Pitäisi kertoa kesän Öölannin matkasta, mutta valokuvat ovat yhä hajallaan. Kerron, että aloimme siivota vaatehuonetta, joka vastaa meillä täyteen ahdettua ullakkoa. Löysin äidilleni Korpi-Kainuusta lähetettyjä, koskettavia kirjeitä vuodesta 1965 eteenpäin. Ajattelin kirjoittaa ne kaikki talteen. Tässä kirjeistä ensimmäinen, paperina oli ainevihon aukeama, piilotin paikkakunnan nimen X:ksi:
X:lla
5.12.1965
Hyvä rouva Kaukonen
Tervehdys täältä Korpi-Kainuun perukalta. Anteeksi, että
näin kauan olette saanut odottaa vastausta kirjeeseenne. Tämä rakas kotimme on
sodanaikaista taistelu tannerta. Silloin on palaneet tästäkin paremmat
rakennukset. Tilalle on tuotu Ruotsista levytalo, jotka on kylmiä kaikki.
Meidän pitäisi nyt rakentaa välttämättä lämpöisempi asuin rakennus, tähän kyllä
palellutaan. Terveys ei kestä kauan tällaista kylmyyttä. Miehelläni on
reumatismikin sodan ajalta. Silloin on paleltuneet varpaat ja päässä on
reumatismi. Hän oli mennyt vapaaehtoisena sotaan ja rintamalla on ollut
molempien sotien ajan. Siellä teltoissa ja korsuissa ne pojat on asuneet
vuodesta toiseen. Meillä on velkaa tästä rappiotilasta valtiolle n. 40, 000 mk
kaikkineen. Rakentamisesta tulee lisää velkaa kun ei ole entisiä rahavaroja
ollenkaan. Minulla on vaivana nuo taloudellisesti huolet, etten voi nukkuakaan
muuten, kuin voimakkaiden lääkkeiden avulla ja vielä kylmä kääre pitää olla
tiukasti pään ympärillä yöllä. Olen hyvin väsynyt kaikkiin touhuihin, kun nuo
taloudelliset asiat on niin huonolla mallilla. Minun on pitänyt ottaa
vastuulleni kaikkiin talon juoksevien asioiden hoito. 4 kertaa olen jo
käräjilläkin käynyt, koska tämän tilan myyjä petti meitä hurjasti. Mieheni on
oikein hiljainen ja ujo savupirtin kasvatti 46v. Hän ei halua, eikä voi hoitaa
niin karkeita asioita. Ei hän kyllä monesti vaivojaan valittele, mutta ei hän
ole terve, koputtelee usein rintaansa tuskissaan. Lääkkeiden avulla on vähän
helpompaa mennä päivästä toiseen. Maanviljelijäksi olemme syntyneet, ja pakko
on nyt yrittää kaikin voimin jatkaa työtä. Mieheni on raivannut uutta peltoa jo
6 hehtaaria. Työtä on kyllä kotitilan hoidossa meille kaikille, mutta rahan puute
se on kyllä, kun ei uutispellot ole vielä tuottaneet, osa jo kylvettiin viime
kesänä heinää kasvamaan. Minun täytyy jouduttaa tämä kirjeen tapainen postiin,
ettei jää vanhenemaan. Meillä on nuorin tyttö 5-vuotias. Suuri kasvuisia
kaikki. Palttoja on antaneet sukulaiset, ettei niitä tarvitse ainakaan
lähettää. Sukan terät ne eniten kuluu, varsia olisi melko hyvin. Täällä on
omenatkin kalliita 1,80 p kg. Eivät kasva täällä pohjoisessa. Eivät saa
niitäkään lapset kyllikseen koskaan.
Lopetan nyt tällä kertaa tämän surkean valittamisen. Oikein
hauskoja joulutouhuja ja iloa ja onnea teille. Tuhannet lämpimät kiitoksemme
teille ja Kotiliedelle vaivoistanne.
Kyse oli Kotilieden Kummikerhon toiminnasta, jonka kautta äidilleni osoitettiin tuo perhe Toini Yrjölän allekirjoittamalla kirjeellä 10.11.1965. Minä en ollut silloin vielä syntynyt, veljeni oli nelivuotias, vanhempien työssäolessa naapurin tädin hoivissa, äiti oli töissä Rosenlewin tehtaassa ja isä rautateillä, mutta alkoi sittemmin opiskella toiseen ammattiin. Äiti kertoi, että meilläkin oli taloudellisesti tiukkaa, mutta tapana oli silti yrittää auttaa.
Ensimmäisessä paketissa perheelle lähti kummieni luota kerättyjä omenoita, isäni työn ansiosta ne sai lähettää junalla ilmaiseksi Suomussalmelle. Omenat olivat olleet suuri riemu ja lasten herkku, osan perheen äiti oli soseuttanut hilloksi puolukoiden kanssa. Perheen tragediat näyttivät pahenevan vuosien myötä. Sairaudet, sotakokemukset ja taloudelliset huolet vaivasivat. Perheen äiti kirjoitti kiireestä, työtaakoista ja voimiensa hupenemisista, mutta myös hyvin arkisista ilon hetkistä, perheen lapsista, nuoruutensa ystävyyksistä, virkistävästä kerhotoiminnasta sekä sähköttömän kodin ainoasta ylellisyydestä: radiosta.
