lauantai 13. helmikuuta 2016

Kollega linkkasi Facebook-sivullaan bloggari-Dagnysta, reilu satavuotiaasta, joka oli muinoin ujo ja arka ja haaveili opettajuudesta mutta päätyi tehdastyöhön. Leskeksi tultuaan 90-vuotiaana hän päätti hankkia seurakseen tietokoneen ja opetella käyttämään sitä itse. Tässä dokumentissa yhä kotonaan sujuvasti elelevä ja kursailemattoman sanavalmis Dagny kertoo elämästään, toteuttaa unelmaansa eli opettaa tietokoneen saloja nuoremmilleen ja päättää etsiä nettitreffeiltä seuralaisen, jotta pääsisi vielä kerran tanssimaan.

Dagnyn unelman toteutumisesta mutkien kautta tuli mieleen Mark Levengood, joka kertoi unelmoineensa näyttelemisestä. Hän ei kuitenkaan päässyt rukouksistaan ja toiveistaan huolimatta teatterikouluun. "Olin surullinen, sillä se oli kurjaa. Sitten ajattelin myös, että jotakin täytyy olla minuakin varten. Päästin irti siitä ja jatkoin elämää. -- Olen ollut kaiken maailman mielettömissä seikkaluissa, ja elämä oli kummallista. Sain tavata paljon ihmisiä ja kehittyä ammatissani. Viime vuosina teattereista on kyselty, haluaisinko näyttelijäksi. Ilahduin siitä niin."

Sellaista elämä on. Sådant är livet!

6 kommenttia:

  1. Minäkin satuin, ihan vahingossa, katsomaan tuon dokumentin 102-vuotiaasta (!) bloggarista. Koskaan ei ole liian vanha tekemään jotain aivan eritavoin ja innostumaan! Tuollaisia ohjelmia ja ihmisiä tarvitaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä. Nykyajalle taitaa olla aika luonteenomaista kärsimättömyys, pitäisi saada kaikki heti ja ponnisteluitta. Useimmat unelmat vaativat valtavasti työtä, myös ostettavissa olevat unelmat. Sitten on niitä unelmia, joihin eivät uutteruus ja kärsivällisyyskään auta. Elämä voi olla silti hyvää, vaikka osa unelmista jäisi vain unelmiksi, se lienee kai meidän useimpien osa tässä elämässä.

      Poista
  2. Oi, pitää tutustua henkilöön. Kuulostaa hienolta ihmiseltä.

    Minä viime viikolla tulin harmitelleeksi tiettyjä nuorena tehtyjä opintopolkuvalintoja, johon eräs todellisuudesta muistuttaen totesi, että yliopistoon ei ole ikärajaa. Pitäisi muistaa, ettei elämä ole vielä loppuunkirjoitettu, varsinkaan näin kolmekymppisenä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo subjektiivinen harmittelu taitaa kuulua elämään. Silloin voi tosiaan kaivata jonkun hiukan ulkopuolisen näkemystä. Taannoin juttelin ystävän kanssa ja huokailin joitakin elämänpolkujani samaan tapaan kuin sinä harmittelit opintopolkuvalintoja. Ystävä näki asian täysin eri valossa, arvatenkin positiivisessa. Hän taasen koki, ettei ole saanut elämässään mitään aikaan. Minusta hän on ollut valtavan tarmokas, tehnyt, ehtinyt ja kokenut vaikka mitä. Ne piti luetella hänelle ja kääntää esille niin, että hänkin näki. Joskus on sokea, joskus näkee värilliset värittöminä.

      Kolmekymppinen on tosiaan nuori vielä, ja yliopistossa on monenikäisiä. Minulla taisi olla kurssikavereina 50-60-vuotiaitakin ja eräässsä oppiaineessa valtaosa yli 30-vuotiaita. Sinne vain, jos siltä tuntuu!

      Poista
  3. Mielenkiintoista! Tätä en ole huomannutkaan. Kiitos.

    Ajattelen aina että kaikkeen on aikaa jahka vaan terveyttä riittää. Mutta kamalaa on myös se yleinen ajattelu että aioitaan tehdä kaikenlaista kivaa vasta sitten kun päästään eläkkeelle. Elämä on tänään, nyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä, Liivia.

      Juu, kyllä, elämä on nyt ja aikaakin on, mutta ei missään nimessä kannata odottaa eläkeikään, jos vain voi toimia toisin. Läheiseni eli niin, ei koskaan ehtinyt siihen ikään.

      Poista