Aistit valppaina

Kirjoittamisen kanssa on hetkellinen suvantovaihe. Levotonta joutokäyntiä. Siltä se näyttää ulospäin. Jotakin nyt etsin. Olen selaillut kansanperinnettä ja maisematutkimusta, istunut raakatekstipino sylissä, ihaillut ystävän vinkkaamana Susanna Majurin kuvia, kävellyt pakkasilmassa, tehnyt arkisia askareita, ollut olemassa reaalimaailmassa. Aistit valppaina odotan liikahdusta, unta, oivallusta.

Joel Haahtelan Traumbach

Luin Joel Haahtelan Traumbachin (Otava 2012), jossa nuori Jochen saapuu kaupunkiin etsimään Traumbach-nimistä miestä. Hän tapaa lastenvaunuja työntävän äidin, vahtimestarin, poliisin, kahvilamyyjän, sihteerin ja yhden yön suhteen, kulkee junalla ja raitiovaunulla, astuu kerrostaloihin, virastoon, kahvilaan, puistoon ja sivukujille, tekee muistikirjamerkintöjä ja torkahtelee, lähestyy Traumbachia ajallisten kerrosten ja impressioiden lävitse.

Pidin kaikkitietävästä, hieman Lars Sundin Onnellinen pieni saari -tyyppisestä leikkisästä ja hellämielisen isällisestä kertojasta, joka tuudittelee päähenkilön puiston penkille nukkumaan:

"Nuku nuori Jochen, nuku nurmilintu. Lepää rauhassa ja kerää voimia, huomenna on taas uusi päivä." (23.)

ja antaa tämän välillä myös kadota sivukujille tai hypätä fyysiseen suhteeseen ilman liiallista tirkistelyä. Pidin palapelimäisestä mysteeristä, jota lukija saa ratkoa ja koota, vaikkei lopputulos olekaan kovin yllättävä. Pidin rakennuksista, tiloista, rakennusviraston odotushuoneesta, numerologiasta, kielellä leikkimisestä, epäsuorasta kerronnasta, metatekstistä, ajallisesta pohdinnasta, tulkintoja herättävästä kannesta sekä teoksen nimestä, surumielisestä romantiikasta, nostalgiasta, impressionistisuudesta.

“Jochen kuuntelee, tee höyryää ja kaukana on muu maailma. Valtatiet kohisevat, hedelmät kypsyvät puissa ja kaivon pohjalle on pudonnut lantti.” (71.)

Hienosti rakennettu pienoisromaani, mainio jatko aiempaan tuotantoon, vaikkei mielestäni ihan Haahtelan kärkikaartiin ylläkään.

J.K.
Traumbachia lukiessani torkahdin minäkin. Näin unta kauniista vanhasta rakennuksesta, josta olin vuokrannut työtilan. Meitä oli kolme, minä kirjoitin, he suunnittelivat. Asunto oli kolmannessa kerroksessa, käytävän perällä. Herättyäni katsoin kartasta unirakennuksen osoitteen: F.E.Sillanpäänkatu 7, Tampereen Lyseon lukio.

Tammihetkiä

Olen käynyt treffeillä ruokakaupassa, kävellyt miehen kanssa lumisen maiseman halki, nähnyt kuplahallin ja järven jäältä lumia pöllyttäneen ilmatyynyaluksen, molemmat samassa maisemassa, kummallisia kapistuksia. On juhlittu synttäreitä ja nimipäiviä, iloittu kummilapsista ja apurahasta, äänestetty, kirjoitettu, kirjoitettu, kirjoitettu, sytytetty kuusen oksaan kynttilälyhty jänikselle ja ketulle, katseltu ikkunasta miten katuvaloista lähtee suora säde lumisateen lävitse taivaisiin.

Tytär on koulupäivien jälkeen maannut omenapuun alla hangessa. Minulla on nyt samanlainen olo. Joku voisi peitellä, tuoda viereen termarikahvia, voileipiä sekä pinon kirjoja, istua viereen ja lukea ääneen, aloittaa tällä tai tällä.

Tytär kirjoittaa

Sunnuntaiaamuna, kun pojat vielä nukkuvat, tytär pukee yöpukunsa päälle minun villatakkini, istuu koneen ääreen ja alkaa kirjoittaa. Käy välillä katsomassa almanakasta sopivia nimiä henkilöilleen, huutaa sitten hetken kuluttua:
"Äiti, viisi riviä jo!"

Väliaikatietoja

Sataa lunta. Mietin Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytärtä ja kertomusta Lumi. Haaveilen taas Venetsiasta, Lidosta ja San Michelen hautausmaasaaresta. Googlaan lentoja ja majoituspaikkoja, teen laskelmia. Ehkä vasta ensi vuonna. Pitäisi järjestää valokuvat kirjaksi, niin pääsisin sinne joka päivä.

Olen kirjoittanut. Pää on painava ja kädet puutuvat, olen onnellinen tästä työstä. Huomenna pidän vapaata, päädyn seuralaisineni Murhaloukkuun.

Taittui tammikuuksi

Joululomalla tutustuin tuoreeseen rosmariiniin kylpyvedessä sekä ruoanlaitossa, söin silakkapihvejä, tein pitsaa ja pannukakkua, kuuntelin syrjäkorvalla Aila Meriluoto -ohjelmaa, nukuin pitkään, valvoin, polttelin kynttilöitä ja sytyttelin lyhtyjä, katsoin elokuvia, olin omieni kanssa.

Kirjoittaminen oli suhteellisen mahdotonta, kun lapset olivat lomalla. Ääniä ja elämää kaikkialla. Ehdin vain vilkuilla tekstejä ja tehdä satunnaisia merkintöjä. Luotin siihen, että tarvitsen lomaa, vaikken sitä itse tajua, ja että tekstit muhiintuvat valmiiksi ja koneen ääreen vihdoin asettuessani kaikki tapahtuisi automaattisesti. Tiesin itsekin, ettei niin käy. Jotakin on kuitenkin tapahtunut, pieniä oivalluksia. Tulevat viikot aherran.

J.K. Tein inventaarion viime vuodesta. Piti kirjoittaa tänne, mutta mitäpä vanhoja nyt enää niin tarkkaan muistelemaan. Vuosi oli täyteläinen, raskas ja antoisa, elämän ulottuvuuksia ja sävyjä ihmeteltiin syntymästä kuolemaan. Mieluusti jätän tuon vuoden jo taakseni. Uuden vuoden lupauksia en yleensä harrasta. Sähköä yritän silti säästää, olla murehtimatta, kävellä yhä enemmän.

Odelmalle pronssia. Kiitos!

Piti kertoa silkakkapihveistä, tuoreesta rosmariinista ja arjesta, mutta ne saavat nyt odottaa. Sain eilen illalla tietää, että esikoisromaanini Odelma on sijoittunut Blogistanian Finlandia -kilpailussa kolmanneksi. Kas tässä kärkikuusikko:

1. Katja Kettu: Kätilö
2. Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
3. Katja Kaukonen: Odelma
4. Miika Nousiainen: Metsäjätti
5. Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet
6. Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle

Kiitos kirjabloggareille, tämä on ilo ja kunnia!

Kilistin mieheni kanssa lasin siideriä ja nukuin yöni sikeästi. Oikein mukava alku kirjalliselle vuodelle. Onnittelut myös muille sijoittuneille ja kaikille lukijaäänen saaneille.