Syykuussa aloitin aamuni kauan odotetuilla kirjeillä. Avasin niitä
Kristiina Wallinin ja
Hannimari Heinon teoksesta
Matkakirjeitä (kansi
Satu Kontinen, Atena 2020). Tämä kaunis kirja jatkaa samoilla linjoilla kuin tekijöiden aiempi teos
Puutarhakirjeitä (Atena 2018): syvällisesti pohtivilla, filosofisilla, kulttuurisilla ja lyyrisillä kirjeillä tai liki esseillä, joissa subjektiiviset havainnot muuttuvat dialogiksi sekä kirjeen nimetyn vastaanottajan että anonyymin lukijan kanssa. Kirjeissä pohditaan matkailun monia merkityksiä, työntö- ja vetovoimatekijöitä, ärsyketulvia,
turhuuden melua, paikan henkeä, hyvää yksinäisyyttä, vetäytymisentarvetta (
"tilaisuus erakoitua ja antaa ajan yksinkertaistua työn, levon ja ulkoilun vuorotteluksi", s. 31), liikettä, pysähtymistä, perilläoloa, matkaa kuluneena (mutta kuitenkin osin pätevänä) metaforana.
Kiireettömien, kiintoisasti yksityiseen ja yleiseen rönsyilevien tiheiden pohdintojen ohessa kirjoittajien katse kohdistuu minimaaliseen. Satunnaiset havainnot ovat osa matkaamisen, perillä- ja olemassaolon merkittävää kaikkeutta. Luudalla kirkon pihaa tai alttarin edustaa lakaisevat naiset, maailman murjoma mies jolle lahjoitetaan kirpputorilta palttoo ja hansikkaat, rippikopin unenpöpperöinen herra, turbaanipäinen polkupyöräilijä koira kyydissään. Näennäisen pieni ja vähäinen sysää mielen askartelemaan suurten kysymysten, eksistentialismin ja metafyysisen pariin, päästään perilläolemis-metaforan syvimpään olemukseen, koetaan yllättävää pyhyyttä:
"Istun aloillani ja katselen siivoavaa naista. En ajattele mitään erityistä, katson vain, mutta jos joskus olenkin pystynyt tavoittamaan jotakin pyhästä, se tapahtuu juuri tuolloin - ja sitten, uudestaan muutaman vuoden kuluttua toisaalla, kuin aiemman hetken kaikuna, paahteisella rinteellä." (Wallin, s. 139.)
ja
"Juuri nyt olen pysähtynyt saaren hiljaisuuteen, mutta pysähtyminen ei ole seisahtumista, vaan yhteistä liikettä meren, tuulen ja hiekan kanssa. Ehkä siinä voisi olla yksi perille pääsemisen määritelmä: saavuttaa läsnäolo, joka ei olekaan staattista vaan paikan tai maiseman resonintia oman minän kanssa niin, että hengitys ja ajatukset pääsevät virtaamaan vapaasti. On tilaa sekä levollisuudelle että parhaimmillaan uutta synnyttävälle ristiriidalle, kun ainakin hetkeksi saa työntää sivuun tottumuksen.
Yksi vapauden määritelmä lienee, että voi toistuvasti lähteä ja tietää todennäköisesti pääsevänsä perille. On vieläpä mahdollisuus määrittää, mitä perille pääseminen tarkoittaa.
Olla perillä = olla hiekkaa ja tuulta.
Valohiekkaa, tuulihiekkaa. Hiekan yksittäisiä jyviä, hohdetta.
(--) Linnunjälki hiekassa, harottavat varpaat. Männynneulanen." (Wallin, s. 28-29.)
ja
"Melankolian huoneet -kirjassa on (--) kiinnostava tiivistys, että käsitteet kuten liike, liikkuvuus ja siirtyminen ovat muuttuneeet sabluunoiksi, joiden avulla modernia subjektia määritellään. En voi olla kysymättä, millä tavalla paikoillaan pysyminen sitten määrittää meitä. Onko matkustamattomuuteen tai jopa juurtumiseen liittyvä vakaus vaihtunut siihen, että staattituus mielletäänkin negatiiviseksi ominaisuudeksi: jäädä paitsi, jähmettyä, syrjäytyä?
Muutamia vuosia sitten olin vierailulla erään vanhan sukulaisen luona. Hän katsoi ulos ikkunasta pellolle ja metsään päin ja totesi, että tästä näkyy koko maailma. Hän oli syntynyt talossa ja asunut samalla paikalla yli kahdeksankymmentä vuotta. Hänen sanoissaan ei ollut tippaakaan kaipausta eikä katkeruutta, ei minkäänlaista osattomuutta." (Wallin, s. 73-74.)
Kirjeissä matkataan olemassaoleviiin fyysisiin paikkoihin Suomessa ja ulkomailla, pääsin jopa Krakovaan ja Reposaareen, mutta yhtä lailla kuljetaan ajassa, minuudessa ja kirjallisuudessa, asetutaan matkailijoiden (ja matkoja tehdeiden kirjailijoiden) jatkumoon, ikään kuin kaksois- tai kolmoiskuvaksi, menneisyyden päälle, tulevaisuuden alle. Kirjassa ruoditaan kritiittisesti omia asenteita, ei unohdeta pakolaisvirtoja, heitä, joiden on pakko lähteä, pohditaan matkailun romantisointia ja ekologisuutta, luovutaan lentämisestä, kuljetaan linja-autolla, junalla ja laivalla, ei aina jaksetakaan, eksytään, pysytään katveessa, paikallaan, kotona, puistonpenkillä, koronan pysäyttäminäkin. Rivien välistä lähtee säikeitä Wallinin tuolloin työn alla olleeseen, kuudenteen runokokoelmaan
Meduusameri (Tammi 2020) ja Heinon runoilijan ja suomentajan työhön.
Kokoelmaa rytmittävät paitsi kirjeiden kronologia keväästä 2018 koronakevättalveen 2020 myös eräänlaiset kirjoittajien matkapostikortit, otsikoidut valokuva-aukeamat, joita koristaa kuhunkin kirjeeseen liittyvä mielenmaisema: kaikkeuksia hipovat talvimännyt, kesäinen merenpohja, seinämaalaus, katukuva, joutomaa, autio uimaranta... Kirjan loppuun on listattu kirjeissä mainitut teokset. Luettelosta löytyy niin Aino Kallasta, Eeva-Liisa Manneria, Marguerite Duras´ta kuin Joseph Brodskyä ja Göran Tunströmiäkin.
