torstai 2. helmikuuta 2017


 "Tätä hän oli aina ikävöinyt puiden salaperäistä suhinaa, tummia honkia, ruskeain havuneulain peittämää sammaleista maata. Hän astui syvemmälle, yhä syvemmälle hiljaiseen metsään." (Anni Swan: "Silkinhieno ja peikot". Kokoelmassa Sadut. WSOY 1991, 164.)

Työntäyteiset kuukaudet, viikot. Limittäin vanhaa ja uutta, hektistä viimeistelyä ja verkkaisia ensiaskeleita, apurahahakemuksia ja -selvityksiä. Perhe-elämän tautivuoteet, syntymäpäivät, ylioppilaskokeet, kesätyöpaikkahakemukset, rippikoulut, luennot, työssäjaksamisen ravinto, liikunta- ja leposuositukset, toivottomasti rakastuneen koiran ulvonta. Elämä vyöryy yli rajojensa, ihminen jaksaa ja jaksaa, kerta toisensa jälkeen innostuu yhä uudelleen (liikaa), kunhan on nukkunut hieman. Unissa päädytään sisäpihalle, jonka portti on ummessa, rakennuksen takaovi ikuisesti lukossa, muuttunut hissikuilun päätepysäkiksi. Mutta unet ovat, kaoottisenkin keskellä. Ja ihminen oppii ottamaan päiväunia, makaamaan koiran kuono säärtä vasten, ajattelemaan sammalvuoteita, sinitaivaita, haaveilemaan seuraavasta kahvihetkestä, ulkona kuivuvasta pyykistä, metsä- ja merenrantaretkistä.

8 kommenttia:

  1. Tuo on niin tuttua!

    Jaksaa ja jaksaa, kunnes ei enää jaksa. Pysähtymisen hetkiä, levon tuntua, toivon meille molemmille. Ja iloa siihen, mikä on viimeistelyn alla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kaima. Minulla kestää aikansa irrottautua tuosta viimeistelyn alla olleesta prosessista. Työ on tehty nyt mutta mieli ei oikein ole uskoa, tai ehkä se on liian hidas pysymään mukana. Uusi työ innostaa liikaa, ei tekisi mieli ollenkaan pysähtyä, vaikka keho huutaa lepoa. Mutta maisema hoitaa, saa olla vain ja edetä omaa vauhtia, ajoittain pystyy keskittymään lisääntyneeseen linnunlauluun ja valoon, ja unet hoitavat ja puhuvat, puhuttelevat.

      Sinulle toivon myös lepoa, sopivia taukoja ja tuoretta voimaa. <3

      P.S. Annatko sähköpostiosoitteesi, kirjoitan lisää hiukan eri asiasta. Tai jos et halua jakaa täällä, lähetätkö tänne: katja.o.kaukonen(at)gmail.com Kiitos!

      Poista
  2. Tutulta tuntuu tuo liikaa innostuminen (kun rakastaa innostumista), mutta iän myötä on ollut pakko oppia, että rauhoittuminen on välttämätöntä aina välillä.
    Luonto on ollut aina tärkeä tasapainottaja minullekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noin se on! Innostuminen on energiaa mutta tasaistakin tarvitaan, palautumista (ja tapahtuneen, koetun puntarointia), koko ajan ei voi juosta eikä ahnehtia. Luonto auttaa ja on aina saatavilla. Minä haaveilen saariretkestä, on valtava ikävä merta! Valoisaa helmikuuta sinulle.

      Poista
  3. Voi Katja. Osuit nyt kaikilla sanoillasi niin tänne, kaiken ytimeen, tähän hetkeen ja omiin ajatuksiini, niin täysillä, että mua, aika väsynyttä, alkoi itkettämään. Palaan tänne uudestaan juttelemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoja polkuja taidamme raahata nyt näitä väsyneitä ruhojamme. Itku tekee hyvää, särkee sisältä sementtiä. Halaus sinne, Satu. <3

      Poista
  4. Jotain tahtoisi ihminen tähän sanoa, ei osaa. Nyökkäilee, hymyilee rakastuneelle koiralle, kyynelehtii vähän. Osuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osumat ovat hyvästä, kyyneletkin. Terveisiä sinulle. P.S. Rakastunut koira on muuttunut nyt pedoksi, voi näitä metamorfooseja!

      Poista