Epämieluisia vieraita

Viime viikolla saattelimme taudit matkaan, pakkasimme pienet laukut, hyvin varustelimme: silitettyjä kangasnenäliinapinoja, pieniä ruskeita pulloja, niissä eukalyptusta ja mentholia. Silti tulivat takaisin, eivät pihaa kauemmas lähteneet, surkeita matkamiehiä. Silmät, korvat ja kurkku. Virus ja bakteeri. Siellä ne nyt seisoskelevat eteisessä vaivaantuneina, kakistelevat kurkkuaan, katselevat kapsäkit kainalossa seiniä, lasten piirustuksia, pölyä katon rajassa. Odottavat että tytär ja minä ojentaisimme kättä, kyselisimme kuulumisia, tarjoaisimme simaa ja kahvia, valuttaisimme kylpyveden, heittäisimme sekaan viimevuotista laventelia, lämmittäisimme pyyhkeet, antaisimme asettua taloksi taas. Käännämme selän, murisemme, kuiskailemme kitkeriä sanoja. Ei meistä nyt ole, ei hippustakaan vieraanvaraisuutta meissä nyt.

Kolme maisemaa

Sain Meijerielämän Lumikolta haasteen kertoa kolmen kuvan avulla elämästäni. Kiitos! Valitsin minulle tärkeitä maisemia. Olisi ollut muitakin. Ehkä toisella kertaa.


Tämä maisema on nykyiseltä kotiseudultani, kivenheiton päässä kodistamme. Joskus järveltä kuuluu meille asti kuikan huuto. Olen nähnyt niiden sukeltavan. Täällä olen uinut, hiihtänyt ja pilkkinyt, vetänyt lasta pulkassa, löytänyt karvarouskuja ja mustikoita. Eräällä sienireissulla olin poikien kanssa, rankkasade yllätti. Kotiin päästyämme olimme alusvaatteita myöten märkinä. Se oli hyvä retki, jota olemme usein jälkeenpäin muistelleet.

Miehen kanssa olen istunut pimeänä talviyönä suon reunalla termarikahvin ja kynttilälyhdyn kanssa. Ihana yhteinen hetki.

En ole lenkkeilijöitä (radan kiireinen kiertäminen tuntuu ennalta-annetulta, mieluummin poikkeilen reiteiltä, hidastelen hikoilun sijaan, kuljen omia polkuja, vaikka siinä on eksymisen riski) mutta serkun kanssa kävelin kerran näissä maisemissa kuntoilureitin, sen lenkin aikana käytiin läpi monta kipeää asiaa. Kerran kipu oli konkreettista: kiersin pururadan yksin, jalassa oli upouudet lenkkikengät. Nilkutin kotiin, kantapäissä oli kanamunan kokoiset rakot.

Kuvassa järvi marraskuussa, veden päällä oli hentoa riitettä. Sumu oli lumoava.


Reposaari, aina yhtä kaunista. Avara tila huuhtoo mielen kirkkaaksi, tulee kotiinpaluuolo. Sanoin lapsille, että tänne loppuu maailma, reuna on tuossa. Olen tuonut rannalta kiviä tänne sisämaan kotipihaan. Minulla oli niitä joskus kirjoituspödälläkin. Pitelin kämmenelläni, muistelin rannan ääniä ja tuoksuja. Kasvejakin yritin tuoda, äkkiä kuolivat, eivät pitäneet siitä että ne irrotettiin juuriltaan ja vietiin ihan väärään maaperään.



Palsta, joka on ollut meillä jo monta vuotta tämän ojan rannalla. Olemme kehnoja viljelijöitä, sato on aina niukka, mutta odotettu. Täältä on paljon hyviä muistoja. On paistettu makkaraa, juotu termarikahveja, haettu onkimatoja, levitetty naapurilta ostettua hevosenlantaa, nähty vesirotta, polkupyöräilty kotiin lapsi kyydissä korissa auringonkukkia ja perunoita. Toinen pojistamme putosi kevätkylmään ojaveteen, naapuripalstan mullasta löytyi sängynpääty.

Haastan edelleen kaikki teidät, joilla on mieltymyksiä juuri tiettyihin maisemiin. Mieluusti katson kuvat ja luen niiden tarinat.

Pieni toukokuinen työ

Sain pienen työn sanojen parissa. Otin sen riemulla vastaan. Sanatyö on rakasta. Tekisin sellaista mieluusti enemmänkin, kaikenlainen tekstien tarkastelu auttaa omaa kirjoittamista, avartaa, ja jokainen lantti tulee tarpeeseen.

On niin toista saada jokin valmis, selkeä toimeksianto, johon käydä käsiksi, tehdä valmiiksi, kuin mennä opettamaan, loihtia tyhjästä, miettiä mitä poimin, mitä painotan, miten opetan, mitä työskentelytapoja käytän, mitä kaikkia muuttujia pitää huomioida, mikä on minun roolini, mikä heidän, miten vuorovaikutus toimii, miten motivoin, innostuvatko, innostunko minä. Ehkä en osannut olla opettaja. Ainakin vaadin itseltäni ihan liikaa.

Pian on toukokuu. Vappu. En ole vappuihmisiä, mutta mies teki simaa, lapsille puhalletaan ilmapallot ja veli tulee kylään. Aurinko paistaa. Huomasin, että koivuissa on jo silmut.

Etteivät sudenkorennot löydä tänne

Pääsiäisviikolla yskin yöt ja aamulla heräsin silmät umpeen muurautuneina. Mietin, olivatko sudenkorennot käyneet yöllä neulomassa silmäluomet kiinni, ehkä korentoja lentää jo. En nukkunut ulkona, mutta ikkuna saattoi jäädä raolleen. Ajattelin, että tällaiselta voisi kuolleesta tuntua, jos joltakin tuntuisi: yrittää epätoivoisesti räpyttää silmiä auki, ei toimi, kaikki on nähty, tässä se oli, hyvästi visuaalinen maailma. Kummallisia ihminen miettii ja ottaa vastaan väkeviä tippoja, paksua salvaa. Niillä ompeleet ratkottiin, silmät ovat yhä arat. Ehkä kevättä tulee katsoa herkillä silmillä.

En pystynyt kirjoittamaan, mutta ortodoksikirkon kellot kuulin, paistoin lettuja kuudelle (olen vasta nyt oppinut), istuin ystävän luona puhumassa teini-ikäisistä, mietin voivatko hiukset harmaantua yhdessä yössä, silitin poskea ja niskaa, valitsin kukkakimppua, sijasin siskonpetiä, sain miehen kanssa kutsun pienen pojan kummeiksi, liikutuin ilosta.

Nyt olen kirjoittanut. Mies nappaa lapset iltaisin, keksii tekemistä, vaikka kirjoittaminen aukeilevien ovien, tömistelyn, itkun ja naurun keskellä on tuttua. Joku tulee tuijottamaan tuohon vasemman olkapään kohdalle, kiskoo hihasta. On nälkä, kaikki kaverit haluavat meille yhtä aikaa tai ei ole ketään, pelkkää tylsää, joku kiusaa, toinen ärsyttää tai pitäisi päästä koneelle just nyt, äiti hei, kuuletko sä mitään, haloo, se heitti mua legolla päähän, etkö sä aio sanoa mitään. Hiljaisuudessa kirjoittamisesta tulee melkein syntinen olo. Olenko ansainnut tämän? Onko tähän lupa? Siksikö istun tässä kummallisessa ja rauhattomassa tilassa tuijottamassa seinää enkä valoisan ikkunan ääressä makuuhuoneessa, sinne on raivattu minulle oma tila. Vai onko kyse vain tottumuksesta? Siitä, etten halua eristäytyä liikaa tai viedä tekstejä huoneeseen, jossa on tarkoitus levätä.

Istun tässä Aku Ankkojen, laskujen ja paperisilpun keskellä, naapurikerrostalon keittiöt katsovat kohti, metsä alkaa oikean olkapään takaa, ilta-aurinko paistaa hoikkien kuusten lävitse suoraan kuvaruudulle. Pölyä ja sormenjälkiä. Ikkunaa voi pitää jo auki. Voi kuunnella ohiajavia autoja ja kevätlintuja. Voi toivoa, etteivät sudenkorennot löydä tänne, voi hengittää syvään ja alkaa kirjoittaa.

"Muuan hiljaisuus on pyytänyt läsnäoloani"

Siteeraan Göran Tunströmiä, jonka sanat nappasin lukupäiväkirjastani:

"Sillä jokaisessa muussa ihmisessä on osa meidän omaa elämäämme,
jokin hetki, tapaus, kenties pelkkä katse, jotain joka antaa meille, mikäli
suomme sen itsellemme, kaikista tiedoista tärkeimmän: sen ettemme ole
yksinäisyydessämme yksin. Meillä on ominaisuutemme ja naurettavuutemme,
jotta toiset meidän kauttamme oppisivat tuntemaan itsensä."

(Göran Tunström: Kimmellys. Suom. Arto Häilä. 1997, 199.)

ja lisää:

"Aivan niin, lukijat, minä jätän teidätkin, sillä muuan hiljaisuus on
pyytänyt läsnäoloani, ja niin voimallisesti ettei siitä voi kieltäytyä."
(emt., 285)

Karkaan nyt hetkeksi toisenlaisen kirjoittamisen ja lukemisen pariin. Iloa ja kevään valoa, sopivasti ääntä ja hiljaisuutta!

Kaksi laulua rakkaudesta

Minulla ja miehellä on tämä muistona tärkeästä yhteisestä hetkestä, vieraasta kaupungista, tiiliseinistä, valosta jota ei koko yönä sammutettu. Pyysin häneltä uutta, sain pienen ja hennon otteen.

Joinakin hetkinä rakkaus kiteytyy, sitä tihkuu päälle kevyenä sateena ja musiikkina.

Kadotin ihmisen

Eilen kadotin kokonaisen ihmisen, siinä samassa oli kadota osa minustakin, ja vaikka hän tulikin takaisin, ei hän ollut ollenkaan sama. Minäkin olin ehtinyt muuttua. En osannut sanoa mitään, mielessä kaikui vain hokema: "Ylämäki, alamäki - kuoppa!" Näin, miten vauvaa körötettiin polvien päällä ja sitten annettiin pudota alas. Hauska ja turvallinen leikki, ihan muuta kuin äkillinen, hiljainen piilosillaolo.

Anne Tyler kirjoittaa teoksessaan Elämän tikapuilla (1995) naisesta, joka kävelee pois elämästään, jossa on ollut niin näkymätön, ettei perheenjäsenillä ole antaa hänestä edes tuntomerkkejä. Mietin nyt tätä kaikkea.