Kirjailijat ovat ihmisiä, jotka...

"- Kirjailijat ovat ihmisiä, jotka eivät pysty normaaliin kanssakäymiseen muiden kanssa vaan joutuvat hakemaan toisen kanavan kommunikaatioon. -- hän -- tuntee jatkuvasti tarvetta selittää itseään. Kirjoittamalla minäkin yritin löytää yhteyttä muihin ihmisiin. Tiesin että mukana oli myös itsensä esiin tuomista, koska viestintä oli yksipuolista. -- uskon ihmisten haluun samastua ja eläytyä.

Kun ihminen yrittää mahdollisimman tarkasti sanoilla kertoa toiselle ihmiselle sen mitä hän tuntee ja mikä on hänelle totta, se on mielestäni korkein kommunikaation muoto. Sanojenkin välityksellä voimme päästä niin lähelle toisiamme, että aistimme toistemme toiveet, pelot, uskomukset, rakkauden. Kun sanat muuttuvat tuntemuksiksi, se on kirjallisuutta. --

Ihmiset ovat loppujen lopuksi aivan samanlaisia. Emme ole julmia toisillemme. Meillä on sama tarve tietää toisistamme muutakin kuin vain juoruja. Me välitämme.

Tekstin kautta voin katsoa sinua silmiin ja sanoa: "Minä olen tällainen. Otatko minut vastaan?" Kaikessa muussa kommunikaatiossa pelkään ja peittelen liikaa. --"
(Reko & Tiina Lundán Viikkoja, kuukausia. 2006, 110; 178-179.)

Elefantit saivat vettä, minä kuuntelen Jouluoratoriota ja haaveilen valaista

Hautajaiset. Valkoisia ruusuja, torvisoittomusiikkia. Kotiin torilta kimppu auringonkukkia ja savukalaa.

Ulkoilmaelokuvat, joista jo kerroinkin. Juotimme Vettä elefanteille, itse nautimme viiniä, kahvia ja limskaa. Lapsille levitettiin verannalle patjat, tyynyt ja peitot, pihamaalle siroteltiin pikareissa tuikkukynttilöitä. Kuopus katseli valkokankaan sijaan taivasta, laski sinne syttyviä tähtiä. Niitä oli paljon enemmän kuin minä olisin antanut elokuvalle. Oli lämmin yö, elokuun viimeinen viikonloppu, surusta huolimatta täydellinen. Nukuin pitkästä aikaa sikeästi, heräilemättä.

Nyt on arki taas. Pakollisten velvollisuuksien rinnalla suunnittelen lukemisia, vaikka kirjoittaessani ja liikaa ohjelmoituna en oikein pysty keskittymään muiden sanoihin. Etenen pienin askelin Göran Tunströmin Jouluoratoriota, joka on odotellut jo kauan. Romaani ansaitsee hitauden. Tunström tarjoaa yhtä kokonaisvaltaisen lukuelämyksen kuin Bo Carpelan. Inspiroidun, pidän paussia, vedän henkeä, annan sykkeen tasaantua. En ahnehdi. Maistelen lauseita, hienoa kieltä, Arto Häilän käännöstä. Palaan takaisin, luen ääneen, alleviivaan. Monta Tunströmin teosta on suomentamatta, suren sitä. Seuraavaksi etsiydyn valaiden seuraan, minua odottelee Silumiini-blogistakin tunnetun Silene Lehdon esikoisteos Hän lähti valaiden matkaan, jota olen jo selaillut. Hieno, mieluusti olisin ostanut kovakantisena.

Vapaapäivä

Teen järvenrantakävelyn. Vesi on matalalla, ahvenilla hyvä olla, aurinko paistaa kirkkaaseen veteen, vesikasvien varjoja, haukea ei missään. Suo tuoksuu, poski on lämmin, joku kulkee ihan vieressä ja kuuntelee, kun mietin ääneen.

Kirjoittaa ei tarvitse joka päivä, se on vaikea oppia. Saa pitää joskus vapaata, suunnitella minkä elokuvan heijastaisi elokuun yöhön lakanalle, pohtia ripustaisimmeko kankaan kahden puun väliin, katsoisimmeko elokuvaa vai metsää.

Mobiili työpaikka

Tänä vuonna minä en saanut lukujärjestystä, mutta on tehty muuten työaikajärjestelyjä. Hetken kestää päästä vauhtiin, yritän suoda sen nyt itselleni, vaikka kohtalaisen armoton luonne olenkin. Aamukirjoittaminen ei oikein vain sovi minulle, vaikka olen niin kovasti yrittänyt rukata itseäni itsenivastaiseen rytmiin. Kaikki yön raskas istua pönöttää siitä huolimatta harteilla ja on sitkeä poisravisteltava. Aamukävelystä olen huomannut olevan hyötyä, matka kotoa lasten koululle ja takaisin on juuri sopiva matka ja seura ainakin menomatkalla loistavaa. Usein tuntuu hullulta palata, kun kaikki muut kulkevat toiseen suuntaan, avartavat reviiriään. Ehkä hyppään jonakin aamuna bussiin minäkin, lähden töihin, minne nyt huvittaakin. Kirjoitan kahvilassa, kirjastossa tai puistossa. Syön lounaan, tulen töistä ja haen lapset. Kiehtova ajatus, vaikka tulisikin kiire survoa nuo kaikki muutamaan tuntiin ja luultavasti laskisin, paljonko kirjoitusaikaa kuluu pelkkiin matkoihin. Pitänee silti joskus kokeilla. Vielä, kun löytäisi työkavereita samaan hommaan, saisi sen puuttuvan työyhteisön.

Paussilla

Lapset aloittivat koulun jo viime viikolla, pieninkin. Katson kelloa ja mietin, koska lähden hakemaan häntä. Koti tuoksuu vanhoilta unilta. En ole omiani kertonut pitkään aikaan. Kuljen yhä taloissa, joita ei enää ole.

En saa mitään aikaiseksi. Ei ole inspiraatiota, ei mitään, ja muistitikku on kiinni kannettavassa, kannettavan olen hukannut. Olen yrittänyt niin tehokkaasti imeä kesän rippeitä, kulkenut koneen kanssa ulkoilmassa, muistanut sentään hakea yöksi sisälle, eräänä aamuna se löytyi kylpyhuoneesta. Onneksi kukaan ei ollut suihkuttanut vettä päälle, vaikka kuulemma muistitikut kestävät jopa pesukonepesua, jonkun housuntaskuun oli kerran unohtunut. Ehkä pitäisikin pestä, jospa kone linkoaisi turhat sanat pois ja järjestäisi tekstissä kaiken muunkin parahultaisesti.

Kotiin tulvii harmaata valoa, poikkeuksellisen harmaata. En muista, että olisin pessyt ikkunoita keväällä, ei pessyt mieskään. Olisi kannattanut. Elokuun auringossa on jo valmiiksi niin luovuttanut sävy. Jonkun pitäisi siivota täällä, tarttua tunteettomasti paperikasoihin ja lajitella pois. Paljon olisi raivattavaa, pitäisi tehdä tilaa syksylle, linnuttomille aamuille.

Akkuja lataamassa

Viime viikonloppuna ehdimme lapsuusmaisemiini Poriin, Mäntyluotoon ja Reposaareen. Ei taida olla mitään, mihin meri ei auttaisi. Maata aaltojen piiskaamalla kalliolla avaran taivaan alla - en tiedä juurikaan elvyttävämpää.
(Ylin kuva miehen ottama.)

Yötöissä Ranskassa

Iltaöisin vetäydyin huoneen nurkkaan, sammutin pois ympäristön äänet (välillä siihen tarvittiin saippuakuplia, välillä kuppi kahvia tai lasi viiniä) ja avasin oven ikiomaan maailmaani. Joskus palattuani kerroin muille kuulumisia sieltä, luin tekstiä ääneen kuullakseni sanat ja lauseiden rytmin, yleisön kommentit. Kirjoitin pedantisti lähes joka päivä, vaihdoin fontin vedenvihreäksi, jotta voisin kotiin palattuani vertailla matkalla syntynyttä Suomessa kirjoitettuun tekstiin. (Näkyykö ympäristönvaihdos sanoissani, miten?) Sain hiottua ja lihotettua jo valmista ja luotua hieman uutta. Ei hassumpi kesäyötyö.

Chartres

Chartresin katedraali oli lempipaikkojani. Kävimme kahdesti. Loputon ihme. Korkea sisäänsä sulkeva tila, hämäryys, kauneus, levollisuus, ei ruuhkaa. Ripitystä kolmella kielellä, lasimaalauksia, mystinen labyrinttikuvio katedraalin lattiassa, pyhiinvaeltajat kulkivat sitä paljain jaloin, avoimin kämmenin. Pienessä myymälässä myytiin rukousnauhoja ja labyrinttikuvioisia hiirimattoja, ostimme molempia.

Trouville-sur-Mer

Teimme ihanan päiväretken Normandiaan Trouville-sur-Meriin. Vuorovesi, meri, simpukankuoret, ravut, kivet, hiekkaranta, laiturit, rantapiknik, kalapuodit, äänet, tuoksut. Kamera jätettiin autoon, paljon tallentui mieleen. Näihin maisemiin haluaisin palata, viipyä kauan.

Vakoiltua

Pariisi

"Ensimmäinen viikko Pariisissa! Mikä huumaus! Kävellä, kävellä, kävellä ympäri, - kävellä enemmän kuin kotona kokonaisen vuoden aikana. Jalat iltaisin täynnä helvetin tulta, mutta kaikki kipu unohtuu, kun edessä on aina uutta ja uutta."
Mika Waltari: Matkakertomuksia.
Pariisi perheen kanssa, Pariisi kaksin, Pariisi ennakkokuvitelmissa, Pariisi todellisuudessa. Jonoja, turisteja, kiirettä, välimatkoja, hymyttömyyttä, showta, elokuvakuvaukset, leffateattereita, kirjoja, kuppiloita, moskeijan puutarha, hiilloskanaa, minttuteetä, leivoksia, huiveja, villa- ja kauluspaitoja, ovia, ikkunoita, parvekkeita, historiaa, nykyaikaa, tulevaisuutta, mustavalkokuvia, nostalgiaa, eleganssia, kerjäläisiä, kadullanukkujia, koiria, me.

Suru tuli

Piti kertoa ja kuvittaa Ranskan matkaa. Suru tuli väliin. Äitini miesystävä kuoli eilen kesämökillään, me ajoimme pelto- ja järvimaisemien halki surun keskelle, poimimme jäljelle jääneen mukaamme, toimme meille kotiin, puhuimme, peittelimme. Isä sairasti monta vuotta Alzheimeria, olimme valmiita, odotimme armahtavaa kuolemaa, tuli talvi ja vei, jätti ikävän, joka heräsi vasta myöhemmin. Äidin miesystävä kuoli täysin yllättäen, kesken kesäpäivän askareiden. Aavisti, niin hellästi puheli koko päivän, sanoi äiti. Taisin minäkin. Ostin sinulle viime viikolla mustan mekon, kerroin minä äidille.

Mietin nyt tätä kaikkea keskellä rehevää perhe-elämää. Välillä tuntuu, että olen kuoleman kyllästämä, tuonen tuttava, melankolia alati käsipuolessani, halusin tai en.