tiistai 25. heinäkuuta 2017

 
 
 
 

Ylimmän kuvan teksti lehdestä 2Board (37/2017), haastateltavana katutaiteilija Dreyk The Pirate. Toinen (Hope Dies Last, 2015) ja kolmas kuva ylhäältä Wild Drawing -katutaitelijan käsialaa.

maanantai 17. heinäkuuta 2017

 
 

Lukuhetki talolla. Sen jälkeen seinän sisältä paljastuu maitolasiset liukuovet, joita emme ole huomanneet ja joista tulee mieleen juuri luettu:

"Minä olen sokea, minä olen sokea, hän hoki epätoivoisesti kun hänet autettiin ulos autostaan, ja esiin kumpuavat kyyneleet kirkastivat entisestäänkin silmät joita hän itse väitti elottomiksi. Se menee kyllä ohi, tuollainen voi johtua hermoista, joku nainen sanoi. (--) Sokea nosti kädet silmien eteen ja heilutteli niitä, En näe mitään, on kuin olisin sumun keskellä tai uponnut maitomereen, Mutta eihän sokeus ole sellaista, toinen sanoi, sokeilla kaikki on kuulemma pimeää, Niin mutta minä näen pelkkää valkoista." (José Saramago: Kertomus sokeudesta. Suom. Erkki Kirjalainen. Tammi 1997, 10 ja 11.)

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017


Lähdemme kulkemaan leivänkuoren polkua eli etsimään Pórto Germenon rantaa, joka sijaitsee Wikipedian mukaan Kithairon-vuoren eteläpuolella Korintinlahden koillislahdelle. Rantaa kuvataan Facebookissa haltioituneena:

"Mostly locals just know about this place. Very tough to get to from Athens, which is why the place is a total gem. -- the drive in from the top of the mountain can only be described as magical. The smell of the trees, the ancient castle at the top. This is paradise in short. The salt content is high in the water. You barely need to make an effort to stay afloat. If and when I die, I want to be reincarnated as a child here, or haunt the beach goers for eternity."

Ateenan ruuhkat ohitettuamme tie kapenee, ajamme laakson pohjalla, jossa ei tapaa kuin vuohia ja paljasjalkaisen nuorenmiehen rinkkoineen, siinä kaikki sen tien kulkijat. Koko ajomatkan syntyy tarinoita, kerron niitä ääneen perheelle, joka ei jaksa kuunnella loputtomiin. Tie nousee kaiken aikaa ylemmäs, kiemurtelee aina vain korkeammalle, yhä jyrkkenee. "Kuinka kauan vielä?" kysyy korkeanpaikankammoinen eikä pysty ihailemaan maisemia, tarinankerronta tyrehtyy. "13 km", kertoo tienvarsikyltti. "Ihan kuin Keski-Maa", sanoo Tolkienia lukenut lapsi takapenkiltä. Saavumme pieneen kylään, ostamme hiukopalaksi täytettyjä voileipiä ja herkullisia voitaikinapiiraita.

Ranta on rauhallinen ja maksuton, kapea ja pitkä, pientä pyöreää kiveä. Aurinko ei polta, päivä on puolipilvinen. Enää ei malta jutella. Ollaan vain ja antaudutaan aalloille. Vesi kannattelee ja keinuttaa, ajatukset saavat järjestyä rauhassa. Kirkkaassa vedessä ui mustia kaloja ja lierihattuinen vanha nainen, jollaisia keräilen katseellani matkoilla.

Olen päässyt eroon stressikutinoistani näin äkkiä.

 
Jokapäiväinen leipämme, jonka kuori muistuttaa tässä kuumuudessa halkeilevan maan pintaa. Tai ehkä nuo railot ovat reittejä, niitä valaisemattomia teitä ja vähäisiä polkuja, joita ei lentokoneesta käsin näe ja joita tekee mieli lähteä seuraamaan, edes sormella.

lauantai 15. heinäkuuta 2017


 

"Relax, just relax", kehottaa ateenalainen vuokraisäntämme Dominic. Mietin oitis, näkyykö minusta, että poden pitkään jatkuneen stressin nostattamaa sietämätöntä kutinaa, jolle lääkärin mukaan tekee hyvää vaihtaa maisemaa ja tavata aurinkoa. Mietin, onko näin kuumassa muuta vaihtoehtoa kuin ottaa rennosti. On pimeää, kaskaat sirittävät, ja kadun varren puusta putoaa appelsiini. Lämpöasteita on 38, ja kello on kolme aamulla. Hitaan mielen keho on saapunut perille mutta mieli on yhä lentokentällä katsomassa, kuinka matkalaukut kiertävät liukuhihnalla ympyrää. Se keho olisi jäänyt tyttären kaveriksi seisomaan öiselle kadulle laskemaan kissoja ja putoilevia hedelmiä, jos meitä ei olisi kehotettu sisälle ja hyssytelty hiljaisiksi. "Kreikkalaiset ovat äänekkäitä ja it´s fine", isäntämme toteaa ystävällisesti, sovimme siis joukkoon, mutta yöllä kello 23-07 ja iltapäivällä 15.30-17.30 on oltava lain mukaan hiljaa.

Koti on kaunis ja selkeä ja isäntä ystävällinen. Meille on jätetty kolme pulloa valkoviiniä, niiden etiketeissä on kukkia, lapsille piparkakun makuista pehmeää syötävää ja toffeeta, jossa on pähkinöitä. Pakastimessa on jääpaloja ja jääkaapissa lasipulloissa vettä, hanavesi on lämmintä. Asumme kahdessa kerroksessa. Esikoisella on oma portaikko ja huone, josta pääsee kattoterassille, sinne, jossa ajattelin kirjoittaa aamulla ymmärtämättä, kuinka kuuma täällä on. Talomme ympärillä asuu tavallisia ateenalaisia. "Tuossa on mukavat naapurit, ai, heillä onkin ikkuna auki", Dominic kertoo, ojentaa avaimet ja kehottaa viihtymään.

Kun ovi sulkeutuu, alkaa ihmettely. Kierretään huoneet läpi vielä kerran. Huomataan, ettei ole tiskikonetta eikä kahvinkeitintä. Vedenkeitin pitää putsata. Keitetään kahvit, syödään marmeladileivät, nauretaan väsymystä, saadaan kotoa viesti, että muusa voi hyvin. Nukahdetaan viideltä, aamulla päätetään vaihtaa alakerrasssa nukkuvien lasten kanssa makuuhuoneita, vaikka huoneemme peilipöydällä lepääkin Lumikadun Lilkan hopeaharja.

perjantai 7. heinäkuuta 2017




 


"Terveisiä Reposaarelta.
Missä sellainen paikka on? Se on omituinen yhteiskunta selällä merellisellä Kokemäen virran suulla kuuluen Porin kaupunkiin. Tässä kylässä - joskushan siitä tulee kaupunkikin - asuu noin 2500 henkeä. Elinkeinonaan harjoittavat he kalastusta ja merenkulkua, muta enemmistö käy tehdastöissä ja laivojen lastauksissa sekä Reposaarella että Mäntyluodolla lastaustöiden siellä ollessa käynnissä. Reposaari oli ennen surullisen kuuluisa kapakoistaan ja huonosta kesäelämästään. Eikö se nytkään vielä ole lähelläkään paratiisia, vaikka siellä vallitsevat koko lailla järjestyneet olot."
(01.01.1919 Koti: Kotikasvatusyhdistyksen äänenkannattaja no 5.)