Eräänlainen kirjoitustauko. Käsikirjoituksen uusi versio
lähti kustantantamoon. Nyt yritän olla hetken miettimättä, alitajunta tehköön
työtään. Samana iltana avasin kirjapaketin, jossa oli taustamateriaalia
seuraavaan kirjaan, upea mustavalkovalokuvateos ja tuhti opus, jossa kylmiä
historiallisia faktoja.
Anne Tylerin Jää hyvästi on miehen kanssa loppusuoralla (Tylerin kirjan nimisuomennosta harmittelen, alkuperäisellä
nimellä, The Beginners Goodbye, on selkeä kytkös tarinaan. Samasta
harmituksesta ja kirjasta enemmän kirjoittaa Sara. Tylerista
tai amerikkalaisesta naiskirjailijuudesta ylipäätään kiinnostuneille vinkkaan taas myös Janet Sternburgin toimittamaa teosta The Writer at her Work). Luen miehen kanssa joitakin kirjoja ääneen toinen toisillemme. Se on tapa
saada kirjaan samaa välittömän jakamisen tunnelmaa, mitä elokuvaa katsellessa.
Innostuimme Päivin ansiosta
tuohon kokeiluun joskus vuosia sitten, suosittelen muillekin. Samalla metodilla
olemme lukeneet mm. Oatesin Haudankaivajan tyttären ja Johan Theorinin Hämärän hetken
(lapset kuuntelivat salaa jännittyneinä ja aamulla kyselivät Nils Kantista) sekä Anne
Michaelsin Routaholvin.
Itsekseni olen nauttinut nyt mm. Juan Ramón Jiménezin runoista ja Eeva-Liisa Mannerin kirjeistä, taas. Olen joskus yrittänyt himolukevan ystävän kanssa samanaikaislukemista, hän tahollaan, minä omallani, mutta ei se ole tainnut onnistua kuin kerran, kaksi. Hän on nopea ja ahnas lukija, joka osaa poimia olennaiset juuttumatta pikku seikkoihin ja on onneksi kärsivällinen kanssani, minä haahuilen, hidastelen ja kaipaan sulatteluhetkiä, alleviivaan, teen reunamerkintöjä tai post it- laputan (niin hänkin, mutta ei juutu niihin), häiriinnyn ja keskeytän kirjan herkästi enkä yleensä pysty aloittamaan uutta teosta heti toisen luettuani, aika huono lukukaveri siis.
Merkittäviä elokuvahetkiä ei viime aikoina ole
suotu (katsottavien listalla toki on paljon houkuttavia, mm. Haneken Rakkaus),
dokumenteista päällimmäisenä on moneen kertaan uusintana esitetty Alzheimer-valssi,
joka kertoo muusikko-opettaja Bo Lycken tarinan. Näitä dokumentteja
onneksi on nykyään ja aiheesta kirjoitetaankin jo, myös Suomessa. Anneli Kannon Pala palalta pois
ja Hanna Jensenin 940 päivää isäni muistina taitavat olla uusimmat teokset aiheesta, tulevat yhä tarpeeseen.
Isäni kuoli Alzheimeriin
60-vuotiaana 90-luvun lopulla, ja silloin tauti oli jokseenkin vieras,
vaiettu tai väärinkäsitetty, taival oireiden alkamisesta diagnoosin saamiseen ja viimeisiin
elinpäiviin oli helvetillinen.
Kesän kaunokirjallista työreissua on suunniteltu,
matkaamme Öölantiin (Theorinin lisäksi öölantilaiskirjailijoista kannattaa
tutustua Barbro Lindgreniin, minulle hänen tärkein kirjansa on lastenromaani Pikku varpunen). Ensi vuoden vastaavaa reissua suunniteltu. Teen kirjoitustöitä aina
limittäin. Olen ollut havaitsevinani, että minulle sopii - ainakin toistaiseksi
- tyyli, jossa kuljetan kolmea eri vaiheissa olevaa kirjallista työtä eteenpäin.
Ehkä tuo on kaikuja muinaisilta opevuosilta, jolloin työskentelin samaan tapaan ja työnkuvani oli hyvin kirjava, tai sitten vain jotakin omaan luonteeseen
istuvaa.
Niin, ja kevät on tullut. Lunta on yhä, mutta sataa ja vihertää. Lapset kasvavat vauhdilla, kani sai uudet poikaset, mustarastas laulaa takapihan metsässä, ja ystävän antamat skillat nousevat maasta. On pihasuunnitelmia, juhlia perheessä, suvussa ja ystäväpiirissä, elämän kiihtyvä hyrinä.
