A BIRD IS

Nyt, kun on kesä, elämme yötä päivää lintujen seurassa. Helleöinä nukumme parvekkeen ovi auki. Kuikka huutelee järveltä maisematiedotteita:

"Ensimmäiset tervapääskyt nähty, talitiaiset ovat paritelleet, valtakunnassa kaikki hyvin, vaipukaa nyt takaisin uniinne!"

Tottelemme luontoa. Emme herää siihen, että lehdettömän omenapuun oksalle pysähtynyt kehrääjälintu sukeltaa hämärään huoneeseen. Emme siihenkään, että se tasapainottelee kirja- ja paperipinojen päällä, luisevat varpaat rapisevat, nyt se löytää sopivan jalansijan ja alkaa naputella pienellä nokallaan näppäimistön valkeita koukeroita. Tuo ja tuo, tuo, tuo, tuo ja tuo.

Hetken se hakkaa yksiä ja samoja toukkia, ei saa suuhunsa, kyllästyy äkkiä laihoihin alkupaloihinsa, kunhan kokeili, lehahtaa suu ammollaan takaisin yötaivaalle. Mitkä pidot: gammayökkösiä (kirjain etusiivessään), kirjokehrääjiä, jälkiruoaksi jokunen vaaksiainenkin. Tämä ihana, ihana elämä! Lintu kehrää riemusta ja pyrähtää kevyesti korkeuksiin suuntanaan suojärvi. Koko matkan se hyräilee nimikkolauluaan ja haaveilee kesäheilasta:

"Hän on oma armain, vain minun kokonaan. Läpi metsän holvein me kaksin kuljetaan..."

Heräämme uuteen aamuun. Linnut laulavat, aurinko paistaa sänkyyn. Mietin metsästyshaukkoja ja kirjekyyhkyjä, mustiksi maalattuja autoja, joita kutsuttiin korpeiksi. Mies huutelee alakerrasta ja kertoo, että varis on käynyt taas repimässä roskapussimme. Minä näin sen, kun kävin hengittämässä aamuilmaa. Varis istui naapuritalon savupiipun päällä, raakkui hyvän huomenen ja lehahti kotimme taakse pitoihinsa.

Kohta on meidänkin aamiaisemme aika, mutta vielä on hiljaista, voisin kirjoittaa hetken. Nostan koneen pöydältä syliini, kuvaruutu herää lepotilastaan ja näyttää yölinnun viestin:

A BIRD IS A BIRD IS A BIRD IS A BIRD IS

(Laulun sanat J.Karjalainen: Kehrääjä. 2002.)

Ostosristeilyllä

Aamupäivällä kuljin pihassa katselemassa kukkaan puhjennutta kirsikkapuuta. Kuulin jonkun avaavan ääntään, pitkiä vokaaliliukumia, en kuitenkaan nähnyt ketään. Lopulta jäljitin äänen kahluualtaalle. Veden pinta väreili, kyykistyin altaan viereen kuuntelemaan:

"Aaaaaaaaaaaooooooooouuuuuuuuuaaaaaaa..."

Altaaseen paiskautuneiden kovakuoriaisten ja kärpästen hitaita kuolinkamppailuita. Kolme uintiliikettä, sitten lepoa ja laulua eli ilman haukkomista keuhkoihin, kaksi uintiliikettä, nyt etuvokaaleja, yksi uintiliike... Ojensin ötököille ruohonkorsia, joihin kiivetä, nostelin heitä kirsikkapuuhun turvaan.Valkeiden terälehtien suojissa vaatteet vaihtuivat kuiviin.

Yritin ottaa pelastautuneista valokuvia, mutta kamera ei suostunut siirtämään niitä koneelleni. Liekö johtunut ukkosesta, joka myöhemmin seisautti tuulen ja pyöritteli sormissaan valtavia rakeita, sitten paiskoi kaikkien alhaalla kulkevien niskaan, myös kahluualtaaseen. Me emme rakeita nähneet, matkasimme linja-autossa. Vieressäni istuva oli vaiti, myöhemmin suurista ovista sisään astuessamme hän kertoi laskeneensa lihavia ihmisiä.

"Kuusikymmentäkaksi. Jos nyt joutuisimme veden valtaan, he eivät tarvitsisi pelastusliivejä, kelluisivat ilmankin."
"Niinkö?"
"Niin."

Unohdimme pelastusliivit ja olimme jo syvällä ostoskeskuksen uumenissa etsimässä bikinejä. Sadevesi valui parkkihalliin, ihan kuin ostoskeskus olisi ollut suuri laiva, jonka keulaportti on auennut. Emme tienneet siitäkään mitään, istuimme kakkoskannella syömässä jäätelöä (olisimmeko pukeneet bikinit päälle, hypänneet laidan yli uimaan keskusaukiolle, olisivatko kirjakaupan kirjat kelluneet vai uponneet pohjaan, valuneet liukuportaita myöten kellarikerrokseen, tuskin). Silmälasiliikkeissä reagoitiin muuttuneisiin tarpeisiin ja nostettiin esiin uimalasien valikoima, kenkäkaupoissa myytiin jo ensimmäisiä uimaräpylöitä, ja kirjakaupan pullopostirivistö kiilteli kassakoneen vieressä, minä olisin valinnut Classic-mallin.

Yllämme aukeavan valokuvun tuolla puolen leimahteli, emme me arvanneet mitään, ilotulitustahan se vain oli, vaikka tämän laivan neitsytmatkasta oli jo aikaa liki kolmekymmentä vuotta.

Ehkä ostoskeskus todellakin täyttyisi vedestä, jäisimme sinne, kaikki sulkeutuisi umpeen ikuisiksi ajoiksi ja rakennuksen kuperalle katolle saataisiin vihdoin selitys. Sen jälkeen olisimme lumisadepallon sisällä, joku kahlaisi liejussa ja kaivaisi pallon suureen kouraansa, ravistelisi ja katselisi, miten lumihiutaleiden sijaan pallon sisällä helisisimme me, lihavat, laihat, kovakuoriaiset, kärpäset ja kirskikankukat. Ja rakennuksen vihdoin noustua alustaltaan uusi sade pyyhkisi maankamaraa ja esiin huuhtoutuisi laivan alle aikoinaan liiskautuneita merenneitoja.

"Ei merenneitoja vaan merimiehiä", sanoi toinen kanssamatkustajani. Tuosta kinastelimme hetken. "Ostoskeskus rakennettiin kaikkia turvamääräyksiä noudattaen", kertoivat asiasta haastatellut viralliset tahot, "kukaan ei loukkaantunut saati kuollut."

Myöhemmin epävirallinen lehdistö sai julkaistua seuraavan kuvan:

Merenneidon rangan liepeillä kerrottiin kuuluneen matalaa laulua:

"Aaaaaaaaaaaooooooooouuuuuuuuuaaaaaaa..."

(Pullopostikuva Ikean sivuilta. Merenneidon kuvaaja the 1calledDANO Worth1000-sivustolta, Archaeological Anomalies 13)

Suuri kauneus

Sain lahjaksi kaksi lippua elokuviin. Kävimme katsomassa Suuri kauneus, La grande bellezza. Kokonaisvaltainen elämys, upea elokuva.

Tuon leffan vastapooliksi elämää Lindesnesin majakalla (ja lopulta näissä ollaan aika samojen asioiden äärellä):

Luontoretkellä: Majakan kaksi puutarhaa.

Majakanvartija Rolf:
"Yksinäisyys ei ole juuri koskaan tuntunut raskaalta. Pikemminkin valtavan vapauttavalta. Pohdiskelen asioita ja käyn vuoropuhelua sisimpäni kanssa."