lauantai 30. elokuuta 2014

-- kukaan ei tietäisi, vaikka hän seisoisi koko illan tässä

Ollaan yksin ja yhdessä, puhutaan kirjoittamisesta, juodaan viiniä, juodaan kahvia, ei juoda mitään, ollaan Helsingin yössä ja Tampereen päivässä, kävellään paljasjaloin ja korkeilla koroilla, luetaan runoja porukalla ja yksin ihan muuta, katsotaan toteutuvia unelmia (heidän, muiden, kyllä se ilo tarttuu), ollaan yksin, tiedostetaan kirjoittamisen tila, josta voi huhuilla muualle, vastata ja kysyä mutta jonne ei mahdu kuin yksin, jossa on pärjättävä ja uskottava (ja jossa nauttii enemmän kuin lienee sallittua, niin omien mittojen mukainen täydellinen tila, voinko olla tarpeeksi kiitollinen siitä), mietitään vapautta, mietitään yksinäisyyttä, yksin olemista, ollaan sopivasti epävarmoja ja keskeneräisiä.

"-- lähestyessään taloa hän alkoi epäröidä, menisikö hän sittenkään. Hän oli ennen astunut ovesta sisään joko asialle tai ilman asiaa, oli mennyt, jos mieli teki. Hän kääntyi maantieltä polulle, joka vei vei talon pihaan. Hän pysähtyi pihan reunaan. Koira juoksi maantietä eteenpäin, se ei ollut huomannut hänen poikenneen polulle. Hän ajatteli koiran jälkeen katsellen, ettei hän menisi sisään, jos koira häviäisi nyt hänen näkyvistään. Mutta samassa koira kääntyi, lähti juoksemaan pihaa kohti. Se oli jo eteisen ovella.
Hän seisoi pihalla ikkunan alla.
Oltiin ainakin kotona, hän ajatteli. Mies istui huoneessa radion ääressä. Hän näki miehen kumartuvan radion puoleen, radion ääni kuului ulos saakka, oli menossa urheiluselostus. Selostajan ääni kiihtyi, ihmisjoukko rämähti huutoon.
Hän ajatteli siinä seisoessaan, että kukaan ei tietäisi, vaikka hän seisoisi koko illan tässä, ei kysyisi, missä hän on. Hän näkisi valojen sammuvan talojen ikkunoista, ihmiset menisivät nukkumaan, eikä mitään muuta tapahtuisi. Hän ajatteli, ettei tapahtuisi mitään muuta, valot vain sammuisivat." (Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät. Teoksessa Valitut teokset. Otava 1970, 152.)

7 kommenttia:

  1. Kirjoittamisen tila jonne ei mahdu kuin yksin.
    Noin se on. Mittatilauspuku, melkein.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä harhaudun toisinaan murehtimaan (ehkä ihan) joutavia. Yritän pitää mielessä tuon itse työn ilon, valvoa etten karkoita sitä millään turhanpäiväisellä. Aina se ei ole helppoa. Itseäänkin pitää suojella.

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Ole hyvä, Johanna, minäkin tykkään kovasti tästä. Jackson C. Frankin elämä oli melkoinen. http://en.wikipedia.org/wiki/Jackson_C._Frank

      Poista
  3. NIin, jäin oikein miettimään tuota kirjoittamisen tilaa, kuvasit sen niin hyvin. Sinne ei tosiaan muita mahdu ja siellä yksinään on uskottava itseen, vaikka välillä pelottaa ja silti se on niin mahdottoman ihanaa. Minä olen vihdoin tänä syksynä ottanut itselleni kirjoittaa kokonaisia päiviä ja se tuntuu ihmeelliseltä, että voi kirjoittaa kokonaisen päivän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa, että olet saanut noita arvokkaita hetkiä! Eikö ole ihmeellistä?

      Meillä lapset alkavat nyt olla kaikki siinä iässä, että nyt tuo onnistuu arjessa minullakin ekoja kertoja. Niitä päiviä osaa kyllä arvostaa, elämä on muutenkin herkästi niin lyhytjännitteistä, fragmenttia. En tiedä, onko totta vai tunnetilaa, mutta on olo, että noina pitkän kirjoittamisen päivinä on jollain tapaa helpompi olla parempi ihminen, ainakin kärsivällisempi.

      Poista