Öinen kuvataiteilija avaa ovet talonvaltaajille

Matkalaukut on pakattu. Koti on järjestelty ja ohjeistettu kummitytölle sekä muille talonvaltaajille. Mukava tietää, etteivät huoneet ole yksin, vaikka me olemme muualla. On tehty alustavia suunnitelmia, pohdittu kohteita, vaikka en oikeastaan niistä niin välitäkään. Odotan enemmän sitä pelkkää muualla oloa, irtautumista, uusia huoneita. Ketkä kaikki ovat niissä kulkeneet, ovatko miettineet yöt läpeensä sanoja kuten minä vai nukkuneet levollisina, saaneet inspiraation heti aamusella, kahvinjuonnin jälkeen ? Mitä näen makuuhuoneen ikkunasta, miltä ilma tuoksuu, onko vedellä oma makunsa, linnuilla laulunsa, entä meri? Löydänkö kauniin kiven, lähtevätkö lapset lentoon, tunnenko itseni entistä irrallisemmaksi, kun en ymmärrä kieltä?

Yöllä näin taas sukupuolet eivät kohtaa -unen. Olin kuvataidekurssilla ja tein lopputyötä (21 erilaista maalauspohjaa, joihin käyttää värejä ja tekniikoita). Tiesin rajallisuuteni ja aloittelijuuteni, mutta pääsin sinuiksi värien ja materiaalien kanssa alkuongelmien jälkeen, nautin luomisesta, erotin värien taittumisia toiseksi, ihailin siirtymäpintoja jne. Koin edistyneeni, vaikka arvelin töiden näyttävän harjaantuneempien silmiin ehkä vain taustoilta. Sitten eräs minuun hitusen ihastunut, hyvää tarkoittava taitelijapoika ehdotti yhteistyötä. Hän saisi maalata yhteen töistäni. Huomasin, että hän alkoi maalata työni päälle suuria linjoja, isoa pintaa ja käytti valmista työtäni vain taustana omalleen. Tajusin, ettei hän erota hienoja nyansseja töistäni vaan halusi selkeästi esittävää, jonka ahnas tai laiska katsoja saa napata silmiinsä heti. Pikainen palkkio, valmiiksi pureskeltua, voi siirtyä seuraavaan. Poika siirtyi minulta mitään kysymättä myös muiden töitteni pariin. Hän tarkoitti varmasti hyvää, mutta niistä tuli hänen töitään, ei meidän, ei minun. Kaikki minulle tärkeä peittyi hänen maalinsa alle, kaikki se mitä minä olin nähnyt, sinisen ja keltaisen liitto, orastava vihreä, turkoosin aavistus. Kiivaalla vauhdilla poika maalasi päälle kirkkaanpunaisen rykelmän leppäkerttuja, näki siis vain että jotakin vihreää tuolla on, ok luontoa, lisätään ötököitä. Olin järkyttynyt. Hän pyyhälsi vanhassa suuressa koulurakennuksessa, joka oli varattu rauhalliseen käyttöömme, vauhdilla ja vimmalla tilasta toiseen, käytävältä luokkahuoneeseen, sitten kellariin, etsi työni ja luuli auttavansa. Tuhosi. Olin järkyttynyt. Juoksin selittämään opettajallemme, että olen kuvataitelijana alussa vasta, mutta löysin oman polun, työn tekemisen innon ja luovuuden riemun, oman äänen, jonkin piilossa lojuneen mikrokosmoksen, ja nyt tuo yksi tuhoaa kaiken, ei tajua, pysäyttäkää joku hänet. Kamala uni. Matkustin myös kiellettynä asiakkaana muslimien metrolla, olin toiskielinen ja -uskontoinen, käänsin lopulta selkäni, painoin kasvot vasten penkkiä, pelkäsin, suljin silmät. Heräsin.

Aamulla sain novellinäkyjä, aloin luonnostella muistikirjaan. Ehkä kirjoitan tekstin matkalla valmiiksi.

Katselen käsipyyhkeen varjoa lakanalla

Olen kirjoittanut novellia valmiiksi. Joka päivä uusi versio, yöllä luen miehelle ääneen, suttaan sekaaan kuulakärkikynällä uusia lauseita. Juttelemme:
"Jotakin se kaipaa."
"Alku on kömpelö."
"Minusta nimi on tylsä."
"Ai, mä vaihdoin sen jo, enkö huomannut kertoa..."

Olen katsonut leffat Black Swan (iso pettymys!), Biutiful (oi, kyllä!), Oceans (leffaan käytetty ja kaikkialla mainittu suuri rahamäärä ei vakuuta minua), Kosto (pidimme kaikki kolme: minä, mies ja esikoinen), Flickan (kohtalaisen hyvä, mutta miksi siihen piti ympätä niin paljon, vähempikin olisi vakuuttanut) ja 127 tuntia (esikoisen iloksi).

Digiboksi sekoilee, mies sanoo, ettei ihme, se on tulikuuma, ainakin sata astetta. Sammutetaan kaikki koneet. Tänään on ilma seisonut, taivas käynyt harmaaksi. Hiki valuu, kuljen koko päivän ohuen ohuessa topissa, kyllä se mekosta käy. Parvekkeen ovi on öisin auki, mies on tehnyt siihen verkon, linnut huutavat sen lävitse aamuyöllä, kaikkia en tunnista, mutta lokit ja kuikan kyllä. Välillä kuuluu laulua. Naapuritalon parvekkeella joku puhuu pitkiä, kovaäänisiä puheluita, kertoo mies. Minä nukun, utelen, mistä se puhui. Ihan tavallisia, kertoi nukkumisestaan. Ai jaa. Ja kun ei enää jaksa puhua, alkaa laulaa iskelmää. Aamulla on terhakkana ylhäällä, yölaulaminen virkistää, silmäilee maisemaa, juo tölkki-Pepsiä. Minunkin tekisi mieli, kylmä vesi valuisi pitkin sen peltisiä kylkiä.

Pesen joka päivä monta koneellista pyykkiä. Kuivatan kaikkialla, minne vain voi pyykkiä ripustaa (metsään en ole vielä mennyt, vaikka haluaisin kyllä. Eikö olisi hienon näköistä, loputtomiin pyykkinaruja puiden välissä? Lakanoita, mekkoja ja paitoja. Kelpaisi oravien kuljeskella trapetseja pitkin, lintujen istahtaa ja painaa pää puhtaaseen tyynyliinaan. En ole mennyt puroonkaan istumaan vielä, pitää lukea uudestaan Banana Yoshimoton Kitchen ja Joel Haahtelan Elena, ehkä sitten rohkaistun). Katselen käsipyyhkeen varjoa lakanalla. Tuosta voisin ottaa valokuvan. Enkä kuitenkaan ota, mutta olen onnellinen lainekrepistä, jota ei tarvi silittää, pesukoneen viidentoista minuutin pikaohjelmasta, jolla voi huuhtaista hikipyykit, pitkistä valkoisista ruusuista, joita mies toi minulle lomansa alkamisen kunniaksi, sormiväreistä joilla maalata äkkiä tylsäksi käynyt kattolamppu, kaapista löytyneestä silkkinauhasta, jolla kantata tyttären sortseiksi leikatut farkut.

Huomenna vaihdamme maisemaa. Näemme sukulaisia, haistelemme merta. Nyt alkoi loma. Aion kirjoittaa, paljon, kaikkialla.

Yksi tuollainen kirjailija olisi kotona tosi hieno

Esikoinen sanoo veljelleen, ettei vastaa kysymyksiin tänään. Minäkään en vastaa, naputan koko päivän kännykkää, hoidan ystävän kanssa parisuhteita. Mies ummistaa korvat ja aistit, mutta soittaa kauniisti pianoa, minä kompastun lapsiin, kolme tyttöä pienessä kasassa. Kiviä he ovat, kulmikkaita olka- ja kyynärpäitä, saavat aikaan mustelmia. Yksi heistä on tytär. Kolme metelöivää kiveä. Alati muovautuvien, pehmeiden ja hiljaisten tyttöjen aika on ohi, hyvä niin!

Joku mittaa paikkaa terraariolle. Tänne tarvitaan eläin, jota käydä silittelemässä silloin kun ihmisten kanssa ei suju. Saan mitatkin. Leveys 150 cm. Mietin, voisinko itse kiivetä tuon lasitalon sisään. En mahtuisi kunnolla, mutta ehkä voisin taivuttaa polvia. Arkkuhan se olisi. Lumikin lasiarkku. Olisko se kuin näyteikkunassa elämistä (silitelläänkö muotinukkeja vai puetaanko vain?), voisinko kirjoittaa siellä rauhassa, mustalla tussilla lasit täyteen? Tulisiko joku ulkopuolelle seisoskelemaan, miettisi että yksi tuollainen kirjailija olisi kotona tosi hieno, kaikkea muuta onkin jo. Kävelisi sitten ja kurkistelisi, missä on hintalappu, paljonko maksaa. En usko, että viihtyisin, en kotiin ostettuna kirjailijana, en edes Lumikkina. Ei viihdy kärpänenkään, tosin sen lasi on pyöreä. Kuljetan sitä juomalasissa ulos, sen yksi jalka jää lasin reunaan. Hyönteinen lentää silti, onneksi. Lentoyhtiö ei, taas lopettaa, juu, se meidän. Tällä kertaa ehdimme matkaan ja matkalta pois. Sitä ennen vietämme juhannusta ja arkea, kuuntelemme sadetta ja toivottavasti myös aaltoja, tuulta, itseä ja toisiammekin. Valoisia kesäöitä ja -päiviä kaikille!

Kirjapäivä, lukupiirivierailu ja muutama Odelma

Kävin mieheni ja kuopuksen kanssa Äinään kirjapäivillä. Intiimi, lämminhenkinen ja rento tilaisuus höystettynä herkullisella ruoalla ja suvisilla maalaismaisemilla. Tapasin sympaattisia ja kannustavia kirjailijakollegoita ja hankin kirjallisia kotiinviemisiä. Hanna van der Steen (kuvassa vasemmalla, minä oikealla) ehtikin jo kirjoittaa päivän tarkemmasta sisällöstä täällä. Kurkatkaapa, siellä on lukuvinkkejä, hieno ryhmäpotretti ja myös vihjeitä myös tulevista teoksista.

Olin taannoin myös eräässä lukupiirissä kirjailijavieraana. Istuin romanttisessa puutarhassa herkullisten tarjoiltavien keskellä, kuuntelin lukijoiden värikkäitä tulkintoja ja numeerisia arvosanoja Odelmasta, vastailin kysymyksiin ja kerroin kirjan kirjoittamisesta.

Aloittelevana kirjailijana minulla on vielä hurjasti opittavaa, reflektoin itseäni uudessa roolissani kohtalaisen julmalla silmällä, mutta siten oppii. Tämän olen huomannut: jotenkin suomalaiskansalliseen tapaan pahoittelen aina sitä, että Odelma on voinut olla joillekin vaikea sen sijaan, että ohittaisin tuon ja kuvailisinkin teostani rohkeasti vain rakkaustarinana, henkilökohtaisena vaihtoehtohistoriana, anteeksiantona tai vaikkapa pienoiskuvana Suomesta halki aikojen, kuten Markku Soikkeli tulkitsi uusimmassa Portti-lehdessä.

Kirjailija-minuuttani etsiessäni tartun kiinni muiden määritelmiin. Poimin käteen, tarkastelen onko niissä mitään tuttua. Minulla on kaksi uutta titteliä. Kustannustoimittajani mukaan minusta ei saa ruisleipärealistia tekemälläkään (olen siis antiruisleipärealisti) ja Soikkelin sanoin olen proosakielen mahdollisuuksista kiinnostunut fantastikko.

Sulattelen nyt kaikkea kokemaani, pyöritän kesälomailevien lasteni arkea, luen uusia hienoja kirjoja, kirjoitan, odottelen hellepäiviä.

J.K. Äinään reissulle kustantajalta tilaamiani Odelma-kirjoja on varastossa jokusia. Myyn pois ale-hintaan. Halutessa saa omisteen ja signeerauksen. Kiinnostuneet, ottakaa yhteyttä kommenttilaatikon tai sähköpostini kautta katja.o.kaukonen(at)gmail.com

Äinään kirjapäivä 19.6.

Suoraan Seija Vilénin blogista napattua:

Äinään kirjapäivät
Kyläjuhla

sunnuntaina kesäkuun 19. päivä
Niemimäen mansikkatilalla, Iso-Äiniöllä (Vääksystä 13 km pohjoiseen)

Ohjelmaa aikuisille ja lapsille:
tervetuliaismalja ja kirjailijahaastattelut (klo 12)
Myyttinen Äinää –diashow (klo 15)
lastennurkkaus, museo, moponäyttely ja maatilaeläimiä

Lounas alkaen kello 12.30 (10€/aikuinen, 5€/lapsi)
riittävän tarjoilun takaamiseksi emäntä toivoo lounasilmoittautumiset puh. 0400-716609/Aila Niemimäki

Tule tapaamaan kirjailijoita (mm. Meritta Koivisto, Elina Loisa, Harri István Mäki, Jani Saxell, Hanna van der Steen, Seija Vilén ja minä) ja kokemaan myyttinen Äinää!

Oi, Oulu

Vietimme viikonloppua Oulussa. Näimme meren, viimeksi katselin sitä siellä muutama vuosi sitten lokakuussa. Silloin palelimme, vietin päivät yksin, kävin kahvilassa ja kirjoitin kaksi päivää huoneessa, jonne tuli tuoksuja keittiöstä, huoneen ikkunasta näkyi sisäpiha, joka oli katettu verkolla, öisin luin ääneen tekstejäni, mies nukahti kesken kaiken. On toinenkin Oulu. Tuota lokakuuta ennen eräänä kesänä yli 20 vuotta sitten ihan eri miehen kanssa. Enpä olisi arvannut, että tulisin samaan paikkaan seuraavan kerran vasta nyt, ikioma tytär mukana ja täysin toinen mies. Näitä muistoja - vanhaa ja uutta - asettelin rinnatusten, en vertaillakseni, sitten toinen toisensa päälle. Mitä kaikkea välistä kuulsi? Elettyä elämää ainakin...

Tapahtui muutakin. Söimme isältä pojalle periytyneen reseptin mukaista lohisoppaa, kokeilimme etanoita, kuuntelimme murteita, tapasimme paljon miellyttäviä, uusia ihmisiä, solahdimme joukkoon, sellaista tapahtuu ja siitä ilahdun, mutta tärkein kaikista: pääsimme pienoisen pojan kummeiksi, hän nukahti syliini, pieni linnunpoika, pää kainalossani.

Pullo punaviiniä

Taisin jollekulle jo kertoakin, että kuopuksen kevätjuhlista kotiuduttuamme keittön pöydällä oli kaunis, avaamaton pullo punaviiniä. Mistä se oli siihen tullut? En tiedä. Enkä tiedä, uskaltaako sitä avata. Arvelen, että fiktiivisillä hahmoilla oli aikomus juoda lasilliset - sen he totisesti kärsivällisyydestään ansaitsisivat. Me mokomat tulimme kotiin liian aikaisin. Ensi kerralla jätän lapun pöydälle, kerron mistä löytävät pikareita.