Seili. Kuljetaan hiekkateitä. Ei nähdä kyitä, ne ovat kerääntyneet kaikki saunan kiukaan alle sihisemään. Nähdään merikotka ja peltomaitikka, merivettä juovaa lihakarjaa ja lampaita. Hikoillaan. Avataan ikkunat, tervehditään saarni ja sen pikkulinnut, pelataan shakkia ja korttia, luetaan Siivoojan käsikirjaa ja Vedenpaisumusta, voidellaan leipiä ja keitetään murukahvia, nukutaan seisahtuneessa helteessä ja hiljaisuudessa.

Aamusta asti kävellään. Pysähdytään, kun tulee nälkä. Kaikkialla on pieniä ruokapaikkoja. Istutaan kadunvarteen syömään pierogeita liha- tai kaalitäytteellä tai pyydetään lautasellinen metsäkeittoa, polewka leśna, jossa voi herkkutattien lisäksi olla satunnaisia havunneulasia, niin ruokalista kertoo. On kuuma. Juodaan itsetehtyä minttu- tai sitruunalimonadia, ostetaan reppuun vesipullo.

Pienen pienissä, ahdaskäytäväisissä ruokakaupoissa etsimme munia ja juustoa. Katselemme erilaisia Wedelin ja Wawelin suklaita, kirsikkamarmeladeja, -kompotteja, -hilloja ja -keksejä ja leipäkaupassa silmäilemme kaikki rapeakuoriset, maukkaat polakat, suloiset leivokset, keksit, kakkuset, munkit. Valitaan lomakotiin muutamia, maistellaan puolalaisuutta. 

Nämä aikoja lävistävät rakennukset. Niiden hiljaisuus, kerrokset, kivijalat, lasit, kaiteet, rännit, piiput. Kaikki nuo kujat, kadut, sisäpihat. Suljettu, avonainen, uusi, vanha, heijastumat, jäljet, jäljettömyys, ihmiskohtalot, pysähtyminen, jatkuvuus.

Krakovan Kazimierzin aluetta vastapäätä Veikselin toisella puolella on Schindlerin lista -elokuvasta tuttu emalitehdas, joka on nykyään museona keskellä kaikkea muuta elämää. Kävimme museon ulkopuolella, sisään emme menneet, oli kovin ruuhkaista, jatkoimme matkaa Schindlerin lista -elokuvan Płaszów-keskitysleirillä. Se sijaitsee samalla Podgórzen alueella ja on nykyään iso puistoalue, vehreitä kunnaita polkuineen ja muutamia muistomerkkejä keskellä esikaupunkiasutusta. Hieno, erilainen muistopaikka, jossa kulki pieni seurue oppaan kanssa, joku ulkoilutti koiraa, kolme teini-ikäistä poikaa kaahasi polkuja pyörillään, jarrutti alamäen kaarteessa, yksi kaatui ja loukkasi polvensa. Pojat heittivät pyörät syrjään, juoksivat pois polulta läheiseen luolaan. Viereisessä kerrostalossa elettiin tavallista elämää, isä heilutti parvekkeelta leikkipuistosta saapuvalle tyttärelleen. Joku herää jokainen aamu ikkunat tai parveke kohti vanhaa keskitysleiriä. Mitä hän näkee? Maiseman vai historian? 

Samalla alueella on elokuvastakin tutun pahamaineisen Amon Goethin entinen asunto, joka on yksityisomistuksessa ja remontoitu uuteen vaaleanpunaiseen villa-asuun.

Kävimme tuolla vain pikaisesti. Oli painostava helle. Taivas synkkeni, alkoi sataa.

   

 

 

En tiedä Helena Różańskasta muuta kuin mitä Auschwitzin opastaulu kertoo. Hän syntyi liki 137 vuotta sitten 2.8.1881 ja oli puolalainen opettaja, joutui keskitysleiriin 17.8.1942 ja kuoli 61-vuotiaana 30.9.1942. Tässä viimeisessä valokuvassa hänen hiuksensa on kynitty ja hän katsoo kameraan ja minuun, kaikkiin nykyisyyden ohikulkijoihin pelottaman oloisena arvokkuus tallella, kasvonpiirteissä on nälkiintynyttä lintumaisuutta. Koska hän oli syönyt viimeksi? Mitä hän ajatteli tuossa kuvassa? Onko jokin esillä olevista matkalaukuista tai kengistä hänen? Mitä hänellä oli mukanaan Auschwitziin tullessaan? Saapuiko hän yksin? Mistä häntä syytettiin? Riittikö, että hän oli opettaja ja siksi vaarallinen? Vai opettiko hän salaa puolalaislapsia ja -nuoria, osallistuiko vastarintaliikkeen toimintaan, oliko hän kommunisti tai juutalainen? Mitä hän koki 45 päivässä Auschwitzissa? Oliko hänellä mitään lohtua? Tiesikö hän kuolevansa? Miten hän kuoli? Kenelle hän sanoi viimeiset sanansa, mitkä ne olivat? Jäikö kukaan sodan päättymisen jälkeen muistamaan häntä? Mitä hänen läheisilleen tapahtui? Onko tämä ainut valokuva hänestä?

Ottamassani valokuvassa me olemme kumpikin, vasen käteni näkyy hänen oikealla olkapäällään, minulla on pitkät hiukset, kukaan ei leikkaa niitä ilman tahtoani, minulla on korut korvissa ja vasemmassa nimettömässä, kukaan ei vie niitä minulta, saan kulkea mieheni ja lasteni kanssa, meitä ei eroteta toisistamme. Haluan ikuistaa Helena Różańskan ja muutaman muun kännykällä ja kuljettaa mukanani. Miksi? Koenko olevani syyllinen, koska saan elää vapaana tai koska olen hänen, heidän aikalaisiensa jälkeläisenä elossa tai koska kukaan minua edeltävä ei estänyt hänen, heidän kuolemaansa ja kohtaloitaan? Mitä hän sanoisi ajatuksistani? Onko tungettelevaa kuvata hänet ja tahditonta pohtia häntä, hänen elämäänsä julkisesti? Enhän minä voi ymmärtää enkä tietää.

-----

Auschwitziin ja Birkenauhin on vapaa pääsy. Museoituihin leireihin päästetään kerrallaan vain hyvin  rajallinen määrä ihmisiä, ja siksi paikan päälle pitää lunastaa etukäteen liput. Alueelle pääsee opastettuna ja ilman opasta, jälkimmäiset kierrokset maksavat. Paikan päältä voi ostaa suomenkielisen opaskirjan. Jos alueelle saapuu omalla autolla, parkkipaikka maksaa 10 zlotya. Opastettuihin kierroksiin kuuluu usein linja-autokuljetus esimerkiksi Krakovasta. Lisätietoa täältä.

Me yllätyimme kummankin paikan rauhallisuudesta, siitä että linnut lauloivat, perhoset lentelivät ja oli kesä. Birkenaun leirin vieressä oli kukkaniitty ja viljapelto, leirin ohi kulki lenkkipolku, leirin sisällä raiteiden kummallakin puolella vihreillä kunnailla lenteli käsittämättömät määrät lintuja, vapaina, ne laskeutuivat vihreän keskelle syömään ja jaloittelemaan.