"Tervehdys täältä Korpi-Kainuun perukalta"

Blogin kirjoittaminen on jäänyt. Äsken ajattelin siivota luonnoksia, poistelin surutta tekstejä. Hiukan kummastelin, miten siellä oli julkaistujakin joukossa. "Oletko varma?" kysyi Blogger. Olinhan minä, kun luulin siivoavani Luonnos-kansiota... Sinne katosivat, en sentään koko blogia poistanut.

Pitäisi kertoa kesän Öölannin matkasta, mutta valokuvat ovat yhä hajallaan. Kerron, että aloimme siivota vaatehuonetta, joka vastaa meillä täyteen ahdettua ullakkoa. Löysin äidilleni Korpi-Kainuusta lähetettyjä, koskettavia kirjeitä vuodesta 1965 eteenpäin. Ajattelin kirjoittaa ne kaikki talteen. Tässä kirjeistä ensimmäinen, paperina oli ainevihon aukeama, piilotin paikkakunnan nimen X:ksi:

                                                                                                                                                                                            X:lla 5.12.1965

Hyvä rouva Kaukonen

Tervehdys täältä Korpi-Kainuun perukalta. Anteeksi, että näin kauan olette saanut odottaa vastausta kirjeeseenne. Tämä rakas kotimme on sodanaikaista taistelu tannerta. Silloin on palaneet tästäkin paremmat rakennukset. Tilalle on tuotu Ruotsista levytalo, jotka on kylmiä kaikki. Meidän pitäisi nyt rakentaa välttämättä lämpöisempi asuin rakennus, tähän kyllä palellutaan. Terveys ei kestä kauan tällaista kylmyyttä. Miehelläni on reumatismikin sodan ajalta. Silloin on paleltuneet varpaat ja päässä on reumatismi. Hän oli mennyt vapaaehtoisena sotaan ja rintamalla on ollut molempien sotien ajan. Siellä teltoissa ja korsuissa ne pojat on asuneet vuodesta toiseen. Meillä on velkaa tästä rappiotilasta valtiolle n. 40, 000 mk kaikkineen. Rakentamisesta tulee lisää velkaa kun ei ole entisiä rahavaroja ollenkaan. Minulla on vaivana nuo taloudellisesti huolet, etten voi nukkuakaan muuten, kuin voimakkaiden lääkkeiden avulla ja vielä kylmä kääre pitää olla tiukasti pään ympärillä yöllä. Olen hyvin väsynyt kaikkiin touhuihin, kun nuo taloudelliset asiat on niin huonolla mallilla. Minun on pitänyt ottaa vastuulleni kaikkiin talon juoksevien asioiden hoito. 4 kertaa olen jo käräjilläkin käynyt, koska tämän tilan myyjä petti meitä hurjasti. Mieheni on oikein hiljainen ja ujo savupirtin kasvatti 46v. Hän ei halua, eikä voi hoitaa niin karkeita asioita. Ei hän kyllä monesti vaivojaan valittele, mutta ei hän ole terve, koputtelee usein rintaansa tuskissaan. Lääkkeiden avulla on vähän helpompaa mennä päivästä toiseen. Maanviljelijäksi olemme syntyneet, ja pakko on nyt yrittää kaikin voimin jatkaa työtä. Mieheni on raivannut uutta peltoa jo 6 hehtaaria. Työtä on kyllä kotitilan hoidossa meille kaikille, mutta rahan puute se on kyllä, kun ei uutispellot ole vielä tuottaneet, osa jo kylvettiin viime kesänä heinää kasvamaan. Minun täytyy jouduttaa tämä kirjeen tapainen postiin, ettei jää vanhenemaan. Meillä on nuorin tyttö 5-vuotias. Suuri kasvuisia kaikki. Palttoja on antaneet sukulaiset, ettei niitä tarvitse ainakaan lähettää. Sukan terät ne eniten kuluu, varsia olisi melko hyvin. Täällä on omenatkin kalliita 1,80 p kg. Eivät kasva täällä pohjoisessa. Eivät saa niitäkään lapset kyllikseen koskaan.

Lopetan nyt tällä kertaa tämän surkean valittamisen. Oikein hauskoja joulutouhuja ja iloa ja onnea teille. Tuhannet lämpimät kiitoksemme teille ja Kotiliedelle vaivoistanne. 

Kyse oli Kotilieden Kummikerhon toiminnasta, jonka kautta äidilleni osoitettiin tuo perhe Toini Yrjölän allekirjoittamalla kirjeellä 10.11.1965. Minä en ollut silloin vielä syntynyt, veljeni oli nelivuotias, vanhempien työssäolessa naapurin tädin hoivissa, äiti oli töissä Rosenlewin tehtaassa ja isä rautateillä, mutta alkoi sittemmin opiskella toiseen ammattiin. Äiti kertoi, että meilläkin oli taloudellisesti tiukkaa, mutta tapana oli silti yrittää auttaa. 

Ensimmäisessä paketissa perheelle lähti kummieni luota kerättyjä omenoita, isäni työn ansiosta ne sai lähettää junalla ilmaiseksi Suomussalmelle. Omenat olivat olleet suuri riemu ja lasten herkku, osan perheen äiti oli soseuttanut hilloksi puolukoiden kanssa. Perheen tragediat näyttivät pahenevan vuosien myötä. Sairaudet, sotakokemukset ja taloudelliset huolet vaivasivat. Perheen äiti kirjoitti kiireestä, työtaakoista ja voimiensa hupenemisista, mutta myös hyvin arkisista ilon hetkistä, perheen lapsista, nuoruutensa ystävyyksistä, virkistävästä kerhotoiminnasta sekä sähköttömän kodin ainoasta ylellisyydestä: radiosta.

Kirjakaupallinen runoja

Kirjakaupassa oli kuuma. Luulin, että se johtui jännityksestä, mutta ei, me kaikki hikoilimme. Luin tapahtumien yön kunniaksi Odelmasta ja Vihkivesistä otteita, joissa on tapahtuma-aikana yö. Mieheni seisoi yleisössä, jota oli kämmenellinen. Aamulehti informoi tapahtumasta, mekin kaikki kukin parhaamme mukaan Facebookissa ja tekstareilla, mutta muuten kirjakauppaan poikkeavat eivät tainneet ymmärtää, mistä oli kyse - mikrofonilausunnasta huolimatta nuoria ja aikuisia vaelsi hämmentyneinä esiintyjien eteen ja ohi, osa puhui kovaäänisesti kännykkään. Oi aikoja, oi tapoja!

Meille jäi tilaisuudesta hieno, lyyrinen jälkimaku. Kuuntelimme sympaattista Jussi Ruskoa, joka luki runoja kokoelmastaan Verstaalta, minun lempirunoni kertoivat vaareista ja äideistä. Hänen jälkeensä esiintyi Kristiina Wallin, joka lausui mm. lapsuusaiheisia, todellisia ja fiktiivisiä muistoja sekoittavia, pakahduttavan hienoja runoja kokoelmista Kaikki metrit ja puut sekä Jalankantama. Konkari-esikoisrunoilija Satu Lepistön runoja (sekä isoa kaartia prosaisteja) emme enää jääneet kuuntelemaan, piti olla jo toisaalla. Pohjoinen löytyy onneksi omasta kirjahyllystä -- vaikka luettuna ja lausuttuna, saati kirjoittajan itsensä lukemana teksti elää aivan uudessa ulottuvuudessa, teksti sinkoilee lukijan ja kuulijan välillä, on kyse vuorovaikutuksesta, jakamisesta, samalla näkee muita kuuntelija-kokijoita (olen aikaisemminkin kirjoittanut ääneenlukemisesta). Kannattaa tutustua näihin kaikkiin, runoja ei voi koskaan lukea - saati kuunnella - liikaa.

P.S
Tamperelaisessa Tulenkantajien kirjakaupassa pääsee usein kuulemaan tekstejä pienessä intiimissä miljöössä. Kuukauden runoilijoiden lisäksi ohjelmassa on ollut mm. "Runoa työssä väsyneille. Runojen kuuntelua patjoilla kynttilöiden valossa. Lukijoina Tiina Lehikoinen ja Risto Ahti." Ilahduttavaa, eikö?

Pirkkalaiskirjailijoita tapahtumien yön merkeissä 8.8. Tampereen Suomalaisissa kirjakaupoissa

8.8. Hämeenkatu 5, Tampere 

Suomalainen kirjakauppa Tapahtumien yö

TAMPERELAISKIRJAILIJAT (Pirkkalaiskirjailijat ry 70 v.) lukevat omia tekstejään.
klo 15.30 Katja Kaukonen Odelma, Vihkivedet
klo 15.45 Jussi Rusko
klo 16.00 Kristiina Wallin
klo 16.15 Simo Pajunen Musta rengas
klo 16.30 Satu Lepistö
klo 16.45 Ata Hautamäki Kadonneet muistot
klo 17.00 Marisha Rasi-Koskinen Valheet
klo 17.15 Markku Kokkola (vieraileva esikoisrunoilija Kemistä ) Vain
klo 17.30 Markku T. Soikkeli
klo 17.45 Kari Aronpuro Mausoleumi
klo 18.00 J.s. Meresmaa
klo 18.15 Harri Istvàn Mäki
klo 18.30 Päivi Ala-Salmi Joenjoen laulu
klo 18.45 Carita Forsgren
klo 19.00 Vilja-Tuulia Huotarinen
klo 19.15 Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous, Painajaisten lintukoto
klo 19.30 Kirsti Kuronen: Ammeiden aika

8.8. Koskikeskus, Hatanpään valtatie 1
Suomalainen kirjakauppa, Tapahtumien yö

TAMPERELAISKIRJAILIJAT (Pirkkalaiskirjailijat ry 70 v.) järjestävät lapsille oman iltapäivän.
klo 15.00 Sasa Salmela: Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia
klo 15.30 Ville Hytönen Hipinäaasi ja apinahiisi
klo 16.00 Ritva Kokkola (vierailija Kemistä): Ansku ja Armas ynnä matikkatäti
klo 16.30 Päivi Alasalmi: Kultainen kissanpentu
klo 17.00 Kirsti Kuronen: Kuituset ja äidin kirje. Lapsilla mahdollisuus tehdä oma runo Kirstin kanssa.
klo 17.45 Netta Wallden: Ruben ja Ratikkaralli
klo 18.00 Johanna Hulkko: Geoetsivät

Tervetuloa!

Katoamisia

Olen pohtinut katoamisia, seuraavan romaaninikin takia. Usein käy niin, että tietty aihe alkaa kävellä luo tai sille herkistyy, sitä näkee kaikkialla.

Luin Hanneriina Moisseisen Isä-sarjakuva-albumin (ks. lisää esimerkiksi Sallan lukupäiväkirjasta). Se on dokumentaarinen tarina ja koskettava surutyö sarjakuvataiteilijan isän Seppo Moisseisen selittämättömästä katoamisesta. Olohuoneen kaapin päällä lojuneesta Tuikki-lehdestä löysin jutun Heikki Laitisesta, vaappumestarista, joka katosi huhupuheiden takia jäljettömiin ja jonka luultiin hukkuneen. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin siskonpoika tunnisti miehen äänen radiosta ja jäljitti Laitisen Päijänteen saareen. Kirjastosta nappasin Erämaan armoille -elokuvan, joka ei elokuvana ollut kummoinen, mutta Christopher McCandlessin materialismin vastaisena ääriprotestina ja rahamaailmasta katoamisena kylläkin. Anne Tyler kirjoittaa ainakin kahdessa romaanissaan perhe-elämästä tarpeeksi saaneesta naisesta, toinen kävelee yhteisestä rantahetkestä uuteen elämäänsä (Elämän tikapuilla, josta D.L. Edelmanin arvio täällä), toisen lähtöaietta jouduttaa pankkiryöstäjän panttivangiksi päätyminen (Pako, kirjaa arvioinut mm. Lumiomena). Tylerin teoksissa on osoittelematonta kannanottoa naisen asemasta, elokuvassa ja Laitisen tapauksessa oli selkeää pettymystä ihmisyyteen. Moisseisen isän tapaus jää avoimeksi, häntä ei koskaan löydetty. Isä on samalla myös hieno taiteilijaksi kasvamisen kuvaus.

Näitä pohtiessani muistin myös Hiekan peitossa (Sous le sable) -nimisen elokuvan, jonka katsoin joitakin vuosia sitten. Siinä rannalta katoaa aviomies, jota häntäkään ei koskaan löydetä. Tuo elokuva taasen sysäsi minut Charlotta Ramplingin näyttelemien elokuvien pariin, niitä on onneksi kirjastossa paljon. Toistaiseksi paras on ollut pirullisen hyytävä Lemming.

Kirsikkapuun alla laiskottelee onnellinen prinssi

Eilen istuin katselmassa poniratsastusta Kangasalla, kesän ensimmäiset pääskyset lensivät tallin orsille kujertamaan (pitää lukea Oscar Wilden Onnellinen prinssi). Oli kevään ensimmäinen lämmin päivä, istutin kirsikkapuun ja köynnöskrassin siemenet. Aamupäivällä jouduin asioimaan kaupungille. Olen alkanut väsyä meteliin, kiireeseen ja ylenpalttiseen hulinaan. Kaupunkikokemus tuli mieleen illalla, kun luin Henri Michaux´n runoja:

"Jos kaupunkien yleinen hermostuneisuus näkyisi pieninä kuulina, kuulina jotka vierisivät pitkin katuja, kasautuisivat kapeimmille niistä, korkeisiin rakannuksiin ja pomppisivat rappujen askelmilla yksitoikkoisesti ja hakkaavasti meluten, eikö se olisi terveellisempää, todempaa, sopivampaa? Tästä aiheutuisi epäilemättä ongelmia."
(Michaux: Harhailla, laiskotella. Suom. Pekka Parkkinen & Jaakko A. Ahokas. Weilin & Göös, 1980.)

Kevätkuulumisia

Eräänlainen kirjoitustauko. Käsikirjoituksen uusi versio lähti kustantantamoon. Nyt yritän olla hetken miettimättä, alitajunta tehköön työtään. Samana iltana avasin kirjapaketin, jossa oli taustamateriaalia seuraavaan kirjaan, upea mustavalkovalokuvateos ja tuhti opus, jossa kylmiä historiallisia faktoja.

Anne Tylerin Jää hyvästi on miehen kanssa loppusuoralla (Tylerin kirjan nimisuomennosta harmittelen, alkuperäisellä nimellä, The Beginners Goodbye, on selkeä kytkös tarinaan. Samasta harmituksesta ja kirjasta enemmän kirjoittaa Sara. Tylerista tai amerikkalaisesta naiskirjailijuudesta ylipäätään kiinnostuneille vinkkaan taas myös Janet Sternburgin toimittamaa teosta The Writer at her Work). Luen miehen kanssa joitakin kirjoja ääneen toinen toisillemme. Se on tapa saada kirjaan samaa välittömän jakamisen tunnelmaa, mitä elokuvaa katsellessa. Innostuimme Päivin ansiosta tuohon kokeiluun joskus vuosia sitten, suosittelen muillekin. Samalla metodilla olemme lukeneet mm. Oatesin Haudankaivajan tyttären ja Johan Theorinin Hämärän hetken (lapset kuuntelivat salaa jännittyneinä ja aamulla kyselivät Nils Kantista) sekä Anne Michaelsin Routaholvin. Itsekseni olen nauttinut nyt mm. Juan Ramón Jiménezin runoista ja Eeva-Liisa Mannerin kirjeistä, taas. Olen joskus yrittänyt himolukevan ystävän kanssa samanaikaislukemista, hän tahollaan, minä omallani, mutta ei se ole tainnut onnistua kuin kerran, kaksi. Hän on nopea ja ahnas lukija, joka osaa poimia olennaiset juuttumatta pikku seikkoihin ja on onneksi kärsivällinen kanssani, minä haahuilen, hidastelen ja kaipaan sulatteluhetkiä, alleviivaan, teen reunamerkintöjä tai post it- laputan (niin hänkin, mutta ei juutu niihin), häiriinnyn ja keskeytän kirjan herkästi enkä yleensä pysty aloittamaan uutta teosta heti toisen luettuani, aika huono lukukaveri siis.


Merkittäviä elokuvahetkiä ei viime aikoina ole suotu (katsottavien listalla toki on paljon houkuttavia, mm. Haneken Rakkaus), dokumenteista päällimmäisenä on moneen kertaan uusintana esitetty Alzheimer-valssi, joka kertoo muusikko-opettaja Bo Lycken tarinan. Näitä dokumentteja onneksi on nykyään ja aiheesta kirjoitetaankin jo, myös Suomessa. Anneli Kannon Pala palalta pois ja Hanna Jensenin 940 päivää isäni muistina taitavat olla uusimmat teokset aiheesta, tulevat yhä tarpeeseen. Isäni kuoli Alzheimeriin 60-vuotiaana 90-luvun lopulla, ja silloin tauti oli jokseenkin vieras, vaiettu tai väärinkäsitetty, taival oireiden alkamisesta diagnoosin saamiseen ja viimeisiin elinpäiviin oli helvetillinen.

Kesän kaunokirjallista työreissua on suunniteltu, matkaamme Öölantiin (Theorinin lisäksi öölantilaiskirjailijoista kannattaa tutustua Barbro Lindgreniin, minulle hänen tärkein kirjansa on lastenromaani Pikku varpunen). Ensi vuoden vastaavaa reissua suunniteltu. Teen kirjoitustöitä aina limittäin. Olen ollut havaitsevinani, että minulle sopii - ainakin toistaiseksi - tyyli, jossa kuljetan kolmea eri vaiheissa olevaa kirjallista työtä eteenpäin. Ehkä tuo on kaikuja muinaisilta opevuosilta, jolloin työskentelin samaan tapaan ja työnkuvani oli hyvin kirjava, tai sitten vain jotakin omaan luonteeseen istuvaa.

Niin, ja kevät on tullut. Lunta on yhä, mutta sataa ja vihertää. Lapset kasvavat vauhdilla, kani sai uudet poikaset, mustarastas laulaa takapihan metsässä, ja ystävän antamat skillat nousevat maasta. On pihasuunnitelmia, juhlia perheessä, suvussa ja ystäväpiirissä, elämän kiihtyvä hyrinä. 

Jäitten lähdön ilta, tervetuloa!

Tulenkantajien kirjakaupassa Tampereella Hämeenpuisto 25:ssä maanantaina 18.3. klo 17-18 Jäitten lähdön ilta. Luen novellin kokoelmastani Vihkivedet, ja Esa Mäkijärvi lausuu vesiaiheisia runoja. Lisätietoja täältä. Tervetuloa!