keskiviikko 21. syyskuuta 2016


Neljäs kirjani Lumikadun kertoja ilmestyy maaliskuussa. Kirjailija-lehden tuoreessa numerossa (3/2016) kerron mm. unesta, joka sysäsi tuon aiheen pariin. Kollega Sinikka Vuola haastatteli ja kirjoitti jutun, tulkinnalliset kuvat otti Tomi Kontio.

Kuvauspaikalla Amurin työläismuseokorttelissa tapahtui jännittävä sattuma. Oli hiljainen päivä, ja satunnaiset museokävijät antoivat meille kohteliaasti kuvausrauhan. Sitten taloon asteli lapsi, joka tallentui myös valokuvaan taakseni. Nyt vasta kuvaa katsoessani huomaan ajatella: unieni pieni poikako, hän, josta olin juuri kertonut Sinikalle? Pojan siluetti, onko hänellä muistikirja kädessään, pysähtynyt aika, ikkunasta tulviva valo, hän juoksee huoneissa, joissa ei asu enää kukaan. Minä seison siinä kuvassa vanhan puutalon oviaukossa tomeran hyväntuulisena, olen kuin emäntä, joka pitää majataloa alter egoille, sieluille, uni- ja varjohahmoille ja odottaa valmiina portailla. Tervetuloa, peremmälle, peremmälle, olkaa hyvät, pöytä on katettu, illalla pääsette saunaan. Selkäni takana käy kuhina. Kaikki luomani fiktiiviset hahmotkin ovat siellä: lattia narisee Odelman jalkojen alla, pöydän ääressä Alvar kirjoittaa muistikirjaansa, tuolla seisovat hieman hämillään menneisyyttään piilotteleva Bajek, kuparihiuksinen Lilka pieni Paweł sylissään, metsäntuoksuinen Marek, ompelukoneensa Alvarin harmiksi pöydälle laskenut Bruno ja Olga, joka kurkistelee jo uteliaana kaappeihin, etsii jauhoja, haluaisi päästä vaivaamaan leipätaikinaa ja murtamaan siitä siivun tuolle totiselle Alvarille, kaunis ääni hänellä, suostuisikohan laulamaan Olgalle... Majataloni ovi pysyy auki kaiken aikaa, ojentelen portailla käsivarsia ja kurotan sanoista punottua haavia halki ajan ja paikan, etsin luokseni jo seuraavia hahmoja, perkaan heitä myöhemmin pihassa puisella penkillä kuin puolukoita, niin pieniä he aluksi ovat, ruokin ja vaatetan, asutan.

4 kommenttia: