Mies kalliollaan taivaan- ja merensinisessä paidassa kaukana kotoa, katselee merta ja valoa, loittonevaa laivaa, laivalla hänkin tuli, siitä on jo aikaa, se oli äsken, kuuntelee kohinaa, soittaa kotiin, huomaa, ettei olekaan yksin, miettii voisiko hänkin kaivertaa nimensä kallioon.

 

Tuoltako se näytti? Saimmeko sen talteen? Kylmän kostean sumun, aaltojen ja ajan liottaman, ohueksi hiutuneen, pehmeän pellavan (lakanaa ja verhoa se oli, seittiä, revenneitä kalaverkkoja, harhaa). Aavelaivan, sen pienet valaistut ikkunat, joulukalenterin luukut. Valaistun veturin, paikallaan radallaan. Sillan, joka katkesi suurten veneiden kulkea. Sumua pyörittävät tuulimyllyt, suuret hattaravispilät, jotka saivat siipensä rikki korkealla, ylhäällä, pilvissä, noin vain poikki, ja alas pyörähtäessään taas ehjiä, ja sähkötolpat, niihin pingotetut trapetsit, niillä tasapainottelevat näkymättömät taivaanrannanmaalarit, elämän akrobaatit eli sumua airollaan hämmentävät gondolieerit, meren tuoksun, pysähtyneen vedenpinnan, tiheän harmaan keskeltä kaiken kirkastavan valopallon, sen pakahduttavan hetken, kun sai unohtaa itsensä, ihmisenä olemisen taakat, kuormat ja vaatimukset, ja keskittyä maisemaan.

Pitkästä aikaa matkasimme saarikotiin. Maisema murjotti, piiloutui sumuun.