keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Varsova: Janusz Korczak, Maria Konopnicka ja Henryk Sienkiewicz

Puolan matkalle pakattiin kaksi kirjaa: Janusz Korczakin (1878-1942) oivaltava lastenkirja Kaytek the Wizard (engl. Antonia Lloyd-Jones, Penlight Publications 2012) ja puolalaisten novellien kokoelma Valkoinen kotka (toim. Reino Silvanto, Gummerus 1937).

Korczakin elämäntyö pedagogiikan ja lastenoikeuksien uranuurtajana sekä orpojen parissa kaasukammioon asti on kunnioitettava. Häneltä ei ole toistaiseksi suomennettu kuin Lapsen oikeus kunnioitukseen (Basam Books 2011, suom. Tapani Kärkkäinen), joka on vaikuttanut muun muassa YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen sisältöön. Teoksia on onneksi käännetty englanniksi. Kaytek on helppoa englantia, suomensin sitä tyttärelle ja keskimmäiselle ääneen matkan aikana. Se oli odotettua kuunneltavaa iltaisin sekä pitkillä automatkoilla (kieleltään se ei ole erityisen ansiokas, sellaiseen nälkään siitä ei minusta ole, mutta Korczakin motiivit eivät olleet niinkään kaunokirjalliset vaan pedagogiset ja kasvatuspsykologiset).




Ensimmäisen Puolan asuntomme naapurustossa oli yllätykseksemme tämä koulu:



  
Valkoinen kotka -kokoelmassa on Maria Konopnickan (1842-1910) traaginen köyhällistönovelli Savua, muita hänen tekstejään en ole löytänyt suomennettuna. Toisen Varsovan majapaikkamme ikkunasta näkyi Konopnickan muistomerkki, se oli suosittu valokuvauspaikka.




Valkoinen kotka -kokoelmassa on myös Nobel-kirjailija Henryk Sienkiewiczin (1846-1916) novelleja, pidin niistä eniten. Hyvällä tuurilla voi kirjastosta löytää myös Sienkiewiczin kokoelman Majakanvartia y.m. kertomuksia (suom. Maila Talvio, Otava 1903). Allegorisen niminovellin voi lukea kokonaisen kansakunnan Sisyfos-tragediana mutta myös yksilötason tarinana, saari-ihmisyytenä ja lukemisen ylistyksenä:

"Hän oli jo päättänyt, ettei hän lähde saarelta ennen kuolemaansa ja hän suorastaan unohti, että sen ulkopuolella on elämää. Sitte hän tuli mystikoksi. Hänen lempeät sinisilmänsä alkoivat kuin lapsen silmät aina ja herkeämättä katsella jonnekin kauvas. Yksinäisyys ja erinomaisen suuri, yksinkertainen ympäristö vaikutti vanhukseen niin, että hänestä rupesi katoamaan oman persoonallisuuden tunne. Hän lakkasi olemasta erityinen henkilö ja sulautui sulautumistaan yhteen ympäristönsä kanssa. -- Lopuksi hänestä kuitenkin näytti siltä kuin taivas, vesi, hänen kallionsa, majakka, kullankarvaiset  hiekkapenkereet, pullistuneet purjeet ja kalalokit olisivat sulaneet yhdeksi vedeksi ja juosseet pois. Niistä tuli ainoa suuri yhtenäisyys ja ainoa ääretön sielun salaisuus. Hän painuu siihen salaisuuteen, hän tuntee sillä sielulla, joka elää ja lepää.

Hän painui, hän keinutteli, hän unohti - ja tuossa oman olemisen rajattomuudessa, tuossa vaistomaisessa tuntemisessa, tuossa puoliunessa oli niin suuri rauha, että se oli miltei kuin kuolemaa.

--
Mutta tuli herääminenkin.

Kerran astui Skawinski noin tuntia myöhemmin, kun vene oli käynyt tuomassa vettä ja ruokatavaraa alas majakasta ja silloin hän huomasi, että tavaroiden joukossa oli yksi käärö enemmän kuin tavallisesti. -- Uteliaasti repi vanhus auki palttinan ja näki kirjoja. Hän otti yhden kirjan käteensä, katseli ja pani samassa takaisin. Sitte rupesivat hänen kätensä kovasti vapisemaan. Hän sulki silmänsä ikään kuin ei olisi luottanut niihin. Hän luuli näkevänsä unta - kirja oli puolalainen. Mitä tämä oikeastaan oli merkitsevinään!? Kuka hänelle saattoi lähettää kirjoja? Ensi hetkessä hän nähtävästi unohti erään tapahtuman. Vartiauransa alkuaikoina oli hän kerran konsulilta lainatusta "Heraldista" lukenut, että New-Yorkiin oli perustettu puolalainen seura ja silloin hän paikalla oli lähettänyt seuralle puolet kuukausipalkastaan - mitäpä hän muutakaan sillä teki saaressaan! Kiitollisuudensosoitukseksi lähetti seura nyt kirjoja. Ne tulivat aivan luonnollisella tavalla, mutta sitä ei vanhus ensi hetkellä saanut päähänsä. Puolalaisia kirjoja Aspinwallissa, hänen saarellaan, hänen yksinäisyydessään! - se oli tavatonta, se oli kuin tuulahdus vannhoilta ajoilta, se oli kuin ihme! Hänelle tuli yöllisen purjehtijan tunne: hän oli kuulevinaan äänen huutavan nimeään ja se ääni oli hyvin rakas, vaikka jo unohdettu. Hetkisen hän istui silmät kiinni, varmana siitä, että uni katoaa, kun hän ne avaa. Ei! Avattu käärö oli totisesti hänen edessään, ilta-aurinko loisti suoraan siihen ja kirjaan, joka oli jo valmiiksi auki. Kun vanhus uudelleen ojensi kätensä sitä ottamaan, kuuli hän hiljaisuuden läpi oman sydämensä lyönnit. Hän katsahti: siinä oli runoja. Ylhäällä seisoi suurilla kirjaimilla kirjan nimi ja alla kirjoittajan. Ei hänen nimensä ollut Skawinskille outo. Hän tiesi hänen olevan suuria runoilijoita ja vuoden kolmenkymmenen jälkeen hän oli lukenut hänen kirjojaan Parisissa. Sotiessaan Algeriassa ja Espanjassa oli hän maanmiehiltään kuullut suuren profetan kunnian nousemistaan nousseen. Hän oli kuitenkin siihen aikaan niin tottunut pyssyyn, ettei hän ottanut kirjaa edes käteensä. Vuonna neljäkymmentä yhdeksän hän sitte läksi Amerikkaan eikä seikkailuissaan koskaan tullut tavanneeksi puolalaisia tai saaneeksi käsiinsä puolalaisia kirjoja. Sentähden oli hänen kiihkonsa nyt niin suuri, sentähden sykki hänen sydämensä niin valtavasti, kun hän päällyslehteä käänsi. Nyt alkaa hänen yksinäisellä kalliollaan juhlallinen toimitus, siltä hänestä tuntui. Ympärillä vallitsikin suuri rauha ja hiljaisuus. Oli iltapäivä. Kellot Aspinwallissa löivät viisi. Kirkkaalla taivaalla ei näkynyt ainoatakaan hattaraa, vain jotkut lokit lekottelivat sinertävässä ilmassa. Valtameri lepäsi tyynenä. Rantalaineet tuskin hiljaa loiskahtivat, lempeästi lipuessaan hiekalle. Etäisyydessä hymyilivät Aspinwallin valkeat talot ja ihanat palmuryhmät. Tuntui todella hiljaiselta, tärkeältä ja juhlalliselta. Äkkiä alkoi luonnon hiljaisuudesta kuulua vanhuksen vapiseva ääni. Hän luki ääneen, jotta itse ymmrtäisi paremmin: --" (emt. 79-82.)

2 kommenttia: