Esiintyjät: Katja Kaukonen & Karoliina Niskanen. Haastattelijana Minttu Nikkilä 
               Paikka: Esplanadi                                                                                                          

Helsingin kirjamessut toteutuvat tänä vuonna verkossa. Kävin messukeskuksessa etukäteiskuvauksessa keskustelemassa mm. lintusymboliikasta esikoiskirjailija Karoliina Niskasen kanssa. Monitaituri-Karoliinalta ilmestyi syyskuussa koskettava ja pistävän tarkkanäköinen romaani Tilhi (kansi Sanna-Reeta Meilahti, Bazar 2020).

Tilheä ja Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan -romaaniani (kansi Marja-Leena Muukka, WSOY 2020) yhdistää lintujen lisäksi haasteellisissa olosuhteissa elävät herkän hauraat ja ulospäin osin vahvoilta vaikuttavat henkilöhahmot, jotka jäävät vaikeilla hetkillä liian yksin tai joille tarjoillaan vääränlaista apua. Kummankin romaanissa kuvataan myös hajonneita perheitä, äitiyden ja vanhemmuuden vaikeutta ("Ei ole olemassa äitejä, ei vanhemmuutta, on vain rakkautta", Karoliinan romaanissa sanotaan, ja minun teokseni vastaa: "Rakkaudessa me kaikki olemme samaa sukua, toinen toistemme isiä, äitejä, lapsia, siskoja ja veljiä."), pyrkimystä hyvään, välittämisen yrityksiä, liian suuren vastuun kantamista, muuttoja ja lähtöjä. Vaikka teoksemme sijoittuvat aivan eri aikakausille, ihmisyydessä samat perusasiat näyttävät toistuvan vuosikymmenestä ja -sadasta toiseen.

Minttu Nikkilän luotsaama haastattelu on katsottavissa täältä päivälipulla messujen verkkosivuilla sunnuntaina 25.10. klo 15.30 (Esplanadi), kokoaikalipun ostaneilla on mahdollisuus katsoa kaikkia kirjamessuhaastatteluja 8.11. asti.

Romaanini Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan (WSOY, graafinen suunnittelu Marja-Leena Muukka) ilmestyi eilen syyspäivän tasauksen päivänä lintujen syysmuuton aikaan. 

"Rauha oli haaveillut, että saareen päästyään he muodostaisivat yhteisön ja hän saisi ikioman joukon ihmisiä, joita kutsua siskoiksi. Mantereella eläessään he olivat joutuneet nyrkin sisään, puristuneet umpeen, kuivuneet sipuleiksi, mutta saaren maaperä, kosteus, valo ja tila avaisivat heidät kukkimaan, pohtimaan yhdessä kasvunsa suuntaa ja tarkoitusta. Mantereelle jäivät ne, joilla oli tiukka ihmisenä olemisen kriteeristö, kirjontakehys, jonka sisään pingottaa sulkien ja höyhenten alta löydetty paljas naiseuden nahka. Mantereen ihmisillä oli tahto venyttää iho äärimmilleen ja piilottaa tai leikata pois ei-toivottu, arvet, luomet, pisamat ja syntymämerkit. Saaressa asuisi naisia, joilta puuttuisivat olemassaoloa rajaavat karmit." (s. 91.)

Kirjani kertoo karkotuksesta, uuden yhteisön muodostumisesta, ihmisen määrittämisestä, diagnooseista, leimoista ja nimeämisistä, nähdyksi tulemisesta, peilaamisesta, identiteetistä, juurista, vallasta, kutsumuksesta, aatteista ja opeista, taiteen ja mielikuvituksen voimasta, unelmista, surusta ja ilosta, lähtemisestä, perilläolosta, maisemasta, saarista ja linnuista, tietenkin. Jotakin sisällöstä kai pitää aina kertoa, mutta kuinka vaikeaa on luetteloida yksittäisillä sanoilla tai tiivistää edes virkkeillä kielestä ja näkymättömästä rakennettua kokonaisuutta, joka aukeaa vasta lukuprosessin myötä ja on jokaiselle lukijalle, myös kirjailijalle itselleen, omanlaisensa ja siten herkästi sanojen tavoittamattomissa, selittelemätön. (Kirjassa on Tiiralinna, mutta on myös sen rakenne, kaikki kerrokset, portaikot ja aukot, joita avataan ja suljetaan.) Ja kyse on tosiaan prosessista: teksti elää lukijan mielessä ja kokemuspiirissä myös ajan kanssa, kaikki ei aina aukea heti eikä tarvitsekaan, jää aukkokohtia. Niin me tässä kaoottisessa maailmassa elämme, etsimme selityksiä, merkityksiä, teemme (rohkeita) tulkintoja. Uskon tähän Kaisu Rättyän hienosti kahdesta kirjallisuuden opetuksen käsikirjasta referoituun ajatukseen: "Kaunokirjallinen teksti saa aina uuden elämän, kun joku löytää uuden tavan lukea sitä. Lukeminen on ensisijaisesti esteettinen kokemus, joka on aina yksilöllinen."

Mutta nyt on konkreettisten maisemien vuoro. Olen blogissani jakanut monenlaisia miljöitä sanoina ja kuvina, myös tämän romaanin syntysijoja. Tuntuu luontevalta kertoa niistä nyt. Romaani valitsee ja synnyttää itse oman tapahtumapaikkansa. Romaaniini tuli sekä fiktiivisiä että aitoja, reaalimaailmassa olemassa olevia seutuja. Porin Reposaaresta, entisen kotiseutuni maisemasta, muotoutui erään romaanihenkilöni lapsuusmiljöö. Onnistuin vuokraamaan Reposaaresta puoleksi vuodeksi pienenpientä hellahuonetta. Kotoni oli pieni ja pelkistetty, mutta siellä oli juuri sopivasti tilaa pohtia, kirjoittaa ja levätä. Reposaaren rauha oli ihanteellinen ajatteluun, työskentelyyn ja kävelemiseen. (Ah aallot, kalliot, rantasomerikot, lehtometsät, tervaleppätiheiköt, paarlastikasvit, merilasi ja -pihka, Villa London ja rakennuksiin pinttynyt mennyt aika!) Romaania kirjoittaessani yövyin ja inspiroiduin myös Seilissä ja Örössä. (Ah lehdes- ja paahdeniityt, merikaalit, sinisimpukoiden kuoriröykkiöt, orjanruusut, sairaalarakennukset ja kirkko!) Lisäksi kirjoitin romaania eräässä Näsijärven saaressa ja mielessäni matkasin myös Australian Rabbit Islandille (nyk. Peat Island), Swan´s Islandille Hockomock Headiin (paikkaan, jossa sielut asuvat) Yhdysvaltoihin, Normandiaan Jean Delacourin Edeniin ja Lintukotoon. Mitä matkoja nuo kaikki olivatkaan!

Romaaniani saa kirjastoista, kirjakaupoista sekä mm. Werner & Jarlista ja Adlibriksesta. Teoksesta on myös äänikirjaversio, lukijana toimii Leena Nuora. Antoisia luku- ja kuunteluhetkiä, saareutumista, lukurauhaa!

P.S.
Kirjan välistä löytyy sininen lukunauha. (Sinisen nauhan mysteeri aukeaa teille kirjan myötä.) Romaanihenkilöni Saga yritti käydä värittämässä nauhat mustiksi suojellakseen lukijoita, mutta urakkahan oli melkoinen. En siis voi varmaksi luvata, että hän olisi ehtinyt värittää kaikki. Olkaa varovaisia! Kerron myös, että kirjaa kirjoittaessani sain postitse salaperäisen kuoren, jonka sisältä löytyi kahdeksan metriä sinistä lettinauhaa. Ymmärrettävistä syistä pidän sitä lukitussa kaapissa.

Saniaisen varjo, auringon läikkä lattialla. Kukaan ei siirrä verhoa syrjään ja avaa ikkunaa, huutele alas puutarhaan, kuuntele järven aaltoja. Lintuhäkin avain on jäänyt jumiin. Vihelsikö lintu vai toinen kaksosistako se oli, Alfred tai Olga, kumpi heistä oppi viheltämään ensin? Kirjat ovat lasin takana. Kuka oli viimeinen, joka luki Punahilkkaa, Rotkäppchen, ääneen ja kenelle? Mistä kirjat hankittiin, missä kaikkialla niitä luettiin? Katselivatko lapset kuvajaisiaan kiillotettujen kannujen kyljestä? Miltä tuntui kasvaa suuressa talossa orpolapsina lastenhoitajien kanssa? Miltä tuntui varttua Olga-äidin mukaan nimettynä ja tietää, että äiti kuoli synnyttäessään maailmaan uutta Olgaa ja Alfred-veljeä? Isäkö päätti antaa kuopustyttären nimeksi Olga Sibylle Elisabeth, vai oliko äiti ehtinyt päättää nimet? Kenen mukaan Alfred Pierre nimettiin? Oliko myös kaimalla taiteellisia taipumuksia?

Iris oli seitsenvuotias, kun he muuttivat pois Milavidasta, Andrée viisi, kaksoset Alfred ja Olga neljävuotiaita. Muistivatko he myöhemmin talon huoneita, portaiden lukumääriä, tapetin ornamentteja, ulko-oven kolahdusta, Näsijärven tuoksua, vai halusivatko he unohtaa, muistaa vain Nizzan?

Seili. Kuljetaan hiekkateitä. Ei nähdä kyitä, ne ovat kerääntyneet kaikki saunan kiukaan alle sihisemään. Nähdään merikotka ja peltomaitikka, merivettä juovaa lihakarjaa ja lampaita. Hikoillaan. Avataan ikkunat, tervehditään saarni ja sen pikkulinnut, pelataan shakkia ja korttia, luetaan Siivoojan käsikirjaa ja Vedenpaisumusta, voidellaan leipiä ja keitetään murukahvia, nukutaan seisahtuneessa helteessä ja hiljaisuudessa.

Illalla Krakowska-kadulla pyöräilee mies, joka tekee ristinmerkin ohittaessaan Pyhän Johanneksen, sairaiden pyhimysten kirkon. Ihailemme portin takaa puutarhaa. Sade on lakannut, Veiksel virtaa kiireettä laskeva aurinko aalloillaan. Taivas on punatiilenvärinen, vaihtaa hiljalleen väriä öiseen purppuraan. Pääskyset lentävät ja tirskuvat kirkontornien ja puiden latvojen yllä, mustarastas laulaa rotkopuutarhan saarnipuussa, laulaa koko yön, aamun aloittaa peippo, kotimme viereisellä tyhjällä tontilla huomaamme Wolfgang Bächlerin kottaraiset. 
(Kaksi alinta kuvaa mieheni ottamia.)

 

Terveisiä sateisen lämpimästä Krakovasta (unettoman yön jälkeen). Vieras paikka tuntuu kodilta, kun siellä juo ensimmäisen kerran kahvia, voitelee juuri ostettua tuoretta leipää ja ripustaa pyykkiä ulos kuivumaan, kaksi ensimmäistä on nyt koettu.

Krakovan kotimme seisoo Veikselin rannassa Kazimierzin alueella ja on vanhan valokuvan mukaan ollut olemassa jo vuonna 1921. (Keitä näissä huoneissa asui toisen maailmansodan aikana? Asuiko täällä juutalaisia? Päätyivätkö he joen toisella puolelle ghettoon? Keitä heidän tilalleen muutti, miltä tuntui alkaa asua jonkun toisen kodissa, avaanko minä nyt samaa ikkunaa, samoja ovia? Ketkä kaikki ovat tarttuneet näihin kahvoihin, millaisella otteelle, millaisilla aikeilla? Onko täällä naurettu enemmän kuin itketty, onko vihattu vai rakastettu?) Keittiöstä pääsee huteralle parvekkeelle, josta on näkymä kapeaan rotkomaiseen, puustoiseen pihaan ja linnunlauluun sekä vanhaan punatiilitaloon. Siellä on sydänsairaala, yksi ikkuna on auki, sen ääressä oikeaan kämmeneensä nojaa sinipukuinen nainen. Lääkäri sanoi hänelle, että kaikki voitava on tehty ja nyt kannattaa nauttia tästä sadetta enteilevästä heinäkuisesta illasta (samaan aikaan alkaa tihuttaa ja mustarastas laulaa, nainen ojentaa käden vesipisaroihin, lintu miettii, lentäisikö naisen avonaiselle kämmenelle juomaan, kirkonkellot soivat vasta myöhemmin). Kun katsoo vasemmalle, näkee naapurin mummon parvekkeelle, siellä kuivuu pienesti pyykkiä ja kasvaa villiviiniä. 

Omalla parvekkeellamme on kukkalaatikko, jossa on vanhaa multaa, tekisi mieli istuttaa sinne laventelia, sitä myydään pienen kukkakaupan portailla, pyykkiteline odottaa vielä kaapissa. Rappukäytävässä lentelee neitoperhosia, tytär osoittelee niitä, hän seisoo hetken valossa. Portaikon kaiteessa on sydänkaiverrukset. Tuoksuu aikaan unohtunut pöly, kuuluu koiran haukuntaa ja näkyy tiukkaan sidottu roskapussi. Alakerran naapurin oveen on kirjoitettu liidulla Itämaan tietäjien Balthasarin, Kasparin ja Melchiorin nimikirjaimet (huomasin, että Lumikadun kertojassa olen kirjoittanut Kasparin väärin e:llä: Kasper). Alakerrassa postilaatikoiden yläpuolelle on joku piirtänyt Daavidin ristin ja sen päälle poikkiviivan, muuten olemme ihastuneita tähän taloon (vaikka Wifi toimii miten sattuu eli ei, asunnon lattiat ovat eri korkeudella, v:n malliin ladotut parketit (talon hampaat) antavat periksi jalan alla ja puraisevat ihoa, kauniiden vanhojen ovien takaa ei paljastu uutta huonetta eikä kaappia vaan rumat vesiputket ja astiat on pesty huolimattomasti). Tekee mieli kirjoittaa kaikesta, mitä näkee, kokee, tekee mieli mennä sateeseen, kastua, riisua kengät, kävellä Kazimierzia laidasta toiseen, sitten istua ja kirjoittaa taas.

Enemmän kuin sata varista parvessa korkeuksissa lumisadetaivaalla. Niin luulin mutta tuulessa leijailevia pilkkuja ja pisteitä, kirjaimia ne olivat. Olen alkanut suunnitella uutta kirjaa. Etsin. Pitää olla sopivasti maata jalkojen alla ja (aina) hiukan vettä, pitää olla ihmisiä, arkisia, tavallisia, hyviä, rakkaita, pitää olla eväät, jotta jaksaa. Pitää malttaa palauttaa tulevan teoksen taustatyökirjat, hyllyttää omaksi hankitut, kasata printtiliuskat ja muistikirjat, panna sivuun, arkistoida, tehdä tilaa uusille notkuville pinoille. Pitää olla valmis vallanvaihtoon, haikeuteen ja iloon. Pitää olla valmis kertomaan tehdystä työstä, pitää muistaa (ja ymmärtää), mistä siinä oli kyse, pitää, vaikka teksti on se, jonka pitäisi saada puhua (eniten), ja vaikka ei ole sanoja, joilla kuvaisi lyhyesti, tiiviisti, ollenkaaan sitä kaikkea, pitää muistaa, että minä en ole tekstini, pitää olla jännittämättä liikaa, pitää hengittää hyvin ja syvään, pitää luottaa, pitää malttaa olla riehaantumatta maaniseksi uudesta, pitää antaa sille kasvurauha, pitää nukkua, pitää syödä, pitää sietää tulevaa kaaosta, kevättulvia, pitää malttaa olla lehahtamatta lentoon valotaivaalle varisparvien, pilkkujen ja pisteiden sekaan, pitää irrottaa itsensä tekstistä, olla heittäytymättä korkeuksista vasten valkoista paperia, pitää muistaa elää.

Katseltu kevätsadetta, peltoja ja puiden latvoja, kasvettu valossa, nypitty takiaisia turkista ja höyhenistä, oltu lintuja.

"Huhtikuu.

Lämmin, aurinkoinen päivä. Eilen sanottiin säätiedotuksessa, että oli kevään lämpimin päivä koko maassa. Tänään — ainakin täällä — vielä lämpimämpi. Talvi kohisee viemäreihin ja häviää sinne. Tänään — vai oliko se eilen — näin ensimmäisen peipposen. Yhtenä päivänä olivat takapihan koivut täynnä kottaraisia. Kuulin millainen on kevään ääni: se on yhtämittaista sirkutusta. Lunta on vielä aika paljon. Piha paksussa jäässä. Voin hyvin, paitsi että huimaa. Mielialani kohtalainen. Ruumiini kivuttomampi kuin pitkään aikaan. Olen palaamassa sielullisesti ihmiseksi taas: voisin ajatella että joku aikuinen mies asuisi kanssani tässä talossa. Joskus miltei kaipaan — ja kaipaankin — sellaista olentoa.

Yöperhosia ilmaantuu iltaisin ikkunoiden taakse. Merkilliseen aikaan vuodesta." 
(Eeva Kilpi: Naisen päiväkirja. WSOY 1987, 7.)  

Naisen päiväkirjasta lisää täällä ja täällä. 

Sairasteluviikkojen jälkeen herää uuteen aamuun, tiaiset laulavat lasien lävitse, ei uskalla avata silmiä, vaikka pitkästä aikaa paistaa kirkkaasti, sillä ajatukset ovat tulleet takaisin. Haroo toisella kädellä muistikirjaa ja kynää, kirjoittaa silmät kiinni virkkeitä, välillä uskaltaa kurkistaa sanojen suunnan, mutta lauseet alkavat oitis himmentyä, kirjoittaa silmät kiinni suoraan alitajunnasta. Sitä miettii vielä hetken kuluttua, kun on juonut lasillisen vettä, pukenut päälle ja kulkee nyt koiran kanssa metsässä jäniksen jälkien perässä, samanlaisia villejä jälkiä seuraa unen ja valveen rajalla, ei ajattele mitään, seuraa vain ja luottaa, että eteenpäin ne vievät.

Eilen. Todetaan helmikuu. Hoidetaan koiranpennun tulehtuneita korvia (silityslaudan päällä, manaillaan, tyynnytetään, lahjotaan), lähetetään lapset kouluun (yksi heistä miettii, missä koiran varpaat ovat, millaiset ne ovat) ja mies töihin, nautitaan hiljaisuudesta, liukastellaan koiran kanssa jäisillä metsäpoluilla, kaadutaan, pyyhitään kyyneltä silmäkulmasta, pestään hiukset palashampoolla ja pyykkiä pulverilla, siivotaan tyttären vaatekaappi, tyhjennetään kassillinen pientä pukinetta kierrätykseen, keitetään possunsydäntä, unohdetaan räsymatto ulos kolmeksi päiväksi, mietitään että kaikki nuo alemman kuvan kasvit ovat kuolleet ja ystävältä saatu lintuhäkkikin varastettu (tai ehkä häkki lähti lintujen mukana lentoon, joku niistä pakkasi sen käsimatkatavaroihinsa, onhan sellainen hyvä olla olemassa, oma huone), mutta onneksi on tuo valokuva, poltetaan kynttilöitä, rakastetaan valoa, heijastuksia, peilautumista, ei huomata tahmaa ikkunoissa ja lattioilla, keitetään kahvia, haaveillaan valkoisista ruusuista ja liljoista, pihan unikoihin asti unelmat eivät vielä ulotu, taitetaan tulppaanimaljakkoon mustikanvarpua (syötetään ne myöhemmin kanille), voidellaan leipää, kirjoitetaan kaunokirjallista tekstiä, kuunnellaan koiran kanssa tiaisia ja variksia, mietitään niiden kanssa, mitä tehtäisiin, jos saataisiin 35 lehmää ja yksi Kalashnikov (yksi flintlock pistol saatiin, se on kauniimpi kuin rynnäkkökivääri, kuulunut miehen merirosvoesi-isälle eikä toimi, onneksi).

Elämää metsässä ja metsän liepeillä

Joulupäivänä teimme metsäretken. Maisema hemmotteli väreillä, muodoilla, äänillä ja kuvastimilla.

Kotipihassa jänis on jokapäiväinen kyläilijä. Se oli jouluyönä kierrellyt kannon ympärillä ja syönyt löylyvedenhakureissulla tontulle viemämme omenan. Hymyilytti. Tänään jänis tuli taas hämärän tultua pihaan, hamusi aroniapensaissa alimpien oksien marjoja. Lumiukolta tipahtanut porkkananenä ei ole sille kelvannut.

Olen odottanut lumikkoa talviturkissaan, kesällä se kujeili verannan keinutuolissa ja räsymatoilla, sen sijaan sain pyrstötiaisia. En ole koskaan aikaisemmin nähnyt niitä. Suloisia! Silmäluomen päällä ketunruskeaa luomiväriä.

Varsova: Kocham Pragę!

Veiksel-joen itäpuolella sijaitsee Varsovan Brooklyniksikin kutsuttu Pragan pahamainen kaupunginosa. Siellä asuu parvekemummojen aateli: he hohtavat hopeista valoa yläilmojensa takorautaisista avohäkeistä, päästävät undulaatit, seeprapeipot, kanaria- ja muut häkkilinnut kesällä vapauteen ja vilkuttavat ventovieraalle. Talojensa porttikäytävissä on muistumaa toscanalaisista pylväistä, sisäpihoja vartioivat pyhimykset, rappukäytävissä tuoksuu tiheänä mennyt aika ja mosaiikit kukkivat.

Näitä vanhoja rakennuksia voi ihailla lisää esimerkiksi Roman Polanskin The Pianist-elokuvassa. Toisen maailmansodan pommituksissa ja vuoden 1944 suurtuhossa katosi 75-80 prosenttia kaikista kaupungin rakennuksista, esimerkiksi Unescon maailmanperintökohde Vanhakaupunki rakennettiin sodan jälkeen kokonaan uudelleen. Praga joutui neuvostojoukkojen käsiin ja säästyi.

Pommitukset runtelivat myös 1928 perustettua Varsovan eläintarhaa. Osa eläimistä paloi elävältä, osa karkasi (mm. hylje, joka käveli teitä pitkin reilu kymmenen kilometriä paikallisten kyläläisten suureksi ihmeeksi ja päästettiin kalalampeen toipumaan), osa petoeläimistä lopetettiin ja arvokkaimmat kuljetettiin Saksaan. Johtajapariskunta Jan ja Antonina Żabiński piilottelivat kotonaan ja eläinhäkeissä natsiarmeijan yksikön ja epäluuloisen taloudenhoitajansa silmien alla yhteensä 300 uutta turvapaikkaa ja väärennettyjä papereita odottavaa juutalaista.

"It was not an act of heroism, just a simple human obligation", kommentoi Jan Żabiński.

Tästä pelastustyöstä esim. The Warsaw Voicessa, kirjassa The Zookeeper´s Wife ja opetuselokuvamaisessa, hieman imelässä filmissä Safe Haven: the Warsaw Zoo.

Pragan puoleisella jokirantakaistaleella olisi ollut paljon koettavaa, siellä kaupunkilaiset viettivät vapaa-aikaa, grillasivat, uivat ja ihailivat jokimaisemaa.