Luettua ja aloitettua: osa 2.

Viime vuonna lukemani aikuisille tarkoitetut kaunokirjalliset teokset olivat miltei kaikki naisten kirjoittamia. Se ei ollut tietoinen ratkaisu, niin vain kävi. Lukemieni ja aloittamieni teosten aihepiirit eivät olleet kaikista kevyimpiä: murhaa, itsemurhaa, aviopuolison kuolemaa, eroa, ns. toisena naisena olemista, äitivihaa, vaikeita vanhemmuushaasteita. Kaksi teosta jouduin jättämään kesken vain, koska aihepiiri kosketti liian läheltä, kirjat itsessään olivat taidokkaita. 

Jos lukupäiväkirjani muistiinmerkinnät pitävät paikkansa, luin vain yhden teoksen, jonka kirjoittaja oli mies: Johan Bargumin hienon Ikämiehiä. Tarinoita (suom. Outi Menna. Teos 2022). Näissä haikeissa, näennäisen staattisissa (jollaisista pidän kovasti!) tarinoissa on päähenkilönä eronnut, hieman hukassa oleva mies, on entisiä vaimoja ja uusia ystävättäriä, aikuistuneita lapsia ja ihmisten välistä etäisyyttä, väärintulkintojakin, aika lailla taattua bargumilaista materiaalia. Kahdessa tarinassa eletään joulua, kaikissa liikutaan kiireettä Helsingissä, teatteri- tai kustannusmaailmassa, hautausmailla, menneisyyden rakennuksissa ja muistoissa, tarkkaillaan ympäristöä, pohditaan muistia ja muistamista, kirjoitetaan päiväkirjaa, kiteytetään pysähtyneen oloisen arjen keskellä jotakin olennaista elämästä aforismin kaltaisiksi oivalluksiksi:

"13.10. En ole koskaan aiemmin pitänyt päiväkirjaa. Rebecca sitä ehdotti, ohimennen. Muisti on kuin reikäinen tynnyri, kirjoita päiväkirjaa, tilkitse reiät, hän sanoi. Minulle ei nykyisin paljonkaan muistamisen arvoista. Tunnustettava kuitenkin on, että päiväkirja tarjoaa minulle hyvää ajanvietettä. Siinä on ruskeat nahkakannet ja hieman kellertävät, viivoitetut sivut. Käsialani näyttää arkiselta, tylsältä, mutta sitä on helppo lukea. Tavallisesti istun keittiön ikkunan ääressä kirjoittamassa. Vastapäätä kadun toisella puolella on koulunpiha. Välituntien aikaan sieltä kantautuu melkoinen meteli. Katselen usein lapsia ja mietin, mitä niiden pikkuvintiöiden päässä liikkuu, kun he juoksentelevat ympäriinsä näennäisesti ilman minkäänlaista ajatusta tai logiikkaa. Kenties lapsuuden viehätys piilee juuri siinä, että voi säntäillä päämäärättömästi paikasta toiseen." 

("Keltainen villatakki", s. 76-77.)

Pidin eniten riipaisevasta tarinasta "Saksalainen rouva", jossa on kytkös toiseen maailmansotaan ja joka saa pohtimaan, tekikö pojan isä väärin, ja jonka olisin opettajan roolissa mielelläni luetuttanut oppilailla. 

"Alkaa olla aika suunnata takaisin kotiin päin. Luulen, että nostan vain keulapurjen ylös. Mikään ei ole niin rauhoittavaa kuin lipua hiljaa ja verkkaisesti saarten lomitse illan hämärtyessä.

Näinkö kaikki oikeasti meni? Ehkä, suunnilleen.

Muisti on epäluotettava palvelija silloin kun on kyse yksityiskohdista. Mutta tuskan muistaa." 

("Saksalainen rouva", s. 71.)

Ikämiehien menneen ajan tunnelmasta, kaihoisasta nostalgiasta tuli mieleeni Bo Carpelanin teokset (vaikka hän kirjoittaa toisin, lyyrisemmin ja surrealistisemmin) ja Miika Soinin ohjaama upea Thomas (pääosassa Lasse Pöysti). Täältä voi lukea tarkemman analyysin Bargumin kokoelmasta. 

Johan Bargum on ikisuosikkini, vaikka aivan alkupään tuotannosta en aikoinani innostunutkaan. Suosittelen siis lämpimästi muutakin tuotantoa, myös Matkoja-novellikokoelmaa (suom. Rauno Ekholm. Tammi 1988), etenkin upeaa, liki myyttistä aloitusnovellia "Arkkitehti". 

Ikämiesten vastapainoksi mainitsen Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittaman antologian suurteoksia (Tammi 2021). Siinä kaksikymmentä naiskirjailijaa esittelee yhden heille merkityksellisen teoksen, jonka on kirjoittanut nainen ja ”joka on muuttanut heitä jollain tapaa ihmisinä ja kirjailijoina”. Kattaus on kohtalaisen monipuolinen: kotimaisista eurooppalaisiin ja pohjois-amerikkalaisiin, nykykirjallisuudesta 1900-luvun klassikoihin, lyriikasta tietokirjaan, tutuista nimistä muutamaan (minulle) ennestään tuntemattomaan ja kiinnostavaan. 

En lukenut teosta kirjallisuustieteellisenä analyysinä enkä siltä sellaista lähestymistapaa edes odottanut, luin sitä henkilökohtaisina esseetyyppisinä kertomuksina merkityksellisistä kirjoista. Kirjoittajat paljastivat teosten lisäksi kukin tyylillään omaa elämäänsä tai peilasivat sitä lukemaansa, osa kertoi kipeitäkin kokemuksia. Oma lukukokemukseni ja suhtautumiseni oli yhtä lailla subjektiivinen ja tunnepitoinen, miltei katarttinen. Kirjaa lukiessa itkin ja nauroin (pidin kirjanmerkkinä nenäliinaa). Otin joistakin sivuista kuvan ja lähetin ystävälleni, koska lukemani resonoi ja halusin jakaa. Koin yhteyttä, löysin suosikkitekstejä, poimin lukuvinkkejä. Erityisesti ilahduin, että Malin Kivelä esitteli ja siten sain lukulistalleni Marlen Haushoferin Seinän (suom. Eila Pennanen. WSOY 1964).

Antologian nimi suurteoksia on kirjoitettu tahallisesti pienellä alkukirjaimella. Tulkitsen sen, kuten kirjan nimenkin, kannanotoksi pompööseille klassikkokirjallisuuslistoille, tähän suuntaan Saara Turunen myös viittaa kirjoittamassaan Esipuheessa, jonka voi lukea täältä, samoin Anna Kortelaisen tekstin. Suurteoksille on tulossa tänä keväänä jatko-osa: suurteoksia ll. Täältä voi kurkata sen kirjoittajat. Varasin kirjan kirjastosta saman tien.

Valokuvissani kannen ja sisällysluettelon lisäksi kaksi kuvaa Malin Kivelän tekstistä Marlen Haushofer: Seinä, yksi Meiju Niskalan tekstistä Tove Jansson: Kesäkirja ja Ranya Paasosen tekstistä Leena Krohn: Tainaron.

Luettua ja aloitettua 2022: osa 1.

Viime vuonna en blogia juurikaan kirjoittanut. Päivät, viikot ja kuukaudet kuluivat paitsi uuden kaunokirjallisen teoksen taustatöiden ja kirjoittamisen parissa myös henkilökohtaisen elämän tummissa vesissä. Nyt kuitenkin istun rannalla ja lepuutan katsetta talvitaivaan kajossa. 

Viime vuonna katselin pohjamutien lisäksi myös elokuvia ja sarjoja, kävin teatterissa, kuuntelin musiikkia ja luin kirjoja. Yritin pitää jonkinlaista lukupäiväkirjaa, mutta se supistui lähinnä nimiluetteloksi. Keksin, että kuvaan kännykällä kirjan kannet ja tärkeitä sivuja. Välillä sekin unohtui. Nyt yritän palauttaa mieleen koettua. Taidan joutua tekemään tästä jatkokertomuksen. Olkoon ensimmäinen osa omistettu ns. lanuteoksille.

Vuosi 2021 vaihtui vuodeksi 2022 Tomi Kontion ja Elina Warstan lämminhenkisten erilaisuutta, suvaitsevaisuutta, ystävyyttä ja antimaterialistista elämäntapaa vaivihkaisen viisaasti korostavien Koira nimeltään Kissa -teosten parissa. Kirjoja on toistaiseksi neljä: Koira nimeltään Kissa (Teos 2015), Koira nimeltään Kissa tapaa kissan (Teos 2019), Koira nimeltään Kissa kaipaa kotia (Teos 2020) ja Koira nimeltään Kissa ja joulun ihme (Teos 2021) Pari näistä luin miehelle ääneen, joulukirjan hankin lahjaksi lähipiirin lapsille ja lapsenmielisille. Ensimmäisen teoksen voi kuunnella Yle Areenasta, tosin silloin menettää pahasti sanan ja kuvan liiton, kuvakirjan lumon. 

Kirjat sijoittuvat Helsinkiin, ja niissä seikkailevat Kissa-niminen koira ja tämän ystävä, Näätä-niminen entinen merimies ja nykyinen filosofinen puliukko. 

"Se, mitä etsin matkoiltani, olikin koko ajan lähelläni."

Näätä taputtaa rintaansa.

"Luulenpa, että etsin sydäntäni", Näätä toteaa. "Nyt olen löytänyt sen. Ja sen avulla olen löytänyt sinut." (kirjasta Koira nimeltään Kissa tapaa kissan.)

Pidin kovasti kirjojen vaaleanpunertavasta ja -sinertävästä (toiveikkaan kajon!) väriskaalasta ja tavasta sijoittaa kuvat niin, että kirjan sai kääntää välillä pystysuoraan, jolloin kuvamaailmaan tuli uusi ulottuvuus. Kirjoissa riittää katseltavaa ja tarinoissa pohdiskeltavaa. Jos toimisin vielä opettajan ammatissa, veisin näitä kirjoja kouluun kaikenikäisille oppilaille. (Samoin Juha Ruusuvuoren & kuvittaja Teemu Suvialan erilaisuudesta omalla tavallaan kertovat hulvattomat ja kielitietoiset Topi Tarhakäärme -kirjat, niitäkin ilmestyi aikoinaan neljä. Olisin kernaasti lukenut useampiakin.)

Myös muusakoirani piti Kontion & Warstan kirjoista, vaikka liki koko sivun kokoinen musta kissa tassuineen ja kynsineen hieman epäilyttikin.

    

Reetta Niemelä & Anne Vasko: Mummojen kirja (S&S 2022)

Tässä kirjassa on jotakin samaa kuin yllämainituissa Kontion kirjoissa. On monta tapaa olla mummo, myös sellainen, jossa ei edes mainita lapsia tai lapsenlapsia, ei hoivata ketään vaan eletään ikiomaa vilkasta mummoelämää ja välitetään mummoystävistä. Siinä missä Kontion Näätä-niminen mies viihtyy enimmäkseen yksikseen koiransa kanssa, Niemelän mummot hakeutuvat tässä ns. yhden päivän tarinassa toistensa seuraan, liki parveilevat. Tässä kirjassa on iloista ikänaisanarkiaa: aktiiviset mummot kuuluvat ja näkyvät kaikkialla syystalvisessa miljöössään. He osallistuvat mielenosoituksiin, käyvät kirjakaupassa, kirppiksellä,  maailmanpyörässä ja rappupiknikillä. Kuvituksessa on iloa, väriä ja ruuhkaa. Kontion kirjan kanssa yhtenevää on se, että päähenkilömummopari(skunna)n kotimiljöö on kaupunki, tosin nimeämätön, ja hekin lienevät asunnottomia. Myös tämän kirjan saa kääntää välillä pystyasentoon. Sisäkansissa on Uutismummon hassuja ilmoituksia ja mainoksia ja ihan uusi mummolaji: pappamummo.

Kati Närhi: Kadoksissa (Capuchina Kustannus 2022). Kirjoitin tästä ns. hiljaisesta kirjasta oman tekstin tänne.

Marisha Rasi-Koskinen: Pudonneet (WSOY 2022). 

Luin tämän YA-romaanin koronatoipilaana. Kirja imaisi heti ensisivuilta, ja lukukokemukseni vertautui aiempaan Eksymisen ja unohtamisen kirjan (WSOY 2017) fiiliksiin. Pudonneiden tarina kertoo kolmesta irrallisen oloisesta nuoresta, joita yhdistää Turnaround-niminen katu jossakin päin Englantia, sekä kadun moninaisista muista asujista ja taloista. Kirja kertoo myös erilaisuudesta, valinnoista, vaihtoehdoista (vaihtoehtoisista todellisuuksista), vastuusta, ajasta, sisaruudesta, ystävyydestä, valokuvaamisesta, pelimaailmoista, konemusiikista, introvertismista, yhteyden löytämisestä, uskaltamisesta, kasvamisesta, ainakin niistä kaikista. Juonessa on yllättävä juju. Lukija saa olla aktiivinen toimija ja tehdä itse tulkinnat. 

Minulle kolmen aikuistuvan nuoren äitinä ja kovien arvojen ja kaikki samaan muottiin -ajattelun vastustajana tärkeitä olivat nämä kaksi kohtaa:

"Hän ei vieläkään tiedä, mitä haluaa tehdä elämässään, mutta säästää rahaa päästäkseen opiskelemaan. Hän taitaa olla niitä, joilta menee keskimääräistä kauemmin tehdä isoja päätöksiä. Tai jotka vaihtavat suuntaa kesken matkan." (s. 401.)

" -- hän kasvaa vielä vähän ja sitten aikuiseksi. Omanlaisekseen aikuiseksi. Jonas-aikuiseksi.  (--) eikä meillä ole hätää vaan me aloitamme alusta ja teemme kaiken toisin ja meillä on edessämme kaikki maailman aika." (s. 403.)

Kirja kosketti, sen lukemisen jälkeen oli liikuttunut, haikea olo. 

Rasi-Koskisen Pudonneisiin tarttuvalle suosittelen kirjan nimen takia myös Riitta Jalosen hienoa psykologista romaania Veteen pudonneet (Tammi 2007) ja Anne Provoostin nuortenromaania Putoaminen (suom. Anita Odé. Karisto 1998), jossa myös saavutaan perintötaloon, tutustutaan naapuruston nuoriin ja ajaudutaan kyseenalaiseen seuraan.

Ellen Strömberg: Mehän vaan mennään siitä ohi (suom. Eva Laakso. S&S 2022). 

Tämän nuortenromaanin ehdin vasta aloittaa, kun tuli jo kutsu palauttaa se varausjonon seuraavalle. Tunnistin kirjasta omia nuoruuden fiiliksiäni, päämäärätöntä polkupyöräilyä ja kiireetöntä oleilua ystävän tai serkun kanssa kotipaikkakunnalla, jossa ei tuntunut koskaan tapahtuvan mitään mutta jossa saattoi törmätä vanhaan tai uuteen ihastukseen. Teksti vaikutti konstailemattomalta ja tarina realistiselta, nuoruuden eräänlainen odotushuonevaihe tuli jo ensilehdiltä hyvin esiin. Kirjasta lisää täällä.