Öölannin kesään kuuluvat kirppikset, niitä oli kaikkialla. Pienimmässäkin kylässä oli Punaisen ristin Kupan-kirppis, sen lisäksi piha- ja autotallikirppiksiä, jotka olivat lähes poikkeuksetta auki joka päivä. Ölands Magazinetin mukaan Loppis är poppis. Suosiosta kertoi sekin, että kaikki tuntuivat käyvän kirppiksillä. Niissä tekikin hyviä löytöjä, tuotteet olivat hyväkuntoisia ja suhteellisen edullisia. Me hankimme mm. lastenvaatteita, kirjoja ja vanhoja valokuvakehyksiä. Kaikenlaista vanhaa ja kaunista oli tarjolla paljon, huonekalujen lisäksi mm. työkaluja, astioita, kynttilänjalkoja, postikortteja ja -merkkejä, valokuvia, kirjeitä, äänilevyjä, vaatteita, sateenvarjoja, liinavaatteita, hatturasioita ja vanhoja matkalaukkuja, jotka ovat Suomessa varsin kalliita.
Tapasimme matonkutojan, joka oli muuttanut Öölantiin Suomesta 90-luvulla. Hän oli ostanut vanhan talon ruotsalaismiehensä kanssa, talon mukana he saivat valtavat määrät vanhaa tavaraa. Siitä alkoi heidän loppis-yrittäjyytensä. Nyt kirpputoritoiminta oli vallannut koko vanhan talon kellarikerroksen.
Alla kuvia Naturiosa-kirppiksestä, jolla on myös oma blogi.
Naturiosa sijaitsee Grönahögenissä eteläisessä Öölannissa vastapäätä tuulimyllyravintolaa ja on auki
toukokuusta syyskuuhun. Kirppis näytti pieneltä autotalliversiolta,
mutta jatkuikin talon sisälle kahdessa kerroksessa. Paikka oli
todellinen aarreaitta: kirjoista, LP-levyistä, postimerkeistä,
valokuvista, kirjeistä ja koulujen opetustauluista leikki- ja
huonekaluihin, astioihin, vanhoihin pitseihin, silinterihattuihin ja
täytettyihin eläimiin. Sieltä löytyi kaikkea! Olen nostalgian ja vanhojen tavaroiden rakastaja, joten pois oli vaikea lähteä.
:
Kaksi viimeistä kuvaa ovat matkalta Öölantiin, Gammelbyn
antiikkiliikkeestä, joka sekin oli hurmaava niin sisältä kuin ulkoa.
Matkasimme kesällä Öölantiin ensi helmikuussa ilmestyvän romaanini taustatöiden takia. Minua kiinnosti erityisesti Stora alvaret.
Stora alvaret on 37 km pitkä ja 15 km leveä, Euroopan laajin kalkkikiviylänköalue ja Unescon maailmaperintökohde eteläisessä Öölannissa. Maisemaltaan alvari muistuttaa Irlannin nummia, mutta ilmasto on kuivempi. Lasten mielestä Stora alvaret muistutti savannia. Aika oikeassa olivat.
Minä odotin alvarin olevan värittömän karua, valkoista kivikkoa, kalkkikiveä, matalaa maanpeitokasvia. Maisemaa on laidunnettu kivikaudesta lähtien, ja sen vuoksi puusto onkin lähes kokonaan kadonnut. Alvari on miljöönä kuitenkin monimuotoinen ja laikukas, paikoin hyvinkin värikäs. Vain kaksi prosenttia on avokalliota, siellä täällä voi nähdä katajaa, mutta myös lehtipuita, paikoin maisema on kuivaa ketoa, toisaalla taas niittyä tai kosteikkoa.
Alvarilla on myös jokunen matala järvi, joita paikalliset kutsuvat nimellä mosse tai träsk. Kävimme katsomassa suurinta, Möckelmossenia, joka kutistuu kesähelteillä. Saimme kulkea entistä järvenpohjaa, lätäköissä ja savessa, itse järvi näytti hyvin pieneltä. Ihan perille asti emme kävelleet.
Alvarin kasvillisuus on moninaista, värikästä ja matalahkoa: mm. pensashanhikkia (Potentilla fruticosa), pikkutervakkoa (Viscaria alpina), tunturinurmikkaa (Poa alpina), alvarimarunaa (Artemisia oealandica), hopealeinikkiä (Ranunculus illyricus), Öölannin päivännoutoa (Helianthemum oelandicum) sekä kämmeköitä, mm. kalkkimaarian- kämmekkää (Dactylorhiza fuchsii) ja seljakämmekkää (Dactylorhiza sambucina tai Dactylorhiza latifolia), joka lienee alvarin kämmeköistä erikoisin. Sillä on kesäaikaan kaksi juurimukulaa:
tumma edellisvuotinen ja vaalea tämänvuotinen. Nämä toisiinsa
kietoutuneet mukulat tai kaksiväriset kukat, lila Eva ja kellertävän valkoinen Adam, ovat antaneet
seljakämmekälle sen ruotsinkielisen nimen Adam och Eva. Ruotsin 44 kämmekkälajista 35 kasvaa Öölannissa.
Osalla alvaria laiduntavat lehmät, lampaat ja hevoset, ne pitävät samalla kasvillisuuden kurissa. Öölannin eteläisimmässä kärjen alvarilla Ottenbyssä näimme myös jäniksiä ja peuroja, pohjoisessa yllätykseksemme kameleita (luultavasti niillä oli jokin kytkös Ölands Djur & Nöjesparkiin).
Ottenbyn safarimaista alvaria ilta-auringossa
Tiet kulkevat alvarin reunaa tai sen halki. Kalkkikiviaidat lohkovat suuria alueita. Pisin aita on vuonna 1653 rakennettu, liki viisikilometrinen saaren idästä länteen siivuttava kuningas Kaarle X Kustaan muuri, jonka tarkoitus oli mm. pitää peurat kuninkaallisilla metsästysmailla.
Valon ja avaran paikan kaipuiselle alvari on paratiisi. Tilaa on silmänkantamattomiin, ei turhia ääniä, tuuli humisee, valo tuntuu lävistävän kaiken.
"The Light The Ancient Greeks laid a great deal of importance on the contemptation of light. It is on the wide, open spaces of Öland that one can experience light it is as though the light here exists for its own sake, while at the same time it changes everything it touches. Every elevation, every stone reflects light. The browns are never just browns, they are luminously brown. The flat rocks are not just grey, they are dark grey or pale grey or any one of a hundred shades of grey. Whenever I come back to the open moorlands I realize that I have forgotten what light looks like. When I try to talk about light I notice that the words are not enough. -- There are so many degrees on light. And it is on Ölands Stora alvar that one discovers that light is full of life."
(Anders Johansson: Öland. Substance and shadow. Translated from Swedish by Mary Karlberg. Alvarin info-kyltistä. Ks. myös emt. 1995, 27.)
Yksi matkamme upeimmista hetkistä oli, kun lähtöaamunamme oli poikkeuksellisen pilvistä ja ajoimme sumuisen alvarin halki. Kaukaisuudessa kuljeskeli hevosia. Pysähdyimme kuvaamaan, mutta sumu haihtui vauhdilla (Kyllä, tuli tunne, että alvar on paljon enemmän kuin ylänköalue; se piiloutui ja paljasti, näytti lyyrisyytensä vasta, kun muukalainen teki lähtöä, humisi, hyräili ja nauroi ilkikurisesti päin kasvoja. Niin helppo olisi ollut kiivetä aidan yli, unohtaa palaaminen, kaupunkielämä, velvollisuudet, lähteä vain kävelemään sumun perään, hevosten luo, jos nekään olivat todellisia).
Miltä alvarilla näyttää syksyllä tai talvella?Håkan Sandbringin ja Martin Borgin upea valokuvateosÖland. Ljus, hav, alvar antaa jonkinlaista osviittaa ja toimii ensiapuna maisemakaihoon. Talvella Stora alvaria puhaltaa fåk, vaakasuoraan piiskaava lumimyräkkä, joka
salpaa näkyvyyden ja ihmiset koteihinsa. Tapasimme matkallamme Öölantiin
90-luvulla muuttaneen suomalaisnaisen, joka kertoi, että erityisesti
viimeiset kolme talvea ovat olleet hankalia, lunta kertyi yön aikana
valtavia kinoksia. Fåkista kertoo myös Johan Theorin dekkarissaan Yömyrsky
(Nattfåk) ja Abraham Ahlqvist kirjassa Ölands historia och beskrifning (1822-1827):
"Snön flyger ifrån slätten, lik den finaste sand med den häftighet, att människor och kreatur som färdas mot vinden knappt kan andas, än mindre öppna ögonen och se framför sig."
Alvarille voi tehdä retkiä itse tai osallistua pari tuntia kestäville, opastetuille vaelluksille, joista peritään pieni maksu. Rohkea osallistuu retkelle yöhämärillä:
"Bland gasta och småfolk - berättelser på alvaret. Följ med på en vandring ut på alvaret och lyssna på Ölands urgamla berättelser. Hör om hur havsfrun lockar från vattnet, gastarna vaktar vid stenrören och om trollen som dnsar i fullmånens sken. Allt är inte vad der ser ut att vara..."
Näitä tarinaperinneretkiä järjestää luontoasema Station Linné, samanhenkisiä, majakoista kertovia rakkaus- ja kummitustarinoita Ottenbyn Naturum.
Alvarilla on viime aikoina tehty melkoisen hurjia löytöjä. Kaakkois-Öölannista Eketorpista löytyi viitteitä 1500 vuotta sitten tapahtuneesta massamurhasta. Tutkija Helen Wilhelmson kertoo:
"There are so many bodies, it must have been a very violent and well-organized raid. -- It's more of a frozen moment than you normally see in archaeology, It's like Pompeii: something
terrible happened, and everything just stopped."
Kävin miehen kanssa hakemassa nojatuolin pitkän automatkan takaa.
Pakkasimme mukaan termarikahvit ja voileivät, kameran ja tietenkin matkanovelleja. Pitkästä aikaa ehti jutella keskeytyksittä, miettiä kakluuneja ja kysyä, kuka murhasi
Kyllikki Saaren.
Ruissalossa hehkui, oli lemmikkikaneja rannalla, muitakin lukijoita ja eväsretkeilijöitä. Kahvi maistui ja Joel Haahtela tarjosi
meille Häämatkan:
"Vastapäisen hotellin ikkunassa on valo, mutta verhot ovat edessä, mitään liikettä ei näy. Katu on tähän aikaan yöstä hiljainen, hotellin alakerrassa kahvila, joka on jo sulkenut ovensa. --
Hän ei tiedä, että olen lähellä, ei edes aavista. Ehkä hän valvoo vielä, on kauhuissaan, etsii minua." (Novelli palaa! Matkanovelleja. toim. Kettu & Salmela. WSOY 2013, 52 ja 53.)
Sen jälkeen jaksoimme kantaa ruskan keltaisena hehkuvaa
nojatuolia kerrostalon kierreportaissa (tuolin sisältä putosi ohuen ohut virkkuukoukku) ja ajaa takaisin peurapeltoja halkovia teitä pitkin. Taivaalle syttyi täysikuu. Olihan upea retki!
Blogin kirjoittaminen on jäänyt. Äsken ajattelin siivota luonnoksia, poistelin surutta tekstejä. Hiukan kummastelin, miten siellä oli julkaistujakin joukossa. "Oletko varma?" kysyi Blogger. Olinhan minä, kun luulin siivoavani Luonnos-kansiota... Sinne katosivat, en sentään koko blogia poistanut.
Pitäisi kertoa kesän Öölannin matkasta, mutta valokuvat ovat yhä hajallaan. Kerron, että aloimme siivota vaatehuonetta, joka vastaa meillä täyteen ahdettua ullakkoa. Löysin äidilleni Korpi-Kainuusta lähetettyjä, koskettavia kirjeitä vuodesta 1965 eteenpäin. Ajattelin kirjoittaa ne kaikki talteen. Tässä kirjeistä ensimmäinen, paperina oli ainevihon aukeama, piilotin paikkakunnan nimen X:ksi:
X:lla
5.12.1965
Hyvä rouva Kaukonen
Tervehdys täältä Korpi-Kainuun perukalta. Anteeksi, että
näin kauan olette saanut odottaa vastausta kirjeeseenne. Tämä rakas kotimme on
sodanaikaista taistelu tannerta. Silloin on palaneet tästäkin paremmat
rakennukset. Tilalle on tuotu Ruotsista levytalo, jotka on kylmiä kaikki.
Meidän pitäisi nyt rakentaa välttämättä lämpöisempi asuin rakennus, tähän kyllä
palellutaan. Terveys ei kestä kauan tällaista kylmyyttä. Miehelläni on
reumatismikin sodan ajalta. Silloin on paleltuneet varpaat ja päässä on
reumatismi. Hän oli mennyt vapaaehtoisena sotaan ja rintamalla on ollut
molempien sotien ajan. Siellä teltoissa ja korsuissa ne pojat on asuneet
vuodesta toiseen. Meillä on velkaa tästä rappiotilasta valtiolle n. 40, 000 mk
kaikkineen. Rakentamisesta tulee lisää velkaa kun ei ole entisiä rahavaroja
ollenkaan. Minulla on vaivana nuo taloudellisesti huolet, etten voi nukkuakaan
muuten, kuin voimakkaiden lääkkeiden avulla ja vielä kylmä kääre pitää olla
tiukasti pään ympärillä yöllä. Olen hyvin väsynyt kaikkiin touhuihin, kun nuo
taloudelliset asiat on niin huonolla mallilla. Minun on pitänyt ottaa
vastuulleni kaikkiin talon juoksevien asioiden hoito. 4 kertaa olen jo
käräjilläkin käynyt, koska tämän tilan myyjä petti meitä hurjasti. Mieheni on
oikein hiljainen ja ujo savupirtin kasvatti 46v. Hän ei halua, eikä voi hoitaa
niin karkeita asioita. Ei hän kyllä monesti vaivojaan valittele, mutta ei hän
ole terve, koputtelee usein rintaansa tuskissaan. Lääkkeiden avulla on vähän
helpompaa mennä päivästä toiseen. Maanviljelijäksi olemme syntyneet, ja pakko
on nyt yrittää kaikin voimin jatkaa työtä. Mieheni on raivannut uutta peltoa jo
6 hehtaaria. Työtä on kyllä kotitilan hoidossa meille kaikille, mutta rahan puute
se on kyllä, kun ei uutispellot ole vielä tuottaneet, osa jo kylvettiin viime
kesänä heinää kasvamaan. Minun täytyy jouduttaa tämä kirjeen tapainen postiin,
ettei jää vanhenemaan. Meillä on nuorin tyttö 5-vuotias. Suuri kasvuisia
kaikki. Palttoja on antaneet sukulaiset, ettei niitä tarvitse ainakaan
lähettää. Sukan terät ne eniten kuluu, varsia olisi melko hyvin. Täällä on
omenatkin kalliita 1,80 p kg. Eivät kasva täällä pohjoisessa. Eivät saa
niitäkään lapset kyllikseen koskaan.
Lopetan nyt tällä kertaa tämän surkean valittamisen. Oikein
hauskoja joulutouhuja ja iloa ja onnea teille. Tuhannet lämpimät kiitoksemme
teille ja Kotiliedelle vaivoistanne.
Kyse oli Kotilieden Kummikerhon toiminnasta, jonka kautta äidilleni osoitettiin tuo perhe Toini Yrjölän allekirjoittamalla kirjeellä 10.11.1965. Minä en ollut silloin vielä syntynyt, veljeni oli nelivuotias, vanhempien työssäolessa naapurin tädin hoivissa, äiti oli töissä Rosenlewin tehtaassa ja isä rautateillä, mutta alkoi sittemmin opiskella toiseen ammattiin. Äiti kertoi, että meilläkin oli taloudellisesti tiukkaa, mutta tapana oli silti yrittää auttaa.
Ensimmäisessä paketissa perheelle lähti kummieni luota kerättyjä omenoita, isäni työn ansiosta ne sai lähettää junalla ilmaiseksi Suomussalmelle. Omenat olivat olleet suuri riemu ja lasten herkku, osan perheen äiti oli soseuttanut hilloksi puolukoiden kanssa. Perheen tragediat näyttivät pahenevan vuosien myötä. Sairaudet, sotakokemukset ja taloudelliset huolet vaivasivat. Perheen äiti kirjoitti kiireestä, työtaakoista ja voimiensa hupenemisista, mutta myös hyvin arkisista ilon hetkistä, perheen lapsista, nuoruutensa ystävyyksistä, virkistävästä kerhotoiminnasta sekä sähköttömän kodin ainoasta ylellisyydestä: radiosta.
