keskiviikko 24. elokuuta 2016


Vanhat talot, uusi taivas. Kirja ja kangas. Mennyt aika peilaa kasvojaan kahdesta pienestä ikkunaruudusta. En ole, olen.

perjantai 17. kesäkuuta 2016


Olen viihtynyt rannoilla. Aurajoen kulinaristiselta ja kuvataiteelliselta rantabulevardilta siirryin kaunokirjalliseen somerikkoon Abbotsburyn likelle Dorsetiin:


"Rantaan hyökkäävät ja sitten taas vetäytyvät aallot pitivät taustalla lempeää pauhuaan, joka välillä vaihtui sihinään somerikkorannan pikkukiviä vasten. He olivat suunnitelleet panevansa illallisen jälkeen ulkoilukengät jalkaan ja lähtevänsä kävelemään meren ja The Fleet -nimisen murtovesipoukaman väliselle pitkälle rantakaistaleelle, ja mikäli viinipullossa siinä vaiheessa olisi vielä jotakin jäljellä, he ottaisivat sen mukaan ja naukkailisivat mennessään pullonsuusta kuin maankiertäjät.

Ja heillä oli niin paljon suunnitelmia, huikeita suunnitelemia, jotka odottivat utuisessa tulevaisuudessa samanlaisena viidakkona kuin kesän runsas kasvillisuus Dorsetin rannikolla - ja yhtä kauniina." (Ian McEwan: Rannalla. Suom. Juhani Lindholm.  Otava 2007, 11-12.)

En voinut laskea McEwanin kirjaa kädestäni, luin iltapäivästä iltaan, tämän aamun mietin. Ihana, ulkoisesti ja sivumäärältään köykäisen oloinen teos, joka kertoo viulunsoittaja Florencen ja historioitsija Edwardin suurin odotuksin ladatusta hääyöstä kuusikymmentäluvulta, pohjimmiltaan klassinen rakkaustarina. Syvemmin teos on taidokas aikakausi- ja ihmiskuvaus, kertomus salaisuuksista, väärinymmärryksestä, kärsimättömyydestä ja turhanaikaisesta nuoruuden ylpeydestä, itsetunnosta, intohimosta työhön, tieteeseen ja taiteeseen, rakkaudesta, jolle olisi kaikki edellytykset, perhesuhteista, joista niistäkin löytyy selityksiä ja vihjeitä tapahtumille tai tapahtumattomuudelle. Tarinan lopussa ei voi muuta kuin huokaista, somerikko pistelee jalkapohjia, lokit kirkuvat ja sydäntä särkee. Onneksi eilen oli sadepäivä, onneksi on tänäänkin.

Rannalla oli siis kokonaisvaltaisesti pakahduttava, syvä lukukokemus, josta olisin nuorena kirjallisuudenopiskelijana mieluusti tehnyt analyysiharjoituksen. En ole lukenut aiemmin mitään McEwanilta, Sovituksen ja Vieraan turvan olen nähnyt elokuvina.

(Löysin Tampereen yliopiston järjestämän mielenkiintoisen monitieteellisen kurssin, jossa oli aineistona tämä kirja, sitä tutkittiin psykologian, sosiologian ja sukupuolitutkimuksen kannalta. Hankkeesta poiki teos Hajoava perhe. Romaani monitieteisen tutkimuksen välineenä. Oheinen artikkeli sisältää juonipaljastuksia McEwanin teoksesta.)

tiistai 7. kesäkuuta 2016




"-- käveleminen on ihmisen perustoiminto, joka yhdistää ruumiin liikkeen ajattelun liikkeeseen. Intiaaniviisauden mukaan kävely sitoo ihmisen maahan (eli luontoon ja todellisuuteen). Samalla se päästää hänet kurkistamaan sisäänsä ja dialogiin itsensä kanssa. Siksi kävelijä ei ole ikinä yksin. Gros puhuu kauniisti vapaudesta olla "ei kukaan", hiljaisuuden kohtaamisesta, pyhiinvaelluksista ja nöyryydestä, olosuhteille antautumisesta. Kävelemisen tuottamaa hyvinvointia hän erittelee ruumiin mielihyvän ja ilon sekä tätäkin syvempien täyteyden ja onnen tunteiksi. Tuloksena on mielenrauha."

(Suvi Ahola: Filosofit ja runoilijat ovat aina tienneet, että kävely tekee hyvää. Ranskalainen filosofi kertoo vastaansanomattomasti, miksi kävely tekee meille hyvää. Helsingin Sanomat 13.7.2015.)

Muistilistalle Frédéric Grosin Kävelyn filosofiaa (suom. Aki Räsänen, Basam Books 2015). Kävelystä myös Niin & näin -lehdessä.

(Kuvat syntymäpäivän metsäkävelyltä tämän maisemani lempipaikoista.)

maanantai 30. toukokuuta 2016


Oli pilvinen päivä mutta ehdimme viime hetkillä Välimeren valoon. Kiinnostuin Oscar Parviaisesta, josta ei googlaamalla löydy juuri mitään, ei esillä olleita teoksiakaan (Yö Taorminassa, Kalastajien paluu, Alassio). Näyttelystä kotiuduttuamme istutin pihaan keltaisia ja oransseja samettiruusuja, ne olkoot aurinkoina silloin, kun muu paiste on vähäistä.

Entä miltä näyttää Cassisin valo? Pointillisti Paul Signac kuvaili sitä näin: "In this region there is only white; the reflected light everywhere devours local colors and gray shadows." 

Valo, valo! Öölannin alvarin valo.

"The  Light

The Ancient Greeks laid a great deal of importance on the contemptation of light. It is on the wide, open spaces of Öland that one can experience light it is as though the light here exists for its own sake, while at the same time it changes everything it touches. Every elevation, every stone reflects light. The browns are never just browns, they are luminously brown. The flat rocks are not just grey, they are dark grey or pale grey or any one of a hundred shades of grey. Whenever I come back to the open moorlands I realize that I have forgotten what light looks like. When I try to talk about light I notice that the words are not enough. -- There are so many degrees on light. And it is on Ölands Stora alvar that one discovers that light is full of life."
(Anders Johansson: Öland. Substance and shadow. Translated from Swedish by Mary Karlberg. Alvarin info-kyltistä.)

Taas on tullut tämä kumma levottomuus. Syksyt ja keväät kestää, ne ovat odotusta, vaivihkaista siirtymää ja odotusta (talvi on kaamosta, joka vie aina mukanaan, peitteleekin, halusi tai ei). Kesällä pitäisi olla jo jossakin, muualla, kaikkialla, totaalisessa valossa. Hamuaa, hamuaa. Missä se on, missä se eniten on (vailla varjoja)? Voiko jossakin upottautua siihen niin kuin lämpimään, läpinäkyvään veteen? Silloinko vihdoin valaistuisi? Olisiko sen jälkeen enää mitään? Siihenkö kaikki loppuisi?

Kuvat:
Paul Signac Cassis, Cap Lombard, Opus 196 (1889) ja The Jetty at Cassis, Opus 198 (1889). 

perjantai 13. toukokuuta 2016

 
"(--) Minkälainen käsitys sinulla on ajasta. Onko se Jumalan 
pienin lemmikki, joka nuolee sormiamme kun nukumme?
Onko se Jumalan naapuri, joka paiskoo parvekkeelta rojua
niskaan, Jumalan sisäkkö, joka suurustaa kastikkeemme
pölyllä? Ja äkkiä, nopeasti, onko se vartti vai kolme 
minuuttia?

Mitä ehtii kolmessa minuutissa? Hörpätä kupin kahvia,
kuunnella iskelmän. Kuolla! Mitä kahdessa ja puolessa,
vaihtaa kanavaa, härnätä kissaa. Kuolla. Voi, mitä ehtii
ihminen kahdessa minuutissa, avata oven, ajaa hissillä, kuolla.
Mitä puolessatoista, mitä minuutissa: kuolla, luoti osuu
suoraan sydämeen. Kuolla puolessakin minuutissa ehtii,
ei pitkiä puheita, kuolonkouristuksia, korahdus riittää.
Viisitoista sekuntia, joskus se henki vaan lähtee, jonakin
hetkenä olet poissa. Kolme, kaksi, yksi, nolla, sinua ei enää
ole. Tai minua. Joku meistä puuttuu. Linjoilla pitkä hiljaisuus,
ei kuulu liikenteen kohina, ei ilmastointilaitteiden hurina,
aterimien kilinä, kolina, ei ohikulkijoiden puheensorina,
ei harhailevien radiosignaalien ja auringonpilkkujen ritinä,
mitään." (Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän. WSOY 2016, 17.)

Ihana runokokoelma rakkaudesta, peloista, naisen elämästä, perheestäkin. Teoksen ilosta, jopa hulvattomuudesta ja jonkinlaisesta kansien läpi ja sivujen yli tulvimisesta, ehkä sen voisi sanoa niin, tuli mieleen Solja Krapun runot, pidin laulullisuudesta, monipuolisesta intertekstuaalisuudesta, kieli elää ja keskustelee (huutelee ajassa, muistaa), ja sen kautta tuttuudesta, uusista kytköksistä, löydöistä, sidosteisuudesta, pureskeltavasta.

Luin tämän kokoelman peiton alla flunssassa (toivuin ennätysnopeasti, vaikka flunssa pitää otteessaan yleensä kauan. Runot parantavat). Yritin lukea myös sohvalla mutta siitä ei tullut mitään. Mietin, että ehkä runo kaipaa sängyn, (lukijalleen) kaiken levon, tilan ja sen vapauden, joka on vain makuuhuoneessa, ja ehkä runoja tulee tai saa pitää joskus tuossa asennossa, ylösalaisin, lukijan kattona, maata itse sanojen alla ja tuijottaa näkymää kuin taivasta, tulkita yläilmoja (sillä tässä kokoelmassa on myös taivaita, lintuja, säitä ja meteorologi, joka tosin taitaa pudota pelistä pois), katsoa, näkyykö kasvoja, sieluja vaiko pelkkiä pilviä vain, ei sekään olisi huono, nehän ovat valtavan monimuotoisia ja kauniita.

Mieskin halusi lukea (annoin hänelle hääpäivälahjaksi fragmentteja kokoelmasta), nappasi kirjan käteensä ennen nukkumaanmenoa ("Jestas, nää on hyviä!") ja ehti liikuttua aukeamasta, jossa puhutaan sanoista, lapsen kielellistä kehityksestä, nuoren kielestä ja uhmastakin.

"(--) Alussa oli / sana, kato, oho. Sillä ilman sanoja ei kukaan kävele vetten / päällä, ilman sanoja käpy on käpy, ei lehmä lapsen / kämmenellä. Alussa oli rääkäisy, iso parku: olen olemassa / Ja se ilmoitus jäi nurkkia kiertämään, kylpyhuoneisiin, / saleihin, salonkeihin, näyttämölle, kirjoihin se jäi, / (--)" (emt., 46.)

maanantai 9. toukokuuta 2016


Naparetken Valkosaarelta on siirrytty Engelin Helsinkiin. Matka taittuu päiväkirjamuodossa ääneen luettuna. Niin kaunista kieltä ja kiintoisaa kaupunkihistorian rakentumista, vaativan luovan työn kuvausta, perhe-elämääkin sen puserruksessa. Luemme jokusen aukeaman kerrallaan pihatöiden jälkeen, aamukahvilla, ennen nukkumaanmenoa.

"13. marraskuuta 1816

Tänään olimme Ehrenstömin kanssa ampumassa susia meren jäällä. Sain harhailevan suden tähtäimeeni laakealla aavalla, josta mihin tahansa suojaan oli toivoton matka. Aseeni kantomatkan raja oli suden kaukainen unelma, niin kuin etääntyvän laivan lyhdyt veden varaan joutuneelle. Susi katsoi minua alta kulmain, lajinsa syvyydestä, jossa sen yksilökohtaisella häviämisellä ei ollut suurta merkitystä. Ehrenström oli parin sadan kyynärän päässä huutelemassa. Kun en ampunut sutta hänen kovista mutta korvaani vaimeina kantautuneista huudoista huolimatta, hän päätti toimia itse. Laukaus ei mennyt kaukaa kehostani, mutta siinä susi kiemurteli selällään, ja sen jalat juoksivat kuin ylösalaisessa maailmassa. (--) Susi lepäsi Ehrenströmin harteilla niin kuin vaikeasti saavutetun armon piirissä, silmät ja suu tiukasti kiinni, aivan kuin sitä oltaisiin kohta hätistelemässä matkoihinsa ja se haluaisi vielä hetken kerätä voimia.

(--)

2. joulukuuta 1817

Tänään heräsin erinomaisella tuulella. En olisi toivonut sitä, sillä tiedän että herkkyys onnen tunteille pitää sisällään myös herkkyyden vastakkaiselle, onnettomuudelle, eikä kulunut aikaakaan kun jo huomasin äyskiväni Charlottelle. Loppupäivän olin jokseenkin lohduton. Piirsin teatteria, joka tullaan rakentamaan Esikaupungin torille.

Toivoisin, että hyvät sattumukset kiertäisivät minut ja saisin pitää vaivalla rakentamani rauhan, joka on edellytys laadukkaalle työlle."
(Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Gummerus 2016, 16-17 ja 29.)

keskiviikko 4. toukokuuta 2016


 " Eikö meri ole kaunis? kysyi Tšelkaš. 
Ei ole moittimista! Mutta peloittava se on, (--)

Hän, varas, rakasti merta. Hänen kuohahteleva, hermostunut luonteensa, joka janosi voimakkaita vaikutelmia, ei voinut koskaan kylliksi katsella tuota tummaa, vapaata ja rajattoman mahtavaa vesilakeutta. Ja häntä loukkasi tuollainen vastaus, kun kysyttiin sen kauneudesta, mitä hän rakasti. Istuessaan siinä perätuhdolla ja halkoessaan vettä melalla hän katseli rauhallisesti eteensä, toivoen saavansa matkustaa kauan ja kauaksi pitkin tuota samettimaista vedenpintaa.

Merellä valtasi hänen sielunsa lämmin, täyteläinen tunne, joka puhdisti sitä hieman elämän saastasta. Hän piti sitä arvossa ja näki mielellään itsensä parempana tuolla veden ja ilman keskellä, missä ajatukset menettävät katkeruuden ja itse elämä arvonsa. Öisin meren unisen henkäilyn pehmeä kohina leijailee sen aaltojen yllä, ja tuo selittämätön ääni valaa ihmisen sieluun rauhaa ja, hyväilevästi tyynnyttäen sen ilkeät tuulenpuuskat, synnyttää siinä mahtavia haaveita..."
(Maksim Gorki: Tšelkaš. Teoksessa Valittuja. Novelleja ja runoja. Venäjänkielestä suom. Lauri Kemiläinen. SMIA 1945, 56-57.)