Vauvoja, valoa, viiniä

Sain sahraminkeltaisia vauvoja ja tähtikirkkaat yöt, flunssan ja esikoisen pitsasta ison siivun. Päivää riittää jo pitkälle, sen valossa googlaan kotimaisten viinitilojen valikoimia. Kohta on kuohuvan aika.

Odotan kristallinkirkkaita öitä

Päivällä tuuli kuori katolta lunta, ohutta valkeaa savua. Aurinko yritti raottaa pilvenreunaa, monta kerrosta harmaata voileeta, käsi haroi ja haroi, näin pilkahduksen purppuraa.

Olen istunut maisemassa ja odottanut kristallinkirkkaita öitä, silloin voi nähdä vanhalla tasoristeyksellä ufoja. Niin kertoi minulle nelivuotias, viisas pieni mies.

Seitsemän

Sain Leenalta ja Marikilta tunnustuksen. Kiitos!



Samalla tuli haaste kertoa seitsemän asiaa itsestäni. Kas tässä:

1. En hallitse isoja kokonaisuuksia tai en erota olennaista epäolennaisesta tai koen ne toisin kuin muut, mieleen jäävät kummalliset detaljit, putoan herkästi kärryiltä ja ajatukseni harhailevat, keskustellessa rönsyilen ja olen liian avoin. Kirjan luettuani unohdan lukemani, jälkeenpäin muistan pidinkö vai en, en juurikaan muuta. Yleensä pitäminen liittyy kirjan kieleen, tyyliin tai tunnelmaan. Elokuvien kanssa on sama juttu.

2. Luen kohtalaisen vähän. En osaa (tällä hetkellä) lukea rentoutuakseni, yhdistän lukemisen omaan kirjoittamiseen, analysoin ja preparoin tekstiä, pohdin rakennetta, inspiroidun, teen merkintöjä, alan googlata mieleen juolahtanutta, harhaudun muualle. Se tekee lukemisesta ammatillisesti hyvin antoisaa, mutta hidasta. Minulla on useita kirjoja kesken yhtä aikaa. Lainaan paljon, moni teos jää selailun asteelle, mutta koen senkin merkitykselliseksi. En lue kirjoja loppuun, jos ne eivät puhuttele. Olen muutenkin aika ronkeli lukija. Kaiken pitäisi olla kohdallaan. Lempikirjoissani ja -elokuvissani on jotakin selittämätöntä, hieman maagista tai mystistä. Koen maailman samanlaisena. Minusta on miellyttävää, että jää tulkittavaa. Koen lukemisen yksinäisenä, mielelläni jakaisin heti kokemukseni. Siksi luen mieheni kanssa aina omien lukemisten lisäksi jotakin kirjaa ääneen. Tällä hetkellä se on Kari Hotakaisen Ihmisen osa, joka sopii tuohon tarkoitukseen mainiosti. Toisen lukiessa tekstiä ääneen pääsen hetkeksi siihen kirja viihdykkeenä -olotilaan, jota toisinaan kaipaan kovasti.

3. Viihdyn yksin, mikä lienee kirjailijalle aika ihanteellista, mutta en pidä yksin nukkumisesta, yöni ovat silloin katkonaisia, muutun varuillaan olevaksi, säpsähteleväksi eläimeksi. Parhaiten nukun, jos lapset ovat patjoineen makuuhuoneemme lattialla. Koen että meidät ympäröi silloin jokin näkymätön, jonka sisällä olemme suojassa kaikelta.

4. Olen perfektionisti. Pidin esimerkiksi muinaisesta lukiojälkeisestä työstäni, siivoamisesta, koska siinä pystyi tekemään työn halutessaan täydellisesti. Koen kirjoittamisen samanlaisena. Nautin lauseiden hiomisesta ja sanojen puntaroinnista. Opettajatyössä koen itseni usein vajavaiseksi, koska työssä on niin paljon muuttujia, joihin ei pysty vaikuttamaan tai joista ei edes tiedä ja aina on (liikaa) parantamisen varaa.

5. Pidän muistikirjoista. Minulla on monenlaisia. Eniten pidän kierteillä varustetuista, joita voi huoletta kääntää ja jotka pysyvät helposti auki. Annan muistikirjoja myös mieluusti lahjaksi kaikenikäisille. Valitsen tarkkaan, haluan että kannessa on jotakin kuvaavaa ja omistajalleen sopivaa. Minulla ei ole juuri minkäänlaista tolkkua muistiinpanojeni kanssa, vaikka pyrin systemaattisuuteen. Yhdessä kirjassa saattaa siten olla teksti-ideoita, unia, salakuunneltuja repliikkejä, kauppalappuja, puutelistoja, tuntisuunnitelmia ja laskelmia, joille en keksi jälkeenpäin mitään selitystä.

6. Kaipaan kroonisesti paikkoja ja maisemia. Mieluisin lahja olisi, jos saisin vapaapäivän tai -viikon ja joku veisi minut lapsuudenmaisemiin joen rannalle istumaan ja aistimaan, valo- ja videokuvaava eväskori-ihminen ei olisi seuralaisena ollenkaan epämieluisa. Unissa kuljen miljöissä, jonne en valveilla pääse. (Toki myös niissä, jonne en haluaisi. Esimerkiksi erilaisissa koulurakennuksissa myöhästelemässä opettamisesta tai muuten hutiloimassa.)

7. Pelkään sairastuvani Alzheimerin tautiin. Minun kohdallani on pelko perinnöllisestä riskistä, se tietäisi oireita jo varhaisessa keski-iässä. Tästäkin syystä olen halunnut olla lasteni kanssa ja saatavilla mahdollisimman paljon enkä ole siirtänyt elämääni eläkepäiviin. Alzheimer on minulle mieluisa aihe, koska siitä on yhä hyvin yksioikoisia käsityksiä, kuten että se on vain hyvin iäkkäiden muistisairaus, johon voi itse vaikuttaa sanaristikoita täyttelemällä tai muulla aivopuuhastelulla.

Haastan edelleen teidät, joiden blogeista nautin, saan inspiraatiota, ajateltavaa, hyvää mieltä tai vertaiskokemuksia:

Dubletin (Retorisesti kysyn, keksisikö Kati Tanjan kuvista fiktiivisen hahmon seitsemän tunnustusta.)
Johannan
Haavettaren
Hippitytön
Celian
Hippiehurreyn
Mirvan

Mielenkiinnolla odotan paljastuksianne!

Supistuksia

Sain tänään tekstini taittoversion. Yhä todemmalta tuntuu sanojen muodonmuutos kirjaksi. Esikoiseni nimi on Odelma, ja siitä löytyy kuvaus esimerkiksi täältä. Seuraavat päivät ovat intensiivistä lähilukua, viimeinen mahdollisuus tehdä korjauksia, ihan pian se syntyy kansineen kaikkineen.

Haamuja, prinsessoita, morsiamia

Olen tarponut esikoisen - lapsen, en kirjan, tästä tuli jo yksi väärinkäsitys - kanssa hurjassa pakkasessa metsien keskellä, etsinyt yhtä taloa ja löytänyt kaksi. Toisessa tuuli puhkui lävitse, toisen oven eteen oli nostettu kahden istuttava sohva. Emmekä silti istuneet, kiersimme kuusiaidan takana, tuntui että kuolleiden talo siellä, älkää elävät menkö lähelle emmekä menneet, vaikka minulle tuollaiset puheet ovat kutsuja. Olen lämmittänyt kylmää nenänpäätä pörröisellä mustalla hansikkaalla, taluttanut kädestä samettimekkoista prinsessaa, tajunnut että juhliakin pitäisi, soittanut puhelimella vaikka se on aina vaikeaa, aina joku huokailee siellä toisessa päässä ja minun kämmeneni hikoavat, olen levitellyt siskonpetejä, lähettänyt lapset yläkertaan, avannut aikuisille oven astua ulos, pukenut itseäni morsiameksi yö toisensa jälkeen, kauanko vielä pitää odottaa...

Teksti saa takin ylleen

Sataa lunta. Eilisen leijailin minä. Sain kansikuvan sähköpostiini. Graafinen suunnittelija vaikutti heti minun oloiseltani, oikea taajuus ja herkkyys, jota niin kaipaan tähän maailmaan.

Siitä kannesta. Minun silmiini se on täydellinen. Monitulkintainen, kytkeytyy kaikilta osin tekstiin, avautuu moneen tilaan ja ulottuvuuteen, kertoo olennaisen, jättää tulkittavaa. Olen etuoikeutettu, kun sain tekstini vaatturiksi juuri hänet.

Tytär halusi eilen tietokoneelle kirjoittamaan ja aloitti oman kirjan. Hän on juuri oppinut lukemaan ja kirjoittamaan, hatarasti, mutta omatahtisesti ja spontaanisti, silmät ovat vain avautuneet sanoille. Hän ei tunnista aina sanarajoja, ei pitkiä äänteitä eikä kaksoiskonsonantteja. Hänen tarinassaan on uimaranta ja kultainen simpukka. Isoveljet kävivät kirjoittamassa tarinan loppuun hölmöjä.

J.K.
Tämän tekstin kuva sekä kukkaniittyttö ovat täältä.

Kirjoittamisesta

Olen hiukan kartellut tätä aihetta ja yrittänyt elää muuta elämää, sitä on paljon. Haen tasapainoa sille, mikä olen. Nyt ajattelen, että pian vastaanotto määrittelee minut, antaa oikeutuksen tai sitten ei (niin kuin kirjoittaminen voisi loppua johonkin tai se osa minusta kadota mistään itseni ulkopuolisesta syystä. Voisiko?). Tosin olen oppinut nyt jo reseptiosta paljon, pinnanalaisia, joista en ole aiemmin tiennyt.

En tiedä, mitä tunnen. Iloa ja kauhua, välillä suunnatonta tyyneyttä, näinhän tässä pitikin käydä. Hiukan kuin isän kuoltua, vaikka siinä oli kyse menettämisestä, kuolemasta, myös minuuden yhdestä osa-alueesta, enää en ollut tytär kahdelle vanhemmalle. Silti kummallinen metallinen tasapaino, vatupassin vesi ei värähtänytkään. Ehkä tämä on sitäkin, muodonmuutos, jokin minusta kuolee iäksi ja on kuitenkin muistona läsnä jokaisessa solussa niin kuin lapsuus, syntyy uusi vanha minä, uusia minuuksia, toisia rooleja. Välillä on epätasapainoa, mutta se on aika vallitseva olotila muutenkin, läikkyminen, etten sitä ihmettele. Ehkä odotin maanjäristystä, valtavia railoja ja kraatereita, purkauksia, sulanutta maan ydintä kämmenelle, olennaisen erottumista. Ehkä tuon kaiken aika vielä tulee, nyt on vasta siirtymävaihe. Pitää olla kärsivällinen, muutokset ovat hitaita. Olen monasti huokaillut sitä, että jaan itseäni niin pieniksi paloiksi niin moneen suuntaan. Nyt en taida. Se suojelee minua kaikelta. En voi särkyä kokonaan.

Nyt kerron, että kansikuvaa tehdään parhaillaan, tällä viikolla saan ehkä nähdä. Kirja on taitossa. Olisin voinut tehdä enemmän, kirjoittaa paremmin. Aika loppui, niin kai aina, paljon oli minun silmiini turhaa odottelua, viivettä ja epäonnisia tapahtumia, joille en voinut itse mitään. Nyt yritän olla ajattelematta, en oikeastaan uskalla edes vilkuilla. Luultavasti kirjoittaisin monta kohtaa toisin, ehkä koko tarinan. Mieluusti katsoisin jo eteenpäin, kirjoittaisin uutta, se odottelee, saan ideoita lämpimissä vesissä ja ulkona kun vedän pulkassa tytärtä, joka on pieni viisivuotias koira, sellainen valkoinen, se sun lempikoira, äiti. Teksti elää minussa helposti, sanat tulevat, on vain arjen jarruja ja turhaa haalimista, tunnollisuutta ja todistelua, sakkaa, rahisevaa soraa pulkan alla, sille ehkä uskallan sanoa vielä joskus hyvästit, saa kipunoimaan ja kipuilemaan, heräilemään ja valvomaan. Olen tehnyt muistiinpanoja kummallisiin paikkoihin, kirjoittanut uusia sivuja jossakin odottelun rakosessa. Sellainen rakastettu. Vakaa ja kärsivällinen, seisoo sivukadulla odottamassa, katsoo suoraan silmiin, ei koskaan kelloa. Silti huhtikuu on ihan kohta, opetustyö ohi ja kevät pitkällä, voin tarttua intohimoa kädestä, kääntää muulle selän, juosta takki auki kohti valoa - häikäistymättä.