Kotiin

"- Modernin ihmisen pulmana on se, että hän etsiytyy joka puolelle maailmaa, mutta ei ole koskaan kotonaan omassa itsessään, (--) - Kukaan ei vaali kaikkein tärkeintä, sisäistä kotiaan. Ihminen tuntee itsensä epävarmaksi ja pelokkaaksi ollessaan yksin, koska hän ei ole koskaan kokenut, mitä kotona oleminen on, sanan syvimmässä merkityksessä.

Meditaation tarkoitus on nimenomaan tuoda meidät kotiin. Meditaatio on menetelmänä kolmikerroksinen: Meditoija tuo mielen kotiin, vapauttaa sen ja hellittää. Mielen kotiin tuominen tarkoittaa sen kokoamista ja rauhoittamista. Vapauttamisessa on kyse itsensä vapauttamisesta tajuntaan sisältyvästä aistokokemusten nälästä, ihmisten, asioiden, esineiden ja ilmiöiden nälästä. Tuo nälkä aiheuttaa paljon ahdistusta ja tuskaa. Hellittäminen merkitsee syvemmässä mielessä sitä, että luomme tajuntaan tilan, mikä purkaa sen jännityksiä ja ristiriitoja. 

Kotoisuus, tila, lepo. (--)

Tärkeintä on, että antaa mielen rauhoittua, (--) - Luonto voi olla innoituksen lähteenä meditaatiolle ja näyttää tietä kohti ihmisen alkuperäistää ja luonnollista olotilaa. (--) Sama vaikutus voi olla musiikin, tuulen huminan tai puron solinan kuuntelulla tai inspiroivan runon lukemisella hiljaa itsekseen. Voimme myös kuunnella omaa hengitystämme, (--) 

Mitä enemmän ihminen kuuntelee sisäänpäin, sitä enemmän hän kuulee, (--) Hän alkaa aavistaa, mitä hän todella on. - Silloin hänen sisimmässään kuuluu kuin tuttujen äänien kaikuja. Hitaasti hänelle alkaa valjeta muistuma siitä, mitä hän todella on. (--) Kun ihminen tuntee itsensä täysin, hänelle ei itse asiassa ole olemassa mitään persoonallista minää, (--) (Anna Bornstein: Arkipäivän psykologiaa buddhalaisittain. Suom. Marita Salminen. Basam Books 2004, 149-151.)

Noita ajatuksia olen puntaroinut matkalta palattua, samoin Eeva Kilven sanoja: "Elämän tarkoitus on päästä kotiin."

φως και σκιά

 

 

κόκκινο

 

Maisemassa

 

Vedessä, vedestä, veteen

Ihana, rakas vesi! Pisarat, aallot, virtaukset. Siirtyminen toiseen olomuotoon, keho(llisuude)n tunnistaminen, kelluminen, keveys, puhdistuminen, sulautuminen.

Kyproksen sininen

Aidattu kalmisto oli keskellä kaupunkia kauppojen, baarien ja huvipuiston vieressä. Jos nosti katseen hautadetaljeista ylös taivaalle, näki maailmanpyörän (elämänpyörä se oli) ja benjihyppytornit. Mitä kuolleet ajattelevat katsellessaan näitä rakennelmia viimeisistä leposijoistaan, hyppyjä taivaista (Ikarosko se vain on, kerta toisensa jälkeen)?

Autio hotelli oli kotimme likellä. Sen pihamaalla oli turkooseja, rikottuja mosaiikkinauhoja ja lasinsirua. Tyhjät parvekkeet, ikkunoiden edessä verhot, hiljentyneet aulat, joissa rakennustarvikkeita, sisäkatossa reikä.

Vuoristossa oli viileää, tuoksui aromaattiselta, havupuita ja vesiputous. Mies löysi mansikkapuun, minä ja lapset aidattuja hedelmätarhoja, lohilammikon ja hetkellisen zen-olon.

Sininen on kaunis kaikkialla.

Aamulla kello viisi

Uneton nousee kello viisi aamulla, kuuntelee kaskaat ja kukkojen kiekaisut, avaa pimennysverhon ja kävelee parvekkeelle, jonka toisen liukuoven takana nukkuu kaksi lasta, kolmannella on oma huone, hän on arktinen luonne, käväisee vain helteessä, istuu varjossa, hymyileee vesipedoille ja palaa huoneensa viileyteen. Parvekkeen avoimella sivulla on hiljainen sivukatu, jolla jäätelöauto pysähtyy päivällä ja jonka kaarteen kaiken nieleviin jätesäiliöihin viemme omat roskamme, kivenheiton päässä niistä on vihannes- ja hedelmätarha (illalla äiti käy korjaamassa satoa kahden pojan kanssa, molemmilla ikiomat, pienet kuokat), kadun takana peltonäkymä, punaisenruskeaa kynnettyä multaa ja pantterivartaloisia kulkukissoja, eivät ollenkaan hellyydenkipeitä vaan ylvään ylpeitä, pellon takana hotelli, sen nukkuvat asukkaat, raidalliset pyyheliinat parvekkeiden kaiteilla, ovaalin muotoiset uima-altaat, jotka muuttuvat yöllä peileiksi. Oikealla tuulimylly, sen propelli on nyt liikkumaton (muutama yö vielä, sitten kuu paistaa sen takaa ja jos uneton avaa toisen pimennysverhon, se paistaa hänen ja miehen sänkyyn), nousevan auringon kajo, uskomattomat, lämpimät sävyt.

Takapihan naapurustossa ei ketään, talojen ikkunat iltaisin pimeinä, kukaan ei astu portista, istu aurinkotuoliin lukemaan tai nosta läpikuultavaa muovikassia keittiön pöydälle, asettele ruokatavaroita jääkaappiin, uima-altaiden vedenpinta on jännittynyt, varpuset kopauttavat ne nokallaan auki, kivetyksellä ihmeköynnöksestä varisseita aniliininpunaisia kukkia, ne kahisevat pieninä pyörteinä, kun tuuli herää.

Mies nukkuu, uneton on lukenut kirjan loppuun, lomailee kirjoittamisesta ja sanoista mutta ei oikein osaa, huokailee ja tuijottaa tyhjin silmin eteensä, eikö nyt pitäisi olla luonteva, rento ja mitään pohtimaton olo, ihmettelee miten kitkattomasti se joiltakin onnistuu. (Vai onko kyse vain minuudesta? Eihän itsenään olemisesta voi eikä tarvitse lomailla?)