lauantai 9. tammikuuta 2016

Taivaallista menoa


Olen katsellut Yle Areenasta Taivaallista menoa -dokumentteja. Hienoja pohdintoja. Poimin talteen esimerkiksi nämä:

Lars Huldén:  
"Voit uskoa, mitä haluat, mutta jos alat uskoa olevasi oikeassa, olet luopunut uskostasi, sillä usko on kaipuuta."

Mark Levengood:
"-- tapasin jännittävän ihmisen, jolla oli ystävä, joka oli suomalainen sotaveteraani. Hän oli sotilaana ampunut venäläisen, mutta tämä oli vain haavoittunut, ja hän alkoi hoitaa tätä. Miehen haavoja hoitanut sotaveteraani sanoi tavanneensa Jumalan sen ainoan kerran. - Oliko venäläinen siis Jumala? Mies tuhahti, että etkö tiedä, että Jumala on verbi."

Anna Lindman:
"Vaikka puhun paljon kuolemasta ja ajattelen sitä, niin pääsen lähemmäs elämää. Elämästä tulee selkeämpää, kun ajattelee kuolemaa ja joutuu kohtaamaan sen. -- Sellaista, joka kertoo peloistaan tai ajatuksistaan kuolemasta, voidaan pitää vähän liian herkkänä tyyppinä. -- Haastattelemani filosofi sanoi, että synnytyskokemus ja valmistautuminen kuolemaan on eksistentiaalinen kokemus. Syntyy uutta elämää ja itse vanhenee. Silloin astuu askeleen ylemmäs elämän hierarkiassa. Minusta tulee äiti ja äidistäni tulee isoäiti. En ole enää nuorin."

Lindmanilla on samanlainen kokemus kuin minulla: kuolematietoisuuteen (uudelleen ja vahvemmin) havahtuminen oman lapsen syntymän likellä. Minulla syynä oli isäni kuolema (sen rinnalla useat muut kuolemat) esikoista odottaessani, sen läsnäolo ja pohdinta uuden elämän rinnalla, vahva kytkös sekä lähtevään että saapuvaan, olla seinämänä, saattelijana ja vastaanottajana, paradoksi, jonka kanssa on silmäkkäin sen jälkeen, viimeistään, alati, seikka jota alituiseen pohdin ja josta kirjoitan usein, sillä siinä lienee suuri osa olennaisesta.

4 kommenttia:

  1. Syntymän ja kuoleman lähellä: sama hiljaisuus.
    Ihmisten häly kaikkoaa johonkin. Elämä on käsittämättömän intensiivistä, tapahtuvaa, olevaa.
    Luomisen hetki, muovaajan käsissä?
    Ihmeellinen, ainutkertainen, mutta sanomattoman paljon voimia vievä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä! Ja rauha. Hetken on kaiken ajan ja turhanaikaisen, minuudenkin, ulkopuolella. Hieno ajatus tuo luomisen hetki. Kiertokulkuakin tuo.

      Poista
  2. Kiitos tuosta linkkauksesta ohjelmaan. Minulta mennyt aivan ohi, vaikka kuolema on sellainen asia, jota itse paljon mietin. Olen aina miettinyt, pikkutytöstä saakka. Nyt parin viikon sisään on tullut kaksi suru-uutista ja jälleen kerran olen ajatellut elämää ja kuolemaa. Miten vähän aikaa me täällä olemme.
    Mielenkiintoinen tuo Levengoodin ajatus siitä, että Jumala on verbi. Sitä jäin nyt pohtimaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä! Tuo ohjelma on tullut Yle 5:lla jo aika kauan. Muistaakseni 2014 katsoin eka kerran, silloin puhujana oli Monika Fagerholm. Onneksi Areenassa on näille kosolti katseluaikaa. On kyllä mielenkiintoinen ja avartava ohjelma. Millaisia tarinoita,ihmiskohtaloita, ajatuksia.

      Minulla on ihan sama kosketus kuolemaan kuin sinulla, aivan pienestä asti ollut vahvasti läsnä kuolematietoisuus, varhaisissa piirroksissanikin, johtuu ihan sukukohtaloista. Kuolema on kulkenut likellä siitä asti, niittänyt surutta kaikkia eteen tulevia, monenlaista on tapahtunut. Ehkä siitä tulee jokin melankolinen pohjasävy täällä olemiseen. Voihan se olla perusluonnettakin, toki.

      Siitä ihmisluonto on kumma, että ei tätä elämäänsä taida silti osata käyttää yhtään viisaammin, vaikka miten tajuaisi tuon elämän lyhyyden ja kaiken katoavaisuuden. Kaikenlaista turhaa taistelua tulee käytyä, oltua kaikkea muuta kuin kärsivällinen, hyvä, viisas ja jalo. Inhimillistä toki tuo.

      Juu, Levengood sanoi ihailevansa Pelastusarmeijan toimintaa, koska siellä tuo Jumala on verbi -ajatus on nimenomaan konkreettisia tekoja, auttamista. Hän kertoi myös satunnaisista kohtaamisista ventovieraiden hyväntahtoisten ihmisten kanssa, kokee ne postikortteina Jumalalta.

      Poista