Pieni toukokuinen työ

Sain pienen työn sanojen parissa. Otin sen riemulla vastaan. Sanatyö on rakasta. Tekisin sellaista mieluusti enemmänkin, kaikenlainen tekstien tarkastelu auttaa omaa kirjoittamista, avartaa, ja jokainen lantti tulee tarpeeseen.

On niin toista saada jokin valmis, selkeä toimeksianto, johon käydä käsiksi, tehdä valmiiksi, kuin mennä opettamaan, loihtia tyhjästä, miettiä mitä poimin, mitä painotan, miten opetan, mitä työskentelytapoja käytän, mitä kaikkia muuttujia pitää huomioida, mikä on minun roolini, mikä heidän, miten vuorovaikutus toimii, miten motivoin, innostuvatko, innostunko minä. Ehkä en osannut olla opettaja. Ainakin vaadin itseltäni ihan liikaa.

Pian on toukokuu. Vappu. En ole vappuihmisiä, mutta mies teki simaa, lapsille puhalletaan ilmapallot ja veli tulee kylään. Aurinko paistaa. Huomasin, että koivuissa on jo silmut.

Etteivät sudenkorennot löydä tänne

Pääsiäisviikolla yskin yöt ja aamulla heräsin silmät umpeen muurautuneina. Mietin, olivatko sudenkorennot käyneet yöllä neulomassa silmäluomet kiinni, ehkä korentoja lentää jo. En nukkunut ulkona, mutta ikkuna saattoi jäädä raolleen. Ajattelin, että tällaiselta voisi kuolleesta tuntua, jos joltakin tuntuisi: yrittää epätoivoisesti räpyttää silmiä auki, ei toimi, kaikki on nähty, tässä se oli, hyvästi visuaalinen maailma. Kummallisia ihminen miettii ja ottaa vastaan väkeviä tippoja, paksua salvaa. Niillä ompeleet ratkottiin, silmät ovat yhä arat. Ehkä kevättä tulee katsoa herkillä silmillä.

En pystynyt kirjoittamaan, mutta ortodoksikirkon kellot kuulin, paistoin lettuja kuudelle (olen vasta nyt oppinut), istuin ystävän luona puhumassa teini-ikäisistä, mietin voivatko hiukset harmaantua yhdessä yössä, silitin poskea ja niskaa, valitsin kukkakimppua, sijasin siskonpetiä, sain miehen kanssa kutsun pienen pojan kummeiksi, liikutuin ilosta.

Nyt olen kirjoittanut. Mies nappaa lapset iltaisin, keksii tekemistä, vaikka kirjoittaminen aukeilevien ovien, tömistelyn, itkun ja naurun keskellä on tuttua. Joku tulee tuijottamaan tuohon vasemman olkapään kohdalle, kiskoo hihasta. On nälkä, kaikki kaverit haluavat meille yhtä aikaa tai ei ole ketään, pelkkää tylsää, joku kiusaa, toinen ärsyttää tai pitäisi päästä koneelle just nyt, äiti hei, kuuletko sä mitään, haloo, se heitti mua legolla päähän, etkö sä aio sanoa mitään. Hiljaisuudessa kirjoittamisesta tulee melkein syntinen olo. Olenko ansainnut tämän? Onko tähän lupa? Siksikö istun tässä kummallisessa ja rauhattomassa tilassa tuijottamassa seinää enkä valoisan ikkunan ääressä makuuhuoneessa, sinne on raivattu minulle oma tila. Vai onko kyse vain tottumuksesta? Siitä, etten halua eristäytyä liikaa tai viedä tekstejä huoneeseen, jossa on tarkoitus levätä.

Istun tässä Aku Ankkojen, laskujen ja paperisilpun keskellä, naapurikerrostalon keittiöt katsovat kohti, metsä alkaa oikean olkapään takaa, ilta-aurinko paistaa hoikkien kuusten lävitse suoraan kuvaruudulle. Pölyä ja sormenjälkiä. Ikkunaa voi pitää jo auki. Voi kuunnella ohiajavia autoja ja kevätlintuja. Voi toivoa, etteivät sudenkorennot löydä tänne, voi hengittää syvään ja alkaa kirjoittaa.

"Muuan hiljaisuus on pyytänyt läsnäoloani"

Siteeraan Göran Tunströmiä, jonka sanat nappasin lukupäiväkirjastani:

"Sillä jokaisessa muussa ihmisessä on osa meidän omaa elämäämme,
jokin hetki, tapaus, kenties pelkkä katse, jotain joka antaa meille, mikäli
suomme sen itsellemme, kaikista tiedoista tärkeimmän: sen ettemme ole
yksinäisyydessämme yksin. Meillä on ominaisuutemme ja naurettavuutemme,
jotta toiset meidän kauttamme oppisivat tuntemaan itsensä."

(Göran Tunström: Kimmellys. Suom. Arto Häilä. 1997, 199.)

ja lisää:

"Aivan niin, lukijat, minä jätän teidätkin, sillä muuan hiljaisuus on
pyytänyt läsnäoloani, ja niin voimallisesti ettei siitä voi kieltäytyä."
(emt., 285)

Karkaan nyt hetkeksi toisenlaisen kirjoittamisen ja lukemisen pariin. Iloa ja kevään valoa, sopivasti ääntä ja hiljaisuutta!

Kaksi laulua rakkaudesta

Minulla ja miehellä on tämä muistona tärkeästä yhteisestä hetkestä, vieraasta kaupungista, tiiliseinistä, valosta jota ei koko yönä sammutettu. Pyysin häneltä uutta, sain pienen ja hennon otteen.

Joinakin hetkinä rakkaus kiteytyy, sitä tihkuu päälle kevyenä sateena ja musiikkina.

Kadotin ihmisen

Eilen kadotin kokonaisen ihmisen, siinä samassa oli kadota osa minustakin, ja vaikka hän tulikin takaisin, ei hän ollut ollenkaan sama. Minäkin olin ehtinyt muuttua. En osannut sanoa mitään, mielessä kaikui vain hokema: "Ylämäki, alamäki - kuoppa!" Näin, miten vauvaa körötettiin polvien päällä ja sitten annettiin pudota alas. Hauska ja turvallinen leikki, ihan muuta kuin äkillinen, hiljainen piilosillaolo.

Anne Tyler kirjoittaa teoksessaan Elämän tikapuilla (1995) naisesta, joka kävelee pois elämästään, jossa on ollut niin näkymätön, ettei perheenjäsenillä ole antaa hänestä edes tuntomerkkejä. Mietin nyt tätä kaikkea.

Huhtikuun viikonloppuna

Kuivattu purossa kastuneita lapsia, tehty mustikkapiirakka, luettu kirjaa ääneen myöhään yölle, nukuttu kaikki samassa huoneessa, nähty jokiunia, haaveiltu Krakovasta. Tänään aurinko paistaa, me vietämme koko päivän 80-vuotissynttäreillä.

Näin maailman kauneimman naisen

Aloitin päivän käymällä verikokeessa, joka piti ottaa jo kahdeksan kuukautta sitten. Ehkä huhtikuu on minun elokuuni, uusi sisäinen lukuvuoteni käynnistyy nyt. Sopii hyvin, valoa kohti on helpompi kulkea kuin kaamosta, se tuntuu vuosi vuodelta raskaammalta.

Aloin miettiä, reagoiko veri vuodenaikoihin ja valoon samalla tavalla kuin mieli. Kuljettaako se kuonaa, ravinteita ja happea nyt kiivaammin kuin syksyllä, jolloin kaikki hidastuu, sakenee, saostuu? Onko olemassa syys- ja kevätverta? On olemassa ainakin syysminä ja kevätminä, kaksi ääripäätä. Ehkä minuus on jotakin siitä väliltä, kevättalvi tai syyskesä, liukuma.

Löysin tyttärelle mekon Fidasta ja kävin pitkästä aikaa kirjastossa. Mikä ihana paikka! Lainasin esikoiselle runoja, meille aikuisille leffoja ja yhteiseksi ääneenluettavaksi Johan Theorinin Yömyrskyn, jonka ystävä vinkkasi. Viime kesänä luin miehen kanssa Hämärän hetken (josta arvio ainakin Kuuttaren lukupäiväkirjassa ja Leena Lumella). Lapset kuuntelivat sängyissään salaa, kyselivät aamulla pahasta Nils Kantista.

Kotimatkalla kuulin, kuinka hyvin juopunut mies huusi samanoloiselle naiselle: "Sä oot maailman kaunein nainen!"

Siirtymä

Eilen sain onnellista postia. Nyt on lupa, nyt voi ja saa. On niin kiitollinen olo.

Tänään on hoidettu työasioita, annettu todistuksia ja keltaisia ilmapalloja auringoksi, halattu ja silitelty, hyvästelty hetkeksi ainakin. Pitäisi raivata työpöytä papereista, tyhjentää kassit, arkistoida, käydä läpi lasten pieneksi jääneet vaatteet, siirtää talvivaatteita vinttiin, tehdä tilaa, sitten tarttua teksteihin - sitä odotan. Asia kerrallaan, kaaokseen on totuttu. Tänään mennään koululle, nautitaan karnevaaleista ja väliajan munkkikahveista. Oma kahvinkeitin hajosi aamulla. Niitä ei ole tehty kestämään.

Merkityksellinen elokuva

Olen maininnut Jane Campionin An Angel at My Table (Enkelin kosketus) -elokuvasta muualla. Kerron nyt tännekin. Kirjailija Janet Framen elämäkerran elokuvaversio on kerrassaan upea ja Kerry Fox pääosaroolissaan huikea. Tarinassa kuvataan niin osuvasti ihmisen tarvetta tasapäistää keinolla millä hyvänsä. (Tuli mieleen mm. Eeva-Liisa Mannerin elämä.)

Framelle diagnosoitiin skitsofrenia, koska hänellä oli luovan ihmisen herkkä temperamentti, eli hän koki asioita toisin kuin oli suotavaa. Tämän vuoksi ns. hyvät ihmiset, joihin Frame luotti, sysäsivät hänet kerta toisensa jälkeen sairaalaan, jossa häntä hoidettiin rajuilla keinoilla kymmenisen vuotta. Myöhemmin kävi ilmi, että nainen oli ollut aina täysin terve, aikuisiän ahdistukset johtuivat sairaalakokemuksista - ehkä yhtä lailla kaikesta siitä, mikä oli perhettä koetellut - normaaleja inhimillisiä reaktioita. Onnellisuusprofessori Markku Ojanen on tätä pohtinut:

"--onko lainkaan järkeävää puhua mielen sairauksista tai mielisairauksista. Yleensäkin vieroksun sairauskäsitteen laajentamista kuvamaan kaikkea sellaista, mikä on vaikeaa, epäsuotavaa, erilaista tai poikkeavaa."

Elokuva näyttääkin, mikä merkitys on kyseenalaistajilla, mikä ymmärtäjillä, mentoreilla:

"- Kirjailijoita ja maalaajia. Taiteilijoita. He vain velttoilevat eivätkä tee töitä. Entä heidän moraalinsa?
- Minäkin olen kirjailija, Patrick.
- Ehkä olet nyt, mutta sitten kun palaat Espanjasta, etsimme sinulle oikean työn.
--
- Et sinä halua kuluttaa aikaasi kirjoittaen. Siitä ei saa rahaa. Se käy lomalla, mutta ei nyt, ei pysyvästi."

versus

"- Minun pitää löytää työpaikka.
- Miksi? Sinähän olet kirjailija

- Älä huoli, jos se [käsikirjoitus] palautetaan, se on vasta ensimmäinen yritys. Muista, että aina on olemassa muita kustantamoja.

- Jos joku käskee sinun hakeutua ihmisten pariin etkä halua sitä, älä hakeudu."

Leffaa saa kirjastoista ja leffavuokraamoista. Aion katsoa uudestaan.

Arkea ei ole

Luen taas suosikkiani, Solveig von Schoultzin Pitkin vedenviivaa -teosta. Hän kirjoittaa:

"Arkea ei ole.

Ei ole olemassa hetkeä, joka ei olisi ainutlaatuinen, monitahoinen, joka ei koostuisi kaikesta tapahtuneesta, odotuksista ja peloista, kätketyistä kytkennöistä ympäröivään maailmaan, ei yhtä hetkeä joka ei olisi vaikeasti läpäistävissä ja huomionarvoinen.

Kokonaan toinen asia on sitten se, että ihmisten jokapäiväinen elämä on pinnallista eivätkä he jaksa tarttua hetkeen." (emt., suom. Jaana Koistinen 1993, 133-134.)

Mietin noita sanoja, kun täytän opettajan päiväkirjaa, kirjoitan matkalaskua ja siivutan leipää. Leivän päälle tomaattia, tomaatin päälle oliiviöljyä, jonka sain pieneltä oppilaaltani kera kortin, kortissa täytekakku ja kirjaimia siellä täällä, niistä muodostuivat sanat: Onnea kirjasta. Hymyilyttää, ei haittaa ollenkaan lähteä tihkuun ja sohjoon hakemaan kuopusta esikoulusta. Arki on juhlaa: tämän kevään ensimmäinen fillarointireissu!

J.K. Schoultzin Seitsemän päivää -teoksesta täällä.

Kultaisessa kajossa pelkkää juhlaa

Sain aamulla uuden romaani-idean. Aloin kertoa sängyssä miehelle, tein lauseita ilmaan, pyysin häntä muistamaan, mietin kuinka näppärä se sanelukone olisikaan (minulla on pieni muinainen ajoilta, kun tein lehtijuttuja, mutta se on kovin kömpelö). Aamiaisen sijaan avasin julkkarijuhlissa ystävältä saamani muistikirjan (se on kaunis, vanhaa ruskeaa, siinä hento kultainen kajo ja naisfiguuri), kirjoitin sinne ensimmäiset uudet rivit, annoin vihjeitä päähenkilöstä ja kertojasta, muutaman valmiin virkkeenkin. Nyt pitää malttaa. Luultavasti en malta (henkilöt seisovat kylmässä maisemassa ja odottavat totisina, että siirtäisin heitä sisälle lämpimään, antaisin tekemistä, roolin). Kirjoitan yhtä aikaa useaa, kaksi on odottamassa, mutta yleensä toinen ruokkii toista, eiköhän kolmattakin.

Nyt on enää vähän töitä, muuten liki pelkkää juhlaa kauas toukokuulle. Karnevaalit, hääpäivä ja ainakin seitsemät syntymäpäivät, pienen pientä poikaakin odotetaan. Tänään on siirretty vanha pöytä verannalta sisälle, piilotetty liinan alle, kuorrutettu porkkanakakkua.

Arvoitusten talossa

Olen pitkästä aikaa nukkunut kunnolla. Kiitän siitä YLE Teeman tarjoamia elokuvia Joe´s Palace - Arvoitusten talo ja sen itsenäistä jatko-osaa Capturing Mary - Lumottu Mary, jotka molemmat nappasivat tiukasti otteeseensa. Molemissa pääosissa on tyhjentynyt talo, jota palkataan vahtimaan Joe-niminen nuorimies. Hiljalleen keritään auki suuren talon mysteeriä, kuljetaan eri kerroksissa, huoneissa, muistoissa ja traagisissa ihmiskohtaloissa. Pakahduttavan upeita elokuvia molemmat, visuaalisesti kauniita, hienoa dialogia, oivallisia näyttelijöitä, satuttavaa yksinäisyyttä ja irrallisuutta, sopivasti aukkokohtia. Harmi, ettei Teema tarjonnut myös näiden väliin sijoittuvaa A Real Summer -leffaa.

J.K. Luin erään brittiarvion ohjaaja Poliakoffista. Sen mukaan hänelle on tullut pakkomielteinen suhde menneisyyteen. Eipä ihme, että nämä leffat vetosivat minuun - oli vielä tuo talokin.