Tapasin koivikossa isäni

Unessa yritin valokuvata kuollutta isääni, joka kuljeskeli keväisessä koivikossa, niin kuivassa ettei vihreää vielä missään. Mutta miten kaunis valo, paistoi kuulaana hänen takaansa, hohtavia harmaan sävyjä. Eikä kamera totellut, ei tietenkään, en saanut tavoitettua mitään. Mikä tarve tallentaa kaikki, unissakin! Ehkä sitten, kun alan taas siivota ja laskeudun sängyn viereen kiskomaan sen alle hautautuneita kirjoja, muistiinpanoja, astioita, mennyttä, löydänkin haalistuneen polaroid-kuvan. Siinä isä seisoo kasvot kohti minua, koivikko on laiha, paljas ja ujo, kuva hehkuu silkkaa hopeaa, varisee kädelleni pölynä. Tai sitten se on jo minussa, hiuksissa, harmaina aavistuksina. En tarvitse kuvaa, en sittenkään. Peili riittää.

Lomailin

Olen lukenut Johanna Venhon Syntysanoja, miettinyt äitiyttä ja naiseutta, elänyt ja eläytynyt, maistellut kaunista kieltä, värissyt sanoista ja sanoissa. Sen lisäksi pohtinut kasvattamista, opettajuutta ja vanhemmuutta, löytänyt kirppikseltä housut, kirkkaanpunaisen käsilaukun (oi ihanan naisellinen turhamaisuus, oi kauneus, pitsi, silkki ja paljetit, nauhat, nyörit ja napit) sekä kynttilänjalan, polttanut pitkiä vaaleanpunaisia ja –vihreitä, ihaillut valkoisten liljojen kukintoja ja tuoksua, huumaantunut aisteista, postittanut kaksi muistikirjaa, toisen etelään, toisen pohjoiseen, miettinyt ilmeitään kun avaavat paketit, iloinnut kollegoiden kirjoitusvapaista, uusista kirjoista, julkkareista, kustannuspäätöksistä ja –toiveista. Tuntuu niin keväältä, kun sinne tänne puhkeaa nuppuja, mainitaan syntyvien kirjojen nimiä, on raakatekstiliuskoja, ideoita, uusia versioita, versojahan ne ovat, alati itävät, kaamospimeässäkin tai ehkä juuri siellä. Ja avautuu kansia, niiden sisällä uudenhohtavia lauseita, kirkkaita sanoja, valoa, kimallusta, viikkojen, kuukausien aherrusta, epätoivoa ja intoa, paksuja, tiheitä hikikarpaloita, niissä marjoissa myrkkyä ja siementä, tihkua, siirrelty sanoja, lauseita ja kappaleita, tiukkoja legopalikoita, sortuvia puupalikoita, tulitikkutorneja, käpylinnoja, kivikasoja, murikoita. Mikä aherrus, mikä yötä myöten käyvä, unet vievä kuhina, ilo ja tuska! Ja siitä totaalisuudesta minä räävitön kehtasin lomailla, ensimmäistä kertaa hyvällä omallatunnolla nukkua yöni, muutaman tosin vain, muttei maailmani kaatunut eivätkä kirjahyllyni sortuneet. Eivät, vaikka päiväsaikaan luistelin, hiihdin, pulkkailin, kävelin, samosin lumisia dyynejä, makasin lapsuusmaisemani rannalla, nautin kylmän kamaran tunnusta selkäni alla, paistoin makkaraa, oli enemmän kuin sylillinen aikuisia ja lapsia ja niin vain junailin toiseen kaupunkiin, lähdin ystävän seuraksi lääkärireissulle, eihän siinä ihan niin pitänyt käydä, mutta pääsimmepä kuitenkin matkaan, olimme yhdessä, ihan hiukan vain olen kirjoittanut uusia lauseita (sairaalan odotushuoneessa – mikä kummallinen hiljaisuus - junassa, yläkerrassa), hyvin pienesti hionut vanhoja ja nähnyt seuraavan kirjani kannen, kyynelet silmissä iloinnut heistä, osaajistani! Ja vauhdilla kasvavista lapsista, kavereistaan, viisaista pienistä ihmisistä, nuorista aikuisista, äreistä keski-ikäisistä, kirvelevistä väärinkäsityksistä, mielen tyyneydestä ja myrskystä, kummilapsista, häitä suunnittelevasta kihlaparista, tuoreesta senioriparista, ollut äitivaimokummitätitytärystäväminä, poikani kanssa paistanut pitsoja (ranskankermaa tomaattikastikkeen sijaan), kertonut lapsille, että on sellainenkin pullaohje kuin vähän helvetin hyvä pulla,

tulkaa itse katsomaan, leivotaanko, keitetäänkö kahvit vai riidelläänkö suurella volyymillä, poltetaanko pullan sijasta päreet, se me osataan, taitavia ollaan yhdessä ja erikseen, raakoja ja hiiltyneitä, pohtinut chilejä, katsellut kärpästen kuoriutuvan koteloistaan ja liskon valpastuvan, pitänyt miestä kädestä, antanut työssä liikaa kiihtyneen pulssinsa sykkiä rintaani vasten, lohduttanut, yrittänyt kaiken aikaa pitää mielessä, että tässä on elämä, tässä on kaikki, näin paljon minulla raskasta ja rakasta.