Hyväntuulen kirjoja

Sain Veralta haasteen listata kymmenen hyväntuulen kirjaa ja jatkaa haastetta. Listaan enemmän kuin kymmenen ja annan haasteen eteenpäin Haavettarelle,  Marikille, Mirvalle, Satulle ja Sanasulalle.

Tässä minun listani satunnaisessa järjestyksessä:

1. Jerome K. Jerome: Kolme miestä veneessä

2. Juha Ruusuvuori: Topi Tarhakäärme –kirjat (Uskomattomat urotyöt, Topi Tarhakäärmeen seikkailut Pariisissa, Topi Tarhakäärme ja ottopoika, Topi Tarhakäärme seitsemällä merellä)

3. Veikko Huovinen: Hamsterit

4. Schulzin Tenavat-sarjakuvat

5. Astrid Lindgren: Katto Kassinen

6. Lars Sund: Pieni onnellinen saari (kirjan kertoja)

7. Mika Waltari: Neljä päivänlaskua

8. Leena Hietamies: Mökkini mun

9. Mirjami Hietala: Valkoiset lautalattiat

10. Risto Rasa (kaikki runot)

11. Maija Asunta-Johnston: Punapukuisen naisen talo, Onnellisen naisen vuosi

12. Tasha Tudor: The Private World of Tasha Tudor

13. Leena Rantanen: Hyvää jokapäivää

14. Aino Pervik: Konkkamuori
15. Ulla-Maija Hänninen: Kauhalla ja vasaralla

16. Hanhensulan ravintola. Kirjallinen keittokirja.

17. Miina Savolainen: Maailman ihanin tyttö 
18. Tove Jansson: Haru - eräs saari.

(Ja kaikki Göran Tunströmin taidokkaat kirjat, vaikka niissä on melankolinen pohjavire eivätkä ne siten sovi täysin ylläolevaan listaan. Jokainen lukukerta on kuitenkin Elämys ja siten hyvänmielen hetki, vaikutus kestää kauan!)

Käyn ensin Oulussa

Tekisi mieli Öölantiin, kaunokirjallisistakin syistä. Fiktiivinen henkilö seisoo siellä maisemassa ja odottaa, tuulee ja sataa. Häntä käy sääliksi. Ei ole kuitenkaan niin helppo lähteä kuin haluaisi. Käyn Oulussa ensin.

Vihkivesien ensimmäinen kritiikki ja blogiarvio ilmestyivät, ilahduin. Miehen kanssa kävin katsomassa hienon Barbaran. Perheeseen haettiin löytöeläinkodista pieni musta poikakani, ja lapsi sai kitaran, josta puuttuu kieli. Siinä soittimessa on jotakin hyvin surullista. Mietin sille tarinaa.

Aika lailla syksyn tuntua. Sataa, aamut ovat normaalia kankeampia.

Joku on ensimmäinen lukija

Toinen kirjani, Vihkivedet, on tullut painosta. Jossakin se jo on, kustantamossa, varastohyllyillä, pahvilaatikoissa matkalla kirjakauppoihin ja kirjastoihin. Joku nostaa painavia laatikoita, toinen avaa, joku on tietämättään ensimmäinen lukija.

Koettekaa vapautua kaikesta, mikä teitä sitoo

Siivoan kotia. Käyn käsiksi vanhaan kaappiin, jonka sisään olen tunkenut vuosikausia erilaisia tärkeitä asioita. Löytyy lapsuusajan paperinukkeja, opetusmateriaalia, luentomuistiinpanoja, valokuvia, kirjeitä, lehtileikkeitä ja rypistynyt valokopio Guy de Maupassant´n Bel Amista, aukeama s. 160-161. Olen lukenut sen tenttiin kaksikymmentä vuotta sitten ja alleviivannut nämä kohdat:

"Mihin on ihmisen turvauduttava? Kenen puoleen suunnattava avunhuutonsa? Mihin uskottava? Kaikki uskonnot ovat tylsiä lapsellisine moraaleineen ja itsekkäine lupauksineen, kaikki yhtä mielettömän tyhmiä. Ainoastaan kuolema on varma."
--
"Ajatelkaa tätä kaikkea, nuori mies, ajatelkaa sitä monta päivää, monta kuukautta ja vuotta, ja te olette näkevä, että elämänne muuttuu aivan toisenlaiseksi. Koettekaa vapautua kaikesta, mikä teitä sitoo. Tehkää yli-inhimillinen ponnistus ja tunkeutukaa elävänä ulos omasta ruumiistanne, omista harrastuksistanne, omista ajatuksistanne, koko ihmiskunnasta. Silloin olette vapaa katselemaan ympärillenne, ja silloin ymmärrätte, kuinka vähäpätöinen on jokin romantikkojen ja naturalistien vähäinen riita ja kuinka mitätön on jokin talousarviokäsittely."

(Nyt voin heittää sen pois.)

Yhtäkkiä kaikki on ohi ja valmista. Vadelmat ja herukat. Samettikukka tekee puuvartta, kukkii eikä luovuta kuten kehäkukka, kelloköynnös... Lakanapyykkiä ei kannata enää jättää yöksi ulos eikä ovia auki, vaaksiaiset ja lukit astuvat sisään ja asettuvat huoneen nurkkaan taloksi. Helppoa, pitkistä sääristä seinät ja kattopalkit, siivistä valoa siivilöivä suojus, jonka alle nukahtaa. Tyttärellä on yhtä ohuet ja pitkät raajat, niissä mustelmia ja hyttysenpuremamuistoja (yhä kutisevat, vanhasta muistista) eikä millään raaskisi verhota ihoa vaatekerroksiin, ei aikuinenkaan - saati kenkiin, vaikka hyvin tietää, että tyhmää on kävellä avojaloin. Siellä maassa se on vaaninut jo jonkin aikaa. Kolea. Se nousee sääliä tuntematta säärtä pitkin ja kaataa koko ihmisen. Ole hyvä, siinä sinulle flunssa. Niistetään ja yskitään yöt läpeensä. Kylkiluut paukkuvat (kangaspuuthan ne ovat, tummiin pukeutunut nainen istuu niiden äärellä, kutoo hämärän kangasta). Uskotkos, kesä meni jo! En usko! Hölmö lähtee ulkoilmaelokuviin, pukee villakangastakin ja -huivin, kengätkin. Liian myöhäistä, yski lisää sitten. Silti pitäisi, täytyisi, olisi ehdittävä ja jaksettava: sesonkihössötystä, reppuja ja penaaleita, farkkuja, huppareita, lenkkareita, kouluaamuja, työaamuja, aamiaisia, välipaloja, lukujärjestyksiä, täyttyviä kalentereita... Loputtomiin syksyä, syksyä, syksyä, aina vastahankaan, aina liian äkkiä.

"Sen jälkeen kaikki on pettymystä"

"-- tämä kaupunki on silmän rakastettu. Sen jälkeen kaikki on pettymystä."
(Joseph Brodsky: Veden peili. Suom. Marja Alopaeus. Tammi 1994, 95.)

Isola di san Michele - vainajien saarella

Kuolleiden kaupunkiin vievän vaporeton kyytiin ei ole tungosta edes heinäkuussa. Isola di san Michele on ihana ja rauhallinen paikka. Evakelisella hautausmaalla on mm. Joseph Brodskyn hauta, postilaatikkoa siellä ei enää ollut, kuten kaksi vuotta sitten käydessämme. Yhdellä pitkällä käytävällä on lastenhautojen alue. Katselin yksivuotiaan viimeistä leposijaa, joka oli täynnä kukkakimppuja, leluja ja koriste-esineita. Jostakin niiden keskeltä hautakiveen kiinnitetystä kuvasta  katseli suloinen, hymyilevä tyttövauva. Omat lapseni juoksivat kuumuudesta huolimatta energisinä liskojen perässä. En komennellut eläväisiäni. Uskon, että juuri sellaisia vierailijoita haudoissa lepäävät pienet sielut halusivat nähdä.

Lido

Minulla on Lidosta tuliaisena vanha tiiliskiven kappale, jonka lapsi sukelsi meren pohjasta. Kivi on työpöydälläni putkiradion päällä, se tuoksuu suolalta ja aalloilta.

This is Venice

"Me lähdimme taas ulos vähän ennen päivällistä. Edmondsson oli ottanut minua kädestä, me kävelimme hitaasti kaduilla, pysähdyimme lukemaan seiniltä konsertti- ja teatterimainoksia ja pieniä kuolinilmoituksia. Yhdessä niistä, mustalla reunustetulla valkealla paperilappusella, oli synkkä ilmoitus 23-vuotiaan nuoren miehen kuolemasta. Repäisin sen pois."
(Jean-Philippe Toussaint: Kylpyhuone. Suom. Mirja Bolgár. WSOY 1987, 73.)

Ciao, Massimo!

Olisin voinut viettää kokonaisen päivän parvekkeella katsomassa ohikulkijoita. Näimme naisen, joka talutti muutaman sentin kerrallaan katkonaisesti kävelevää mummoa. Vanhus oli kaatua, mutta jostakin ilmestyi ystävällinen mies ja auttoi heitä jonkin matkaa eteenpäin. Mummo pääsi oven pieleen, piteli siitä kiinni kaksin käsin, sitten matka jatkui seuraavalla oviaukolle. Eräänä aamuna ikkunamme alle pysäköi ambulanssivene hakemaan rullatuolilla tyylikästä vanhaa rouvaa. Sairaankuljettajat olivat hyväntuulisia ja humoristisia, läpsivät toisiaan toverillisesti, saivat rouvankin hymyilemään.

Kävelimme mielellämme, vaikka oli kuuma, päivisin yli 30 astetta. Juutalaisghettoon oli lyhyt matka. Campo de gheto novon aukiolla oli lemmikkikauppa ulosnostettuine lintuhäkkeineen, penkeillä istuskeli perheitä ja vanhoja rouvia vapaana juoksevine koirineen, siellä tällä seisoskeli rabbeja juttelemassa pyhiinvaeltajien kanssa, lapset pallottelivat ja rullaluistelivat (vapaana juoksevat koirat, pallot ja rullaluistimet ovat kiellettyä Venetsiassa, kertoi asuntomme info-kansio). Elämä vaikutti kiireettömältä, ihmiset tuttavallisilta ja lämminhenkisiltä. Ciao, Maria! Ciao, Massimo, grazie, ciao!

J.K. Mitä on nunnan olkalaukussa? Kaljupäisen miehen paketin googlasin jo. Roncato valmistaa mm. matkalaukkuja. Minne mies aikoo matkustaa ja kenen kanssa?

Venetsia-pyykkiä

Mies pingotti parvekkeelle pienen pyykkinarun, minä nyrkkipyykkäsin viiden hengen vaatteet, ripustelin kuivumaan ja nautin. Napakka tuuli teki kankaista täysin rypyttömiä. Sain paitoihin ja pöksyihin Venetsian tuoksun.

Kyyneleen tunnustus

"Kyyneleen voi tässä kaupungissa vuodattaa lukuisissa tilanteissa. Jos oletetaan että kauneus on valon jakautumista verkkokalvoa miellyttävällä tavalla, kyynel on verkkokalvon, samoin kuin kyyneleenkin, tunnustus ettei se pysty pidättelemään kauneutta." 
(Joseph Brodsky: Veden peili. Suom. Marja Alopaues, Tammi 1994, 95.)

Meillä oli koti Venetsiassa

Kävin Venetsiassa ensimmäisen kerran 2010, asustin miehen ja esikoisen kanssa pienessä B&B:ssä Ca d'Oron liepeillä ja päätimme tulla joskus uudelleen koko perheen kanssa. Nyt meillä oli heinäkuinen koti hiukan syrjemmällä Cannaregion alueella.

Ajelimme vaporetolla San Marcuolan pysäkille, kävelimme jokusen kadun ja ylitimme yhden sillan. Talo oli rakennettu 1500-luvulla, sen kivijalkaa huuhtelivat Rio d sensa -kanaalin aallot. Alimmassa kerroksessa oli umpeen muurattu ovi, kiintoisia minnekään johtamattomia ovia oli muitakin. Talossa asui paikallisia, meidän asuntomme oli kolmannessa kerroksessa, ja sinne kiivettiin 31 jyrkkää rappusta. Alapuolellamme oleva asunto oli tyhjillään, ikkunat olivat pölyiset ja harmaat, yläpuoleltamme kuului askelia.

Kotimme oli remontoitu pelkistetyn siistiksi, keittosyvennyksessä oli terhakka kaasuhella, katossa alkuperäiset parrut, lattiat viettivät hieman. Kylpyhuoneen ja wc:n ikkunat aukenivat kapealle kotikujalle, asuinhuoneiden ikkunoista avautui rauhaisa kanaali- ja katunäkymä. Emme malttaneet pitää veronanvihreitä ikkunaluukkuja kiinni emmekä käyttää ilmastointia, merituuli sai puhaltaa sisälle ja hulmuttaa verhoja.

Lähikujilla oli kaikki tarvittava. Leipomomyymälä, lihakauppa, jäätelöpaikka, pieni sekatavaraputiikki... Muutamalla sanalla italiaa pärjäsi mainiosti.