Joitakin vuosia sitten pohdittiin, mitä ihmisen suuntavaistolle tapahtuu, kun navigaattorit alkavat pitää huolen reiteistä. Samoihin aikoihin uutinen kertoi suomalaislasten luontosuhteen muuttumisesta. Lapsille oli tehty päiväkotiin monimuotoista maastoa, jossa harjoitella tasapainoa, koska metsäretkellä kuljeskelu oli ollut ylivoimaista.
Göran Tunström kertoo teoksessa Talvimatka Intiaan (suom. Arto Häilä, 1986) New Yorkista Ruotsiin saapuneesta miehestä:
"Juhannuspäivänä ehdotimme hänelle kävelyä ruoanlaiton ajaksi. "Se on valmista puolen tunnin päästä, tee kierros merenrannassa."
Neljä tuntia myöhemmin saapui särkynyt ihminen. Hän hoippui sisään: "Viekää minut pois täältä", hän sanoi, "viekää kaupunkiin."
Elämänsä ensimmäisessä metsässä hän oli eksynyt sekä ruumiillisesti että sielullisesti. Puut olivat tuijottaneet häntä, puhuneet täysin käsittämätöntä ja lisäksi uhkaavaa kieltä. Ne kumartuivat hänen ylitseen pitkin oksin ja pakottivat hänet maahan. Hän oli ryöminyt kehää tuntitolkulla, kantoja, matoja, lintuja oli kuhissut. "So, please, take me away..." (emt., 17-18.)
Muistelin tuota ääneen, kun tarvoimme öisessä metsässä kohti suota. Pimeys imaisi itseensä kaiken turhan. Tunnustelimme maastoa, tutustuimme sen yöpuoleen. Etenimme hitaasti, ehdimme aistia ja tuntea. Horisontaalisen sijaan oli vertikaalinen. Olimme matalassa, kasvupohjalla, holvistojen juurella, puiden pylväät jatkuivat taivaisiin asti. Hiljaisuus ja humina, suon aromaattiset tuoksut (emme keksineet mentholin ja eukalyptuksen tuoksuille selitystä, kun kumarrellessamme näimme vain suonpursua, kanervaa, tupasvillaa, juolukkaa, hillaa). Lämmin, kostea, pehmeä ilma. Korkeudessa tähdet ja kuu, ohi kiirehtivät pilvet, revontulia ei missään. Mietin, että kaiken ydin, pyhä on läsnä juuri siinä, luonnossa, tuossa syvyydessä, joka huimaa (eikö toisinaan tee hyvää tuntea itsensä vain nimettömäksi yölliseksi kulkijaksi, eläimeksi, joka etsii unohtuneita aistejaan?).
