuvassa kirppis, jota hän leikkii päivittäin.