Olen viihtynyt rannoilla. Aurajoen kulinaristiselta ja kuvataiteelliselta rantabulevardilta siirryin kaunokirjalliseen somerikkoon Abbotsburyn likelle Dorsetiin:


"Rantaan hyökkäävät ja sitten taas vetäytyvät aallot pitivät taustalla lempeää pauhuaan, joka välillä vaihtui sihinään somerikkorannan pikkukiviä vasten. He olivat suunnitelleet panevansa illallisen jälkeen ulkoilukengät jalkaan ja lähtevänsä kävelemään meren ja The Fleet -nimisen murtovesipoukaman väliselle pitkälle rantakaistaleelle, ja mikäli viinipullossa siinä vaiheessa olisi vielä jotakin jäljellä, he ottaisivat sen mukaan ja naukkailisivat mennessään pullonsuusta kuin maankiertäjät.

Ja heillä oli niin paljon suunnitelmia, huikeita suunnitelemia, jotka odottivat utuisessa tulevaisuudessa samanlaisena viidakkona kuin kesän runsas kasvillisuus Dorsetin rannikolla - ja yhtä kauniina." (Ian McEwan: Rannalla. Suom. Juhani Lindholm.  Otava 2007, 11-12.)

En voinut laskea McEwanin kirjaa kädestäni, luin iltapäivästä iltaan, tämän aamun mietin. Ihana, ulkoisesti ja sivumäärältään köykäisen oloinen teos, joka kertoo viulunsoittaja Florencen ja historioitsija Edwardin suurin odotuksin ladatusta hääyöstä kuusikymmentäluvulta, pohjimmiltaan klassinen rakkaustarina. Syvemmin teos on taidokas aikakausi- ja ihmiskuvaus, kertomus salaisuuksista, väärinymmärryksestä, kärsimättömyydestä ja turhanaikaisesta nuoruuden ylpeydestä, itsetunnosta, intohimosta työhön, tieteeseen ja taiteeseen, rakkaudesta, jolle olisi kaikki edellytykset, perhesuhteista, joista niistäkin löytyy selityksiä ja vihjeitä tapahtumille tai tapahtumattomuudelle. Tarinan lopussa ei voi muuta kuin huokaista, somerikko pistelee jalkapohjia, lokit kirkuvat ja sydäntä särkee. Onneksi eilen oli sadepäivä, onneksi on tänäänkin.

Rannalla oli siis kokonaisvaltaisesti pakahduttava, syvä lukukokemus, josta olisin nuorena kirjallisuudenopiskelijana mieluusti tehnyt analyysiharjoituksen. En ole lukenut aiemmin mitään McEwanilta, Sovituksen ja Vieraan turvan olen nähnyt elokuvina.

(Löysin Tampereen yliopiston järjestämän mielenkiintoisen monitieteellisen kurssin, jossa oli aineistona tämä kirja, sitä tutkittiin psykologian, sosiologian ja sukupuolitutkimuksen kannalta. Hankkeesta poiki teos Hajoava perhe. Romaani monitieteisen tutkimuksen välineenä. Oheinen artikkeli sisältää juonipaljastuksia McEwanin teoksesta.)

"-- käveleminen on ihmisen perustoiminto, joka yhdistää ruumiin liikkeen ajattelun liikkeeseen. Intiaaniviisauden mukaan kävely sitoo ihmisen maahan (eli luontoon ja todellisuuteen). Samalla se päästää hänet kurkistamaan sisäänsä ja dialogiin itsensä kanssa. Siksi kävelijä ei ole ikinä yksin. Gros puhuu kauniisti vapaudesta olla "ei kukaan", hiljaisuuden kohtaamisesta, pyhiinvaelluksista ja nöyryydestä, olosuhteille antautumisesta. Kävelemisen tuottamaa hyvinvointia hän erittelee ruumiin mielihyvän ja ilon sekä tätäkin syvempien täyteyden ja onnen tunteiksi. Tuloksena on mielenrauha."

(Suvi Ahola: Filosofit ja runoilijat ovat aina tienneet, että kävely tekee hyvää. Ranskalainen filosofi kertoo vastaansanomattomasti, miksi kävely tekee meille hyvää. Helsingin Sanomat 13.7.2015.)

Muistilistalle Frédéric Grosin Kävelyn filosofiaa (suom. Aki Räsänen, Basam Books 2015). Kävelystä myös Niin & näin -lehdessä.

(Kuvat syntymäpäivän metsäkävelyltä tämän maisemani lempipaikoista.)