Parvekemummoksi Varsovaan

Meillä oli koti Varsovassa baarin, terassipuutarhan, korsettiliikkeen ja plastikkakirurgin vastaanoton välimaastossa. Kadunkulmassa myytiin liljoja, ruusuja ja pioneita, alakerrassa kosmetiikkaa. Joka ilta pieni hyväntuulisesti humaltunut mies kulki ikkunoidemme alta ja lauloi kovalla äänellä.

Minusta voisi tulla vanhana varsovalainen parvekemummo, siellä oli aika monta hyvää paikkaa vapaana. Pääsyvaatimuksetkin olivat varsin inhimilliset: hiuksissa hopeaa, paikallaan pysymisen sietokyky ja taito, yksin viihtyvä tai intovertti, saa ottaa kontaktia alamaailmaan vilkuttelemalla ja huutelemalla tervehdyksiä tai kommentteja säästä, kukkien kanssa hääräämisestä annetaan lisäpisteitä. Ehkä voisin aloittaa hyvin matalalta ja jopa pysytelläkin siellä, en niinkään vaatimattomuuttani vaan ihan itsekkäistä syistä - minulla on ongelmia korkeiden paikkojen kanssa - sekä olla näyttämättä lääkärin kirjoittamaa vertigo-diagnoosia.

A BIRD IS

Nyt, kun on kesä, elämme yötä päivää lintujen seurassa. Helleöinä nukumme parvekkeen ovi auki. Kuikka huutelee järveltä maisematiedotteita:

"Ensimmäiset tervapääskyt nähty, talitiaiset ovat paritelleet, valtakunnassa kaikki hyvin, vaipukaa nyt takaisin uniinne!"

Tottelemme luontoa. Emme herää siihen, että lehdettömän omenapuun oksalle pysähtynyt kehrääjälintu sukeltaa hämärään huoneeseen. Emme siihenkään, että se tasapainottelee kirja- ja paperipinojen päällä, luisevat varpaat rapisevat, nyt se löytää sopivan jalansijan ja alkaa naputella pienellä nokallaan näppäimistön valkeita koukeroita. Tuo ja tuo, tuo, tuo, tuo ja tuo.

Hetken se hakkaa yksiä ja samoja toukkia, ei saa suuhunsa, kyllästyy äkkiä laihoihin alkupaloihinsa, kunhan kokeili, lehahtaa suu ammollaan takaisin yötaivaalle. Mitkä pidot: gammayökkösiä (kirjain etusiivessään), kirjokehrääjiä, jälkiruoaksi jokunen vaaksiainenkin. Tämä ihana, ihana elämä! Lintu kehrää riemusta ja pyrähtää kevyesti korkeuksiin suuntanaan suojärvi. Koko matkan se hyräilee nimikkolauluaan ja haaveilee kesäheilasta:

"Hän on oma armain, vain minun kokonaan. Läpi metsän holvein me kaksin kuljetaan..."

Heräämme uuteen aamuun. Linnut laulavat, aurinko paistaa sänkyyn. Mietin metsästyshaukkoja ja kirjekyyhkyjä, mustiksi maalattuja autoja, joita kutsuttiin korpeiksi. Mies huutelee alakerrasta ja kertoo, että varis on käynyt taas repimässä roskapussimme. Minä näin sen, kun kävin hengittämässä aamuilmaa. Varis istui naapuritalon savupiipun päällä, raakkui hyvän huomenen ja lehahti kotimme taakse pitoihinsa.

Kohta on meidänkin aamiaisemme aika, mutta vielä on hiljaista, voisin kirjoittaa hetken. Nostan koneen pöydältä syliini, kuvaruutu herää lepotilastaan ja näyttää yölinnun viestin:

A BIRD IS A BIRD IS A BIRD IS A BIRD IS

(Laulun sanat J.Karjalainen: Kehrääjä. 2002.)

Ostosristeilyllä

Aamupäivällä kuljin pihassa katselemassa kukkaan puhjennutta kirsikkapuuta. Kuulin jonkun avaavan ääntään, pitkiä vokaaliliukumia, en kuitenkaan nähnyt ketään. Lopulta jäljitin äänen kahluualtaalle. Veden pinta väreili, kyykistyin altaan viereen kuuntelemaan:

"Aaaaaaaaaaaooooooooouuuuuuuuuaaaaaaa..."

Altaaseen paiskautuneiden kovakuoriaisten ja kärpästen hitaita kuolinkamppailuita. Kolme uintiliikettä, sitten lepoa ja laulua eli ilman haukkomista keuhkoihin, kaksi uintiliikettä, nyt etuvokaaleja, yksi uintiliike... Ojensin ötököille ruohonkorsia, joihin kiivetä, nostelin heitä kirsikkapuuhun turvaan.Valkeiden terälehtien suojissa vaatteet vaihtuivat kuiviin.

Yritin ottaa pelastautuneista valokuvia, mutta kamera ei suostunut siirtämään niitä koneelleni. Liekö johtunut ukkosesta, joka myöhemmin seisautti tuulen ja pyöritteli sormissaan valtavia rakeita, sitten paiskoi kaikkien alhaalla kulkevien niskaan, myös kahluualtaaseen. Me emme rakeita nähneet, matkasimme linja-autossa. Vieressäni istuva oli vaiti, myöhemmin suurista ovista sisään astuessamme hän kertoi laskeneensa lihavia ihmisiä.

"Kuusikymmentäkaksi. Jos nyt joutuisimme veden valtaan, he eivät tarvitsisi pelastusliivejä, kelluisivat ilmankin."
"Niinkö?"
"Niin."

Unohdimme pelastusliivit ja olimme jo syvällä ostoskeskuksen uumenissa etsimässä bikinejä. Sadevesi valui parkkihalliin, ihan kuin ostoskeskus olisi ollut suuri laiva, jonka keulaportti on auennut. Emme tienneet siitäkään mitään, istuimme kakkoskannella syömässä jäätelöä (olisimmeko pukeneet bikinit päälle, hypänneet laidan yli uimaan keskusaukiolle, olisivatko kirjakaupan kirjat kelluneet vai uponneet pohjaan, valuneet liukuportaita myöten kellarikerrokseen, tuskin). Silmälasiliikkeissä reagoitiin muuttuneisiin tarpeisiin ja nostettiin esiin uimalasien valikoima, kenkäkaupoissa myytiin jo ensimmäisiä uimaräpylöitä, ja kirjakaupan pullopostirivistö kiilteli kassakoneen vieressä, minä olisin valinnut Classic-mallin.

Yllämme aukeavan valokuvun tuolla puolen leimahteli, emme me arvanneet mitään, ilotulitustahan se vain oli, vaikka tämän laivan neitsytmatkasta oli jo aikaa liki kolmekymmentä vuotta.

Ehkä ostoskeskus todellakin täyttyisi vedestä, jäisimme sinne, kaikki sulkeutuisi umpeen ikuisiksi ajoiksi ja rakennuksen kuperalle katolle saataisiin vihdoin selitys. Sen jälkeen olisimme lumisadepallon sisällä, joku kahlaisi liejussa ja kaivaisi pallon suureen kouraansa, ravistelisi ja katselisi, miten lumihiutaleiden sijaan pallon sisällä helisisimme me, lihavat, laihat, kovakuoriaiset, kärpäset ja kirskikankukat. Ja rakennuksen vihdoin noustua alustaltaan uusi sade pyyhkisi maankamaraa ja esiin huuhtoutuisi laivan alle aikoinaan liiskautuneita merenneitoja.

"Ei merenneitoja vaan merimiehiä", sanoi toinen kanssamatkustajani. Tuosta kinastelimme hetken. "Ostoskeskus rakennettiin kaikkia turvamääräyksiä noudattaen", kertoivat asiasta haastatellut viralliset tahot, "kukaan ei loukkaantunut saati kuollut."

Myöhemmin epävirallinen lehdistö sai julkaistua seuraavan kuvan:

Merenneidon rangan liepeillä kerrottiin kuuluneen matalaa laulua:

"Aaaaaaaaaaaooooooooouuuuuuuuuaaaaaaa..."

(Pullopostikuva Ikean sivuilta. Merenneidon kuvaaja the 1calledDANO Worth1000-sivustolta, Archaeological Anomalies 13)

Suuri kauneus

Sain lahjaksi kaksi lippua elokuviin. Kävimme katsomassa Suuri kauneus, La grande bellezza. Kokonaisvaltainen elämys, upea elokuva.

Tuon leffan vastapooliksi elämää Lindesnesin majakalla (ja lopulta näissä ollaan aika samojen asioiden äärellä):

Luontoretkellä: Majakan kaksi puutarhaa.

Majakanvartija Rolf:
"Yksinäisyys ei ole juuri koskaan tuntunut raskaalta. Pikemminkin valtavan vapauttavalta. Pohdiskelen asioita ja käyn vuoropuhelua sisimpäni kanssa." 

August Ahlqvist tulitikkurasiassa ja jokunen kirjailija kirjakaupassa

Kirjoitan seuraavaa romaania, kahlaan taustamateriaalissa, etsin, tilaan, varaan, seulon, tuskailen kun en löydä vastauksia, suunnittelen matkaa, etsin majapaikkaa, mietin mikä on mahdollista. Normaalielämä kulkee rinnalla tai jossakin hiukan loitommalla. En aina tiedä, kumpaa elän, kaikki kulkee mukana.

Enimmäkseen haluaisin vain kirjoittaa. Mietin, onko eskapismia ja epätervettä elää fiktiivisissä maailmoissa, mutta tuo kysymys on väärin aseteltu. Fiktiivinen maailma rakentuu todelliselle maailmalle (todellinen maailma on yhtä lailla tarinoita ja tarinan fragmentteja, lyriikkaakin), ja täällä minä kuitenkin olen, missä kaikki muutkin, olen huokoinen, kirjoitan täältä käsin, kerron kirjoittamisestani, kyselen ääneen, kurottaudun näkymättömästä kaunokirjallisesta huoneestani, jonka yksi seinä on sivuun liukuvaa lasia. Voin avata lasin ja olla samalla osa muuta tilaa, voin astua ulos ja pois, minunkin tilaani voi astua, mutta muut eivät voi sinne jäädä, en minäkään loputtomiksi ajoiksi. Kun lasin sulkee, tilastani tulee kasvihuone, joka täyttyy äkkiä vihreästä, kaikkialla rönsyä ja liiania, rikkaruohoakin, ilmajuuret tunkeutuvat lasin rakosista kohti vapaata tilaa.

Ankara puutarhuri August Ahlqvist asuu viidakon nurkassa, hänellä on hammastikku keihäänä, teroittimen terä viikatteenaan. Hän nukkuu yöt tulitikkurasiassa, teen hänelle voileipiä, peittelen ruusun terälehdillä, annan pyyhekumin murusen pielukseksi, herätän aamuvarhaisella, kun käyn työhöni, toisinaan taittelen muistikirjan sivusta hänelle teltan mallia ^. August tökkää hammastikulla nilkkaaan, jos alan liikaa rönsyillä (kuten nyt), joskus vedän tikkuaskin kannen kiinni ja jätän hänet pörisemään sen sisään kuin kimalaisen (sitä tapahtuu harvoin).

Lauantaina 26.4. Allu saa vapaapäivän, kun jätän hetkeksi viidakkoni ja palaan Kohinan pelkistettyyn saarimiljööseen. Ajattelin kertoa romaanini äänimaisemista ja lukea näytteitä. Tervetuloa kuuntelemaan myös Jukka-Pekka Palviaista, Heikki Niskaa ja Tiina Lehikoista:

26.4. klo 12-14 Tampereen Suomalainen kirjakauppa, Hämeenkatu 18 -myymälä:

Tervetuloa viettämään perinteistä jokaisen kuukauden viimeisen lauantain kirjalauantaita. Pirkkalaiskirjailijoista esiintyvät

klo 12 - 12.30
Jukka-Pekka Palviainen: Perjantai on hyvä päivä lähteä
Lotan isä on pakomatkalla, ja Lotalle tulee pakottava tarve löytää hänet. Lotta tapaa puistossa mukavan pojan, joka saattaisi olla sopivaa matkaseuraa. Perjantai on hyvä päivä lähteä. Kaksikko matkaa halki Suomen vihjeiden perässä, näkee monenlaista ja tutustuu varovasti toisiinsa. Kun isä viimein löytyy, on Lotta monta kokemusta rikkaampi - ja sekä isä että tytär voivat lopettaa pakenemisen.

Klo 12.30 - 13
Katja Kaukonen: Kohina
Vahva tarina sukupolvia jatkuneesta välinpitämättömyydestä ja sen vaikutuksesta ihmisen mieleen. Päähenkilö, arkkitehti Alvar Malmberg, muuttaa yksinkertaisen elämän kaipuussaan tuuliselle saarelle lepäämään ja ottaa mukaan nipun kirjeitä. Äiti on lähtenyt, kun Alvar oli pieni, isä keskittynyt siihen, että elämä näyttää ulospäin hyvältä. Alvarin muistot, äidin kirjeet ja elämä saarella näyttävät, mitä ihmiselle tapahtuu, kun ei ole ketään, joka oikeasti välittäisi, ja mitä tapahtuu, kun joku oikeasti alkaakin välittää.

klo 13 - 13.30
Heikki Niska: Keskiyön pysäkki
Keskiyön pysäkissä miesrakkaus hehkuu koko himon, puutteen, kaipuun, kiiman, "toisiinsa kietoutumisen" huuman ja jätetyksi tulon tuskan kirjossaan. Kirjan päättää 20 jylhän kaunista laulurunoa.

klo 13.30 - 14
Tiina Lehikoinen: Samaan aikaan toisaalla
Samaan aikaan toisaalla on sukellus kollektiiviseen alitajuntaan ja hysterian historiaan. Runojen taustalla kajastavat opit animaalisesta magnetismista, mutta tähtien sijaan taivaalla säteilevät enää yksinäiset tv-ruudut, vesinymfifantasiat ja populaarikulttuurin utopiat. Tiina Lehikoisen vitaaliset ja vahvasti läsnäolevat runot pohtivat ruumiillisten oireiden suhdetta yhteisön rooleihin. Runojen maailma on paljas, mutta yllättää herkkyydellään. Tiina Lehikoinen on tamperelainen runoilija ja sanataideohjaaja. Samaan aikaan toisaalla on hänen neljäs teoksensa.

La Grande Cascade

René Aubryn musiikki on nyt kanssani, flow, siirtymät, luovan työn ilo.

Melankolian jäljillä

"Musta aurinko. Kaihoa ja selittämätöntä surumielisyyttä. Mitä on melankolia, kysyy toimittaja Kaisa Pulakka. Musta aurinko - melankolian kulttuurihistoriaa perehtyy 12 jakson ajan meille suomalaisille niin rakkaan melankolian tunteen historiaan. Ensimmäisessä jaksossa pohditaan, mitä kaikkea sana tarkoittaa ja millaisia kansallisia ilmenemismuotoja se saa."

Kuunneltavissa täällä. Lisää täällä ja Facebookissa.