maanantai 2. tammikuuta 2017




"Vihdoinkin. Rakas Lammholm! Nyt olen täällä. Ihanaa. Onko tottakaan, että olen kotona? Onko tämä totta? -- Haluan olla täällä mahdollisimman pitkään. Melkein kelirikkoon saakka. -- Voi, miten hauskaa. (--)

Ajattelen Lammholmia. Kuvittelen, että olen kotona. On helpompi elää, kun kuvittelee, että on siellä, vaikkei sinne pääsekään."


Ulkosaariston uskomaton Dora on muuttanut palvelutaloon. Tässä dokumentissa kuvataan Doran elämää sen jälkeen. Mikaela Weurlanderin dokumentti saa miettimään, missä on koti, mistä kaikesta kodin fyysinen ja psyykkinen tila muodostuu, mitä ihminen kaipaa, mitä on vanheneminen, miten luonto ja tuttu maisema hoitavat ihmistä, miten me ihmiset hoidamme toisiamme jo läsnäolollamme, mitkä asiat kannattelevat vanhenevaa ihmistä.

"Olen kiitollinen siitä, että sain muuttaa tänne. Täällä on sukulaisia ja hyviä ystäviä. Meillä on mukavaa yhdessä. Meillä on täällä laulukuoro. Humputtelemme kuin heppulit ikään. "

(Doran kuva täältä, alkuperäinen Ylen kuvanauhalta.)

P.S. Dorasta tulee mieleen paikoin Tasha Tudor. Myös hänestä esitettiin tv:ssä aikoinaan hieno dokumentti, sen soisi tulevan uusintana joskus.

torstai 29. joulukuuta 2016


Dokumentista otettu kuva täältä.


"Meidän perhe oli erinäisistä syistä jotenkin rikki. Mutta äiti aina sannoo, että me ollaan maasta, jossa aina lauletaan. Ja että sodassa se maa jäi Venäjälle ja että ennää sitä ei ole. Että ollaanko me sitten kotosin niinku tyhjyydestä? 

-- Mie kaipasin koko ajan jonnekin muualle. Mie lentelin eri suuntiin maapallolla. Mutta oikeastaan mie asuin tuulessa. Jotenkin aina oli niinku väärä maa ja lopulta oli niinku väärä aikaki. -- Niin mie sitten taas hyppäsin tuuleen ja lähdin sinne maahan, joka jäi sinne Venäjälle.

-- Perinne on niinku yks rakkauden muoto, ehkä se on just niin. -- että niin kauan, ku on rakkautta niin ko siinä perinteen muodossa, se juoksee yli hautojen, eikä se kuole koskaan."

Miia Tervon hieno dokumentti Santra ja puhuvat puut katsottavissa Yle Areenassa vielä neljä päivää. Evakkosukuisille, kaipaajille, folkloresta kiinnostuneille, puita rakastaville, itseään etsiville, mummoa vailla oleville, juurettomille, pyhän ja yksinkertaisen äärelle haluaville.

keskiviikko 28. joulukuuta 2016




"—antauduin aivan säädyttömässä määrin lukemisen ja unen valtoihin.” (Teresan kirjeestä Valentina Ferdinandovnalle s. 248.)

Joulunpyhinä oli vihdoin aikaa lukea loppuun Ljudmila Ulitskajan romaanijärkäle Daniel Stein (suom. Arja Pikkupeura, Siltala 2016.). Kuinka humaani, hieno ja viisas, surullinen ja hymyilyttävä teos! Olen nyt kaksi päivää sulatellut tätä sielua kaikin tavoin ravitsevaa lukukokemusta, kirjoittanut sitaatteja talteen lukupäiväkirjaan, kirja on tullut myös uniin, enkä osaa sanoa mitään tyhjentävää tai tiivistä, ainoastaan sisällön typistäviä fragmentteja.

Romaani kattaa monta vuosikymmentä (1959-2006) ja rakentuu ympäri maailmaa lähetetyistä uskomattomaan Daniel Steiniin tavalla tai toisella liittyvistä fiktiivisistä ja oikeista kirjeistä, päiväkirjaotteista ja erilaisista asiakirjoista. Romaanissa etsitään, saadaan vastauksia, koetaan ihmeitä, nähdään unia, rakennetaan konkreettisesti ja abstraktisti yhteyttä (ja kristillistä unelmaa), kärsitään väärinkäsityksistä, etäisyyksistä, monimutkaisista ihmissuhteista, sairauksista ja Jerusalemin syndroomasta, selvitään toisen maailmasodan kauhuista, tavataan paavi Johannes Paavali ll, rakastetaan lihallisesti ja lihatta, synnytään ja kuollaan, tehdään itsemurha, tapetaan, tuomitaan kuolemaan, ollaan syvästi ihmisyyden ja uskonnon perusasioiden äärellä sekä kuullaan myös kirjailija Ulitskajan ääni, eletään hänen mukanaan romaanikirjoittamisen raskaita vaiheita.

”Kuten aina, suon itselleni oikeuden täydelliseen epäonnistumiseen. Se on luultavasti suurin ylellisyys, jonka markkinatalouden oloissa elävä kirjailija voi itselleen suoda.” (s. 123.)

Humaanin ja kaikessa rakkaudellisen, arkisen, käytännönläheisen, suvaitsevan ja itsensä unohtavan (”Yleensä en tunnetiloja tiedä olevankaan, kiireinen ihminen ei voi suoda itselleen sellaista ylellisyyttä kuin mieliala.” s. 138.) Steinin kantaa homoseksuaalisuuteen en ensin ymmärtänyt. Perustelin sen itselleni niin, että juuri tuo oli tarvittava särö Steinin hahmoon. Subjektiivisen mielipiteen lausui yksityishenkilö eli heteromies-Daniel, joka ihaili naisia avoimesti ja joka oli lähinnä keskittynyt pysymään lujana mahdollisissa omissa kiusauksissaan: "Naiset ovat niin ihania ja puoleensavetäviä, minusta on aivan käsittämätöntä, miten voi kääntää selkänsä sille kauneudelle ja ottaa naisen sijaan miehen.” (s. 446) Tätä kysymystä hän siis lähestyi (ainoastaan) itsestään käsin, sitä hän pohti lihallisena minänä, ei geneerisesti, armollisena lähimmäisenä ja munkkina, ja vain tuossa kohdassa hän mielestäni näyttäytyi ihmisenä eli erosi Jeesuksesta.

Teos vilisee pohdittavaa, alleviivattavaa ja (helpon oloisia) viisauksia:

”—ettei sillä ole ollenkaan väliä, mihin ihminen uskoo, merkitystä on vain hänen henkilökohtaisella käytöksellään. Onpa suurikin viisaus. Sen Daniel kuitenkin pani suoraan sydämeeni.” (s. 511.)

”Yleensä vastauksia ei tule ennen kysymyksen esittämistä. Sitten kun kysymys on oikein asetettu, vastaus saadaan tavallisesti viipymättä. Lukeminen vaatii vain määrättyä taitoa. – Olennaista on, että jos asiasi ei saa minkäänlaista tukea ulkoapäin, kyse saattaa olla tyhjästä pyrkimyksestä. Ellei se ole tyhjä, apua ilmaantuu. Niin yksinkertaista se siis olikin.” (s. 279.)

"Olennaista on, että vähinä erin elämän alkaa ymmärtää kokonaisvaltaiseksi. Aiemmin koin vahvasti elämän hierarkisuuden ja jaottelin aina sekä tapahtumat että asiat niiden merkitysasteen mukaan. Se kokemus on nyt katoamassa, ’merkittävä’ ja ’merkityksetön’ paljastuvat samanveroisiksi, tai pikemminkin merkitykselliseltä tuntuu se, mitä juuri sillä hetkellä teet, ja silloin ison ihmismäärän päivällistiskien hoito asettuu aivan samanveroiseksi kuin messun viettäminen.”
(s. 222.)

”Helppoa tietä ei kuitenkaan pääse mihinkään.” (s. 461)

”—mielipiteen ilmaisu ei ole välttämätöntä. Ei ole välttämätöntä omata mielipidettä kaikista asioista. Mielipiteen esilletuominen on askel väärään suuntaan.” (s. 510.)

”—sota raaistaa, kierouttaa ja tuhoaa ihmisen.” (s. 361)
"Ei, ei, minä en voi hyväksyä sitä ajatusta, että Jumala rankaisee kansoja. - Se ei ole mahdollista." (s.444)
”Niin korkeaan asemaan kohotessaan ihminen menettää paljon.” (s. 366)

”—juuri politiikka eikä mikään muu on kaikkina aikoina määritellyt kirkollisen elämän suunnan."
(s.222) ”Siellä missä tehdään politiikkaa, häpeällä on aina sormensa pelissä.” (s. 367)

Lämpimästi suosittelen Daniel Stein -romaania kaikille, pelkäksi viihdykkeeksi ja yölukemiseksi siitä ei ehkä kuitenkaan ole.

keskiviikko 21. joulukuuta 2016


”Ihan kuin olisimme taivaassa! Helenka, olenko kertonut, että Gwiazdan kaupungissa asui mies, joka osasi taikoa lunta?” 
(romaanistani Lumikadun kertoja, WSOY 2017.)

Joulurauhaa, iloa & valoa teille kaikille! 

sunnuntai 27. marraskuuta 2016


Voi näitä taivassiivuja, trapetseja ja pieniä mökkejä, joita ilmalaivat käyttävät ankkureinaan! "Pohjoistuulta kahdeksan metriä sekunnissa. Pidä kiinni, nyt lähdetään!" kuulin jonkun huutavan erään mökin pihasta. Konkkamuorihan se oli etusormi ojennettuna kohti taivaita. Kapteeni Trummi piti häntä kädestä kiinni, pian lensivät yläilmoissa keltaisella ilmapallolla kohti Pyynikin munkkikahvilaa. En ehtinyt saada kuvaa.

keskiviikko 23. marraskuuta 2016



Marraskuu. Jatkuva sumu ja tihenevä pimeä, ääriviivat katoavat, metsässä kaikki sulautuu harmaaksi, minä ja koira olemme yhtä järven, koivujen ja sammaleen kanssa. Suuri kauneus on kaikkialla, ojavedessä, näennäisessä alakulossa, harmaan eri sävyissä, rinnalla kulkijassa ja minussa, meidän hengityksemme on metsän hengitystä, metsän ajatukset ovat meidän ajatuksiamme, huminaa, huojuntaa ja hyräilyä, männyn tuoksua, maatumista, sekoittumista, yhteyttä, ykseyttä.

Metsän tuntu vielä iholla, yhtäaikainen viileys ja lämpö, kun istun alas kirjoittamaan, koira huokaisee ja käpertyy viereeni (sen jalat nykivät, unessa se juoksee mäen päälle, jää nukkumaan maiseman ylle jäniksen kylkeen), yöllä, kun palaan sumusta mieheni syliin.

lauantai 12. marraskuuta 2016


Sain yllättävän kutsun kiivetä marraskuiselle ullakolle William Finchin kanssa. Suostuin oitis! Seisoimme suuressa tilassa silmät kiinni, minäkin tunsin  

"-- the soft white flakes of Time falling out of the infinite cold steel sky, silently, softly, feathering the roof and powdering the eaves."

Kerroin hänelle sekä lapsuuteni että unieni ullakoista, ja herra Finch, nyt jo tuttavallisesti Bill, jatkoi vinttipohdintojani aika-aspektilla:

"They're Time Machines, in which old, dim-witted men like me can travel back forty years to a time when it was summer all year round..."  

 ja 

"Its [attic's] very atmosphere is Time. It deals in other years, the cocoons and chrysalises of another age. All the bureau drawers are little coffins where a thousand yesterdays lie in state. Oh, the attic's a dark, friendly place, full of Time, and if you stand in the very center of it, straight and tall, squinting your eyes, and thinking and thinking, and smelling the Past, and putting out your hands to feel of Long Ago,why, it..."

"Asuiko aika siis ullakolla?" kysyin ja avasin vanhan vaatekaapin oven. Rispaantunut olkihattu, musta hautajaismekko ja vaatepuulla syvän vihreä flapper-mekko, onnellisena siitä, että joku löysi sen vihdoin ja nosti valoon. Paljetit loistivat ja helman rimpsut kilahtelivat toisiinsa, olin kuulevinani musiikkia.

"Yes, here was all of Time compressed in a Japanese paper flower. At the touch of memory, everything would unfold into the clear water of the mind, in beautiful blooms, in spring breezes, larger than life. Each of the bureau drawers slid forth, might contain aunts and cousins and grandmamas, ermined in dust. Yes, Time was here. You could feel it breathing, an atmospheric instead of a mechanical clock", raidalliseen takkiin pukeutunut nostalgikko vastasi ja tarjosi lasillisen Sarsaparillaa. Kieltäydyin, aivan kuten Billin vaimo Corakin, kutsusta Hannahanin laiturille syömään simpukkakeittoa. Oli kulunut jo jokunen marraskuun päivä ja minun oli palattava takaisin omaaan todellisuuteeni (presidentinvaaliuutisineen kaikkineen, niillä en tosin häntä vaivannut) mutta lupasin, että vielä me joskus tapaamme tuolla laiturilla ja minä suojaudun Coran silkkisellä päivänvarjolla, jotten aivan häikäistyisi noista nostalgisista kesäpäivistä... (Sitaatit Ray Bradbury: A Scent of Sarsaparilla. Teoksessa A Medicine for Melancholy. 1959.)

P.S.
Joskus päätin, että merkitsen lukupäiväkirjaani, mistä sain kimmokkeen lukea kunkin teoksen. Aina se unohtuu. Usein ihmettelen, miksi kirjastosta on tullut juuri jonkin tietyn teoksen noutoilmoitus. Varaan jatkuvasti kirjoja monenlaisiin tarkoituksiin. Bradburyn mainion novellin löysin ja ullakkoretkelle pääsin etsittyäni käsiini Ritva Hapulin & Sakari Ollitervon Käveleminen ja aika -esseen, joka julkaistiin Historian aikakoneessa. Onnittelukirja Hannu Salmelle -teoksessa. Samasta kirjasta pisti silmiin Jaakko Suomisen Ullakon suitsutus. Se alkaa juuri ylläolevan novellin referoinnilla ja tulkinnalla ja laajenee mainioksi analyysiksi vinteistä, kellareista ja kanakoppi-varastoista. ("Vinteiltä voivat löytyä ne viimeiset tikkaat, joita kapuamalla pääsee kattoluukulle ja sitä kautta katolle: valoon, riemuun, harjalle, rajattomalta vaikuttaavaan aukeaan.") Koko teos esseineen on luettavissa täältä.