lauantai 29. lokakuuta 2016


Tytär mittasi minut, kun istuin peiton alla kirjoittamassa. Hän sai lukemaksi reilu kymmenen senttiä vähemmän kuin olen ollut. "Olen kutistunut", kirjoitin tuttavalle. Hän vastasi sitaatilla:

 
"(--) kun tavarat oli saatu ahdettua autoon ja olimme jo lähtövalmiina, hän sanoi odottamatta: – On tosi tärkeää, että sinun minäsi kutistuu, käy pienemmäksi ja vie vähemmän tilaa, sydämeen jää silloin enemmän tilaa Jumalalle. Ylipäätään on hyvä asia, että ihminen vie vuosien myötä yhä vähemmän tilaa. Itseäni en tietenkään tarkoita, minähän vain lihon vuosi vuodelta."  (Ljudmila Ulitskaja: Daniel Stein. Suom. Arja Pikkupeura. Siltala 2016.)

torstai 27. lokakuuta 2016


"Vuoren vanhus

Sammalvuoteelle majani nurkkaan, aamun rientäessä rinnettä alas, minä jään kuuntelemaan pakenevaa hiljaisuutta, jolla on kätköissään kaikkien salaisuuksien avain.

Ei ole olemassa muuta kuin hiljaisuus.
Kaikella muulla on rajansa.
Kaikella muulla on alkunsa ja loppunsa.
Kaiken muun voi ymmärtää. (--)"

(Uuno Kailas: Tuuli ja tähkä. Ynnä muita runoja. Gummerus 1922, 77.)

Lokakuun hiljaisuus, ei pakeneva vaan läsnäoleva, ja siinä nämä vähäiset äänet: Siili rapistelee rinnettä ylös, hahtuvahousuinen varis raakkuu koivun oksalla, ei tuule, sataa. Ohiajava linja-auto. Koira huokaisee päiväunillaan.

Ikkunan lävitse tämä maisema: viimeiset sinapinkeltaiset lehdet putoilevat maahan niin kuin maisema olisi kehyksiin pingotettu, hiljalleen alas variseva palapeli. Pian taivaskin putoaa ja näkyy pelkkää harmaata, taustapahvi (pahvissa alati himmenevää lyijykynäkäsialaa. Kuka on kirjoittanut siihen ja mitä, kenelle?). Lasketaan taulu maahan, haravoidaan palaset, käännetään ne väärinpäin ja aletaan koota talvea, aloitetaan nurkkapaloista, kuurasta.

Hiljaisuuden hyvät äänet. Hengitys. Sormet juoksevat näppäimistöllä, lapsi viheltää huoneessaan, kellon viisari naksahtaa eteenpäin, leikkaa ja siivuttaa pyöreää aikaa, kauniita symmetrisiä palasia: aamupala, välipala, iltapala, syyspala, kaamospala. Sama kauan sitten leikattu ja koottu palapeli joka päivä, joka vuosi.

Ajallakaan ei ole alkua eikä loppua. Aikaakaan ei voi ymmärtää. (Eikä sinnikästä kevättä, sen vihreästä siivilöityvää valoa, armoa, joka odottaa jo jossakin.)

tiistai 25. lokakuuta 2016

sunnuntai 23. lokakuuta 2016


Lokakuu. Lakastuva, laskostuva maisema. Tämän maailman varjot. Peilikuvat, kaiut, kertautuminen. Vesi mataa, aika ei.

torstai 13. lokakuuta 2016


Nukun paljon, enemmän, koska kaamos on alkanut. Unet ovat kammottavaa silppua ja fragmenttia, kuljen viettelevissä maanalaisissa tunneleissa ja saan ulkoilutettavaksi koiran, joka on vaihdokas, opetan ja löydän erään opiskelijan hirttäytyneenä, olen lentoasemalla lähdössä jonnekin vailla puhelinta ja kukkaroa, kaikki on varastettu. Valveilla teen muusan kanssa pitkiä aamulenkkejä, muistan pukea sukat ja sormikkaat, seuraan ikkunasta, kuinka kesän viimeinen perhonen, kohmeinen neitoperhonen, lentää syysasterille aterioimaan. Syön terveellisesti, säännöllisesti ja värikkäästi enkä enää kaipaa kaiken aikaa nopeaa leipää tai helppoa karkkia. Korjaan käsikirjoitusta, aina vain. Rektiokielikorva soi, piippaa äänimerkkiä ja varoitussignaalia, kaikki taivutusmuodot kuulostavat oudoilta, tarkistan kaiken. Fyysinen reviiri kaventuu, pudotan kalenterista pois kaiken, minkä voin, pudotan kalenterin pois, seinää en. Etsin lisää aikaa, haalin rauhaa ja spontaanisuutta. Se luo turvaa ja tuntuu hyvältä. Pimeä pelottaa, pimeä on pian syvä ja totaalinen, mutta onneksi voi sytyttää kynttilöitä ja vajota lämpimään veteen. Ehkä saa olla vetäytyvä, (väsynyt ja halutonkin), se ei sulje pois välittämistä eikä elämänhalua, kysehän on ennen kaikkea valon- ja vapaudenkaipuusta. Ovatko ne sama asia, valo vapautta, vapaus valoa? Keho on hereillä ja mieli karkailee, innostuu, kunhan kaikelle annetaan tila ja luonnollinen löytöretkeilyn rauha ja ilo. Silloin kaikki inspiroi ja kiehtoo, kaikessa on tarinan mahdollisuus ja elämän tarkoitus, syy ja seuraus. Luonnoksiin tallentuu jo uutta materiaalia, dialogin pätkiä, lähdekirjallisuutta, kuvia, dokumentteja, matkasuunnitelmia. Tämä kummallinen, ääripäinen olemassaolo ja työ, kaiken aikaa tuntuu tyhjältä, hiljalleen täyttyvältä, pakahduttavan täydeltä.