"- Luulen että pystyn kuvittelemaan, millainen lampi on, kun se ei ole jäässä, Harriet sanoi.
- Sateella täällä on kaikkein kauneinta, vastasin.
- Onkohan mitään kauniimpaa kuin hiljainen ruotsalainen kesäsade? Muissa maissa on ihmeellisiä rakennuksia tai huikeita vuorenhuippuja ja rotkoja. Meillä on kesäsade.
- Hiljaisuus.

(--)

- Kaupungeissa ei enää näe tähtiä. Siksi asun täällä. Kaupungissa asuessani kaipasin pimeyttä ja hiljaisuutta mutta ennen kaikkea tähtien loistetta. En ymmärrä miksei kukaan ole tajunnut, että tässä maassa on upeat luonnonvarat, jotka vain odottavat käyttöönottoa. Kuka myy hiljaisuutta niin kuin metsää tai malmia?

Ymmärsin mitä hän tarkoitti. Hiljaisuus, tähtitaivas ja ehkä myös yksinäisyys eivät välttämättä enää ole kaikkien saatavilla."

(Henning Mankell: Italialaiset kengät. Suom. Laura Jänisniemi. Otava 2007, 125-126 ja 153-154.)

Olen lukenut ylläolevaa romaania viikonloppuisin, jolloin yritän pitää jonkinlaista taukoa omasta kirjoittamisestani. Sain lukuvinkin eräältä lukijalta (kiitos, en olisi itse löytänyt tätä!), jolle oli tullut Kohina-romaanistani mieleen Mankellin Italialaiset kengät. Kyllä, näissä on samoja aineksia. Lukijana minuun vetoavat tässäkin kirjassa muistot, elämänkaaren ja maiseman pohdiskelu, verkkaisuus, saarimiljöö, roadtrip, melankolia, kuolema, yksinäisyys. Tässä vielä yksi näyte:

"(--) tuntui kuin olisin kuljeskellut ulkosaarella, kun kävelin hiljaisessa kylässä. Ikkunoista lankesi lumeen television sininen valo, toisinaan ulos tunkeutui äänikin, joka ikkunasta sirpaleita eri ohjelmasta. Kuvittelin yksinäisyyden sellaiseksi, että ihmiset vain poikkeustapauksissa katselivat samaa ohjelmaa. Sukupolvet tai perheet hautautuivat iltaisin eri maailmoihin, jotka heijastettiin eri satelliiteista." (emt. 114-115.)

En ole lukenut Mankellilta aiemmin mitään. Tv-sarjasta Wallander pidin, etenkin loppujaksoista (täysin subjektiivisista, koskettavista syistä). Lastenkirjahyllyssämme ovat Mankellin kirjat Tähtiin karkaava koira ja Pyryssä nukkuva poika, jotka olen ollut aikeissa lukea, niiden aika voisi olla nyt. Sarjaan kuuluvat myös itsenäiset osat Varjot kasvavat hämärässä ja Matka maailman ääriin, ne pitää hankkia jostakin omaksi.

P.S.
Minulla on näemmä kirjaston varauksessa Mankellin Juoksuhiekka (suom. Tuula Kojo, Otava 2015). En muistanut, en muista sitäkään, keneltä sain tuohon vinkin.

Tärkeintä on valo, väri ja maisema

 

Kuvataitelija, graafikko, professori Lennart Segerstråle:
"Jokin minussa liittyy hyvin yhteen luontoon. Vuoden valoisan jakson palatessa jätän tavallisesti vaativammat sommittelutyöt lepäämään ja hakeudun luonnon helmaan. -- Tavoitteenani on uudistaa ja virkistää väriaistia, koska pitkän talven aikana helposti menettää hienoimmat vivahteet. En lähde töissäni aiheesta, sehän on usein jo tuttu. Tärkeintä on valo ja värit. Tunnen, että saan kaipaamaani uudistusta tutkimalla niiden rakenteita ja koostumusta kevään taittuessa kesään." 

Ekopsykologi Kirsi Salonen:
"Luonto on ihmisen ensimmäinen terapeutti. -- Toisista ihmisistäkin voi saada voimaa, mutta ihmiset tuottavat myös pettymyksiä. Luonto ei koskaan sano, että mulla on nyt kiire."

Metsä­te­ra­peutti Jaana Korkiamäki-Villanen:
"Metsässä ihminen riittää ja kelpaa sellaisena kun on, eikä keneltäkään vaadita mitään."

Sinisen linnan raunioilla

"Sulla on euro ja viiskyt tilillä. Sä oot kyllä vähän rahaton", mies toteaa. Aion maksaa sillä euroviidelläkymmenellä Kirjailijaliiton jäsenmaksun, puhelinlaskun, veromätkyt ja laulukirjan, jonka tilasin hoitokotiin muuttaneelle kummitädille. Sitä ennen tömäytän lattialle makuuhuoneesta pinon lautasia, joilla on kannettu eräälle kirjoittavalle suklaata, hedelmiä, voileipiä. Lautasista kaunein hajoaa, se sai tarpeekseen kirjailijan temperamentista ja on surullinen siitä, että sen kumppani pääsi blogikaverin luo naimisiin kupin kanssa (mies nostaa sirpaleet roskiin, sitoo pussin kiinni, mutta minä haluan ikuistaa, tietenkin, mikään ei saa kadota ihan kokonaan, kaikki pitää muuttaa sanoiksi ja kuviksi, "Ai, sä kirjoitat siitä lautasesta. Mikä tulee otsikoksi? Särkyneitä unelmia? Sirpaleet tuo epäonnea?"), ennen näitä velvollisuuksia käymme kirppiksellä, ostan tulppaaneille eurolla vanhan vaaleanpunaisen lasimaljakon. Siitä en ota vielä kuvaa, sillä tämä on lautasen ikioma hetki. Sinisessä linnassa nostetaan lippu salkoon, ei puoliväliin vaan ihan ylös asti.
 

Yö. Lunta, pimeää. Kani kaipaa puolisoaan, niin minäkin omaani. Lohdutetaan, yritetään nukkua. Talokaan ei saa unta, pakkanen jäätää joka nurkkaa, saa rakenteet naksumaan. Peitellään talo valkealla koirankarvalla, höytyväisellä untuvalla, sanotaan ettei ole mitään hätää, me pidämme sinut lämpimänä. Kerrotaan talolle satuja, viedään se talviteille ja -puroille. Astu rohkeasti yli, joku on tehnyt sillan, voit peilata, jos haluat, ei haittaa vaikka astuisit veteen, ei se tarraudu hyiseksi renkaaksi nilkan ympärille, ei vedä syvälle eikä pimeään, kohta ollaan vastarannalla, niin äkkiä nukahdetaan.

 

Nousee, laskee. Kirkasta, pimeää. Valo!

Arki. Nostettu seinälle serkulta saatu perhoskalenteri, käännetty veneen kylkeä, hukattu hammasraudat ja kahdet villalapaset, menty kouluun tuntia liian aikaisin ja pari tuntia liian myöhään, kokeiltu keitetyn veden heittämistä pakkasilmaan ja itsetehtyjä ranskalaisia ilman uppopaistamista, soviteltu luistimia, haaveiltu makkaranpaistoretkestä ystävien kanssa, löydetty kirppikseltä villatakki, ommeltu sen irronnut nappi, kahlattu lumessa, ihailtu jäätynyttä puroa, tehty yökyläilijöille siskonpetiä olohuoneen lattialle ja mietitty, mahtuuko joku seuraavan katraan nukkujista nojatuoleista kyhättävään makuusijaan, saatu käsikirjoituksesta kommentit ja kirjoitettu koiranpentu jalkojen päällä, pohdittu vapaata tahtoa, laadittu selvitys käytetystä apurahasta, anottu uutta, venytetty penniä, sovittu keskusteluaika opettajan kanssa, käyty kahvilatreffeillä, jatkettu epämääräisten paperikasojen perkaamista ja nyökkäilty tälle:

"Kävellessä aivot menevät meditatiiviseen tilaan. Kun järkeilevä aivopuolisko kytkeytyy pois päältä, luova aivopuolisko syöttää alitajuisempaa kamaa tietoisuuteen. -- Kun antautuu itseään suuremmille asioille, omasta minuudesta tulee merkityksetön kaiken kauneuden keskellä." (Hanneriina Moisseinen Maria Syvälän jutussa Kävelijä saa kaiken ja vieläpä ilmaiseksi. Aamulehti 24.7. 2010.)

On valvottu ja nähty unta rintamuksessa kasvasta kahdesta hennosta lehtipuun taimesta, kiskaistu ne pois, tunnettu vihlovaa kipua, kun kaikkialle rintakehään lonkeroivat juuret (hiussuonet) nousivat ihon alta. On herätty ja katseltu maisemaa, ihailtu sen syvyyttä.

Taivaallista menoa

Olen katsellut Yle Areenasta Taivaallista menoa -dokumentteja. Hienoja pohdintoja. Poimin talteen esimerkiksi nämä:

Lars Huldén:  
"Voit uskoa, mitä haluat, mutta jos alat uskoa olevasi oikeassa, olet luopunut uskostasi, sillä usko on kaipuuta."

Mark Levengood:
"-- tapasin jännittävän ihmisen, jolla oli ystävä, joka oli suomalainen sotaveteraani. Hän oli sotilaana ampunut venäläisen, mutta tämä oli vain haavoittunut, ja hän alkoi hoitaa tätä. Miehen haavoja hoitanut sotaveteraani sanoi tavanneensa Jumalan sen ainoan kerran. - Oliko venäläinen siis Jumala? Mies tuhahti, että etkö tiedä, että Jumala on verbi."

Anna Lindman:
"Vaikka puhun paljon kuolemasta ja ajattelen sitä, niin pääsen lähemmäs elämää. Elämästä tulee selkeämpää, kun ajattelee kuolemaa ja joutuu kohtaamaan sen. -- Sellaista, joka kertoo peloistaan tai ajatuksistaan kuolemasta, voidaan pitää vähän liian herkkänä tyyppinä. -- Haastattelemani filosofi sanoi, että synnytyskokemus ja valmistautuminen kuolemaan on eksistentiaalinen kokemus. Syntyy uutta elämää ja itse vanhenee. Silloin astuu askeleen ylemmäs elämän hierarkiassa. Minusta tulee äiti ja äidistäni tulee isoäiti. En ole enää nuorin."

Lindmanilla on samanlainen kokemus kuin minulla: kuolematietoisuuteen (uudelleen ja vahvemmin) havahtuminen oman lapsen syntymän likellä. Minulla syynä oli isäni kuolema (sen rinnalla useat muut kuolemat) esikoista odottaessani, sen läsnäolo ja pohdinta uuden elämän rinnalla, vahva kytkös sekä lähtevään että saapuvaan, olla seinämänä, saattelijana ja vastaanottajana, paradoksi, jonka kanssa on silmäkkäin sen jälkeen, viimeistään, alati, seikka jota alituiseen pohdin ja josta kirjoitan usein, sillä siinä lienee suuri osa olennaisesta.

Sain siivet ja lämmön

Sain ihanaa postia Satulta. Kiitos vielä kerran, arvostan! Villasukkia on näillä keleillä kaivattu (kun pitää jalat maassa, ne kannattaa pitää lämpiminä), kauniit värit hienosti aseteltuna, tuota mietin kauan, kuvaa jotakin hyvin olennaista, täsmälleen oikea koko! Satun valokuvaama Siivet-kortti on toiminut kirjanmerkkinä (se on asunut Markku Pääskysen Sielut-romaanin maisemassa, sinne se sopi tavattoman hyvin, seuraavaksi sujautan kortin Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat -romaanin väliin) ja olen kuljettanut sitä mukanani huoneesta toiseen, istahtanut katselemaan, ihailemaan. Oi noita värejä, ovea, ikkunaa, seinää, rakennusta, kulumaa, heijastusta, siipiä, oivaltavaa silmää! Nyt Siivet pitävät pystyssä lautaspinoa, huomenna alkaa arki ja kaikenlaista tukea kaivataan varmasti, myös lennokkuutta ja liitelyä. Sitä ennen valoisaa loppiaista, pysykää lämpiminä!