Koira ei uskalla tulla yläkertaan. Portaat ovat liian jyrkät, ja Synnöve asuu toisessa makuukammarissa. Muut luulevat, että yläkerrassa on ampiaisia. Kiipeän yksin ylös. Synnöve kysyy, kuka tulee. Sanon, että vanhoja tuttuja olemme. Synnöve mutisee itsekseen. Sanoo, ettei hän jaksa aina tuottaa monimutkaisia äänteitä ja oikeita sanoja, kunhan surisee: zzzzzz... Pakko on puhella vaikka yksinään, ei hän eläessäänkään jäänyt koskaan vaiti, unissaankin puhui mutta onneksi ei sentään kävellyt niin kuin Joakim, lapsi raukka. Yhden ainoan kerran Synnöve ei saanut sanaa suustaan ja silloin pysyi mykkänä kokonaisen kuukauden, mutta siitä hän ei pysty puhumaan. 

Synnöve kysyy, tulevatko lapset yläkertaan. Kysyn, tarkoittaako hän minun lapsiani vai omiaan. Synnöve ei vastaa. Hän kertoo, että sanoi miehelleen, arkkitehdille ja rakentajille, että yläkerran portaikosta pitää tehdä mahdollisimman jyrkkä. Korkeintaan kymmenen korkeaa, kapeaa askelmaa, kunhan varpaat mahtuvat, lyhyt kahden portaan mutka ja kaksi askelmaa alas. Onhan kaiteet, pidetään niistä kiinni. Lapset pysyvät paremmin ulkona ja alakerrassa katseen ulottuvilla, yläkertahan on taivas, nukkumista varten, ei siellä sovi liikaa viipyä. Kummallekin lapselle sänky oman kattosiiven alle, tapettia vapaalle seinälle ja ikkunan ylle, vehreää, jotta muistavat, missä ollaan, seinään naulakko, ja ovesta pienen pieni, siinä kaikki. Ei tarvitse siivota niin paljon, kun kaiken miettii tarkkaan, apulainen voi keskittyä ruoanlaittoon. Ja kaksi ulko-ovea pitää olla, toinen talon väelle, toinen miehen vieraille, työasioita varten, sen oven eteen paraatiportaat ja kukkapylväät. Tottelivatko? Kaksi ulko-ovea ja ylväät rappuset ruukkuineen hän sai, mutta viisitoista askelmaa tekivät yläkertaan, parittoman määrän neljäntoista sijaan. Kun Joakim putosi ne ensimmäisen kerran, Synnöve sanoi miehelle, että enemmän pudottavaa teki, olisi uskonut vaimoaan. 

Synnöve on hauras, läpikuultava, illan hopeaa, ei pääse enää vintiltä alas. Pitää tyytyä katselemaan ikkunoista maailmaa. Ei se ole miksikään muuttunut. Veneet kulkevat vesillä, talveksi järvi saa jään, pehmeät valkeat muodot, silloin elämä hiljenee. Lintuja on yhä vedessä ja ilmassa, aurinko paistaa, ihan liikaakin, ja kun alkaa sataa, sataa kaatamalla, kummallista menoa säiden kanssa. 

"Kuulin, kun sanoit, että tänne kaivataan kukkia. Minä en niistä koskaan perustanut enkä minkään sortin ryytimaasta, turhaa työtä. Oli hyvä antaa saaren olla sellaisenaan, kasvattaa mustikkaa, puolukkaa ja villiruusua. Hyvää hilloa niistä sai ja voi, miten maukasta nyponsoppaa. Minä vispasin aina päälle ison kasan kermavaahtoa, tein kauniit annokset ja opetin lapsille, että ihminen nauttii myös silmillään. Jasmikkeen halusin talon päätyyn, sen valkoiset kukat hehkuivat punaista seinää vasten. Paraatiportaiden ruukuissa kukkivat punaiset pelargonit. Ja täällä kammarin seinällä nämä tapetit, talvellakin. Suihkulähteen halusin, mutta kotiapulainen väsyi kuuraamaan sitä. Väitti hukanneensa hopeasormuksensa siinä puuhassa. Missä kunnossa se allas nyt on? Niinkö? Sitten sinun pitää ottaa juuriharja ja mäntysuopaa ja hangata se puhtaaksi. Jätä sormukset pöydälle. En minä niitä vie, en minä mikään harakka ole. Ala mennä jo. Turha minulle on tulla sanomaan, että täällä on paikat hunningolla. Pitää itse mennä ja tehdä. Ihan turha on huudella kotiapulaisen perään. Viimeksi, kun minä näin Maj-Lisiä, se makasi laiturilla lukemassa Rebekkaa. Saan sanoa ihmisestä se, jos haluan. Mikäs kirja sinulla on? Ulkosaaristossa. Sinnekö sinä kaipaat, merelle? Minä en tuosta Strindbergistä piitannut. Kalle tykkäsi, minä luin mieluummin Ibseniä. Mutta on hyvä, että on mielipiteitä. Samalla kun menet, keitä meille kahvit, eikös kello ole jo sen verran, ja sano niille lapsille, että täällä on totuttu kalaruokiin. Venevajan laiturin päästä tärppää aina, sinne vain haukia pyytämään. Haukimureketta en olekaan saanut vuosikymmeniin. Ja ruusunmarjakiisseliä jälkiruoaksi, kermavaahdolla. Huutakaa sitten, kun on valmista. Minun pitää nyt levätä hetki, väsyttää tämä ainainen puhuminen. Zzzzzz..."

 

Pitkästä aikaa saaressa. Heinäkuun hellepäivä, sivutuulta, vesi räiskyy veneeseen, koira tärisee jaloissa. Tuntuu, että olemme lastanneet veneen tuhansilla kiloilla mantereen elämää, suurin osa näkymätöntä, se saisikin upota, painua pohjaan, jäädä kiveksi sinne, riittävän syvälle. Veneen alla kalat pälyilevät yläpuolellaan lipuvaa tummaa valasta, miettivät, millainen pyrstö sillä on, miksei sitä näy, joko se on kohotettuna ilmaan valmiina läiskäisemään vettä, nostattamaan aaltoja. Ja pikku kalojen parvet, joilla ei ole vielä tietoa vaaroista, ihailevat pilvien muotoja, veden lävitse siilautuvaa valoa, ihmettelevät ihmisten varjoja. 

Matka on pitkä, matka on lyhyt.

Tuolla näkyy jo sauna, sen takana seisoo talo ylväänä, katselee monin silmin järvelle, vartioi sieltä tulevia, ei hetkeksikään ummista silmiään. Muistaako talo meidät? Muistammeko me talon? Käymme läpi huoneet, esittelemme ensikertalaiselle kukkatapetit, ovenkahvat, avaimet, hirret, kaakeliuunit, puulattiat, verannan, verhon pidikkeet, jyrkät askelmat, varoitamme päästämästä vettä lavuaariin, juomasta järvivettä. 

Juodaan tulokahvit. Ollaan yhdessä, hajaannutaan. Joku vetäytyy yläkertaan, toinen lähtee uimaan, joku rasvaa ihoa, joku penkoo varastoa, koira juoksee vapaudesta huumaantuneena mustikanvarpujen seassa, veden viivalla, laiturilla, ei enää muista, miltä tuntui kulkea talutushihnassa kaupungissa. 

Alkukesän jäähyväiset. Maisema muuttuu. Ei jää taloa, jolle vilkuttaa etäältä. Kalastajan maja katoaa. Joku rakentaa tilalle uutta. Kielot taipuvat, kalliot kumahtelevat, harmaahaikara taittaa kaulansa kasaan ja lentää pois. Pakkaamme autoon rottinkituolit ja -pöydän, työnnämme kottikärryillä totista, kivistä tyttöä kuin lasta. Kaikki muu saa jäädä, enempää ei mahdu, enempää muistoja ei jaksa kantaa. Sitten mekin lähdemme, olimme vain kävijöitä, vieraita. Ehkä jossakin odottaa jokin uusi paikka. Pitääkö aina olla paikka, jonne kaivata, josta kaivata? Vai tuleeko jäähyväisten myötä vihdoin rauha, selkeys, tyytyväisyys?

Ajetaan kauas rakkaiden kanssa, karataan. Asetutaan laiturin lentävälle matolle, luotetaan että se jaksaa kantaa meidät kaikki, varistelee kyydistään korkeintaan raskaat huolet, annetaan niiden pudota pois, pidetään kiinni rispaantuneista hapsuista, lennetään saareen saakka, kesään, paahteeseen. Avataan ovia, lämmitetään saunaa, syödään eväitä, keitetään kahvia, kuunnellaan järveä, puhutaan koiraa, opitaan uusi korttipeli ja muurahaisten elinikä, annetaan veden kannatella, ollaan osa maisemaa.

 

Avataan ikkunat ja ovet, ylitetään kynnykset. Kannetaan vettä ja puita, sytytetään tulia, riisutaan, ollaan paljaina, paljaita valossa ja pimeässä, heitetään löylyä, hiotaan, palellaan, tunnetaan kehon paino, hyttysen puremat, paarman pistot, mustelmat, arvet ja haavat, valellaan vedellä, kevennytään vesihöyryksi, tuuleksi, hengeksi, livahdetaan aukoista, luukuista ja koloista maisemaan, jätetään pyyhe purjeeksi saunan ovelle.

Saaressa odottaa talo, katselee järvelle ja metsään, miettii koska kesäasukkaat saapuvat, eikö ketään tule. Avainrivi ulko-oven yllä, seiniin unohtuneet tapetit, oviverhojen tangot vailla samettiverhoja. Kuka vei ne mantereelle pesuun, minne, kenen luo ne unohtuivat? Yläkerrassa jyrkkien rappusten päässä uunimuurin kummallakin puolen vinokattoiset nukkumakammiot kesälaihoille lapsille, peskää kädet, tulkaa syömään haukimureketta, voissa paistettuja muikkuja, savuahventa, sokerimunkkeja, kanelipullia, kaatakaa raparperimehua, tulee kärpäsiä, ukkonen, kuolema, kutsumaton vieras, sulkekaa pian ovet. Ruusukammarissa joku makaa pois ukkospäänsärkyä, levätkää, nukkukaa, unohtakaa rauhassa, valkoinen koira istuu aloillaan, vartioi vuosikymmenestä toiseeen, suovillaa se vain on.

Saniaisen varjo, auringon läikkä lattialla. Kukaan ei siirrä verhoa syrjään ja avaa ikkunaa, huutele alas puutarhaan, kuuntele järven aaltoja. Lintuhäkin avain on jäänyt jumiin. Vihelsikö lintu vai toinen kaksosistako se oli, Alfred tai Olga, kumpi heistä oppi viheltämään ensin? Kirjat ovat lasin takana. Kuka oli viimeinen, joka luki Punahilkkaa, Rotkäppchen, ääneen ja kenelle? Mistä kirjat hankittiin, missä kaikkialla niitä luettiin? Katselivatko lapset kuvajaisiaan kiillotettujen kannujen kyljestä? Miltä tuntui kasvaa suuressa talossa orpolapsina lastenhoitajien kanssa? Miltä tuntui varttua Olga-äidin mukaan nimettynä ja tietää, että äiti kuoli synnyttäessään maailmaan uutta Olgaa ja Alfred-veljeä? Isäkö päätti antaa kuopustyttären nimeksi Olga Sibylle Elisabeth, vai oliko äiti ehtinyt päättää nimet? Kenen mukaan Alfred Pierre nimettiin? Oliko myös kaimalla taiteellisia taipumuksia?

Iris oli seitsenvuotias, kun he muuttivat pois Milavidasta, Andrée viisi, kaksoset Alfred ja Olga neljävuotiaita. Muistivatko he myöhemmin talon huoneita, portaiden lukumääriä, tapetin ornamentteja, ulko-oven kolahdusta, Näsijärven tuoksua, vai halusivatko he unohtaa, muistaa vain Nizzan?

"Paikka, missä olen, on kyllä luonnon puolesta kaunis. Mutta jos on kysymys sairaalasta, niin tämä on vain sairaalan nimen taakse naamioitu pesäke, jossa meidän potilaiden sekä sielun että ruumiin voimat pyritään täällä maailman selän takana tuhoamaan.

Yleensä Suomessakin pidetään kyllä kovaa ääntä noista muiden maiden raakuuksista, mutta omille raakuuksille ollaan valmiit ummistamaan silmät. Sillä seuraten jo puolitoista vuotta tämän laitoksen elämää voin vain myöntää, että tämä on kaikkea inhimillisyyttä vailla oleva laitos.

Näyttääpä todella siltä, että me potilaat olemme aivan lainsuojattomia. Sillä ne raa'at iskut ja potkimiset – joita saa jatkuvasti vielä tämän heikon ravinnon jatkoksi, jota tämä laitos tarjoaa – osoittaa juuri suurta inhimillisyyden puutetta meitä potilaita kohtaan, joita heitetään kuin tuuli kerjäläistä paikasta toiseen kaikenlaisten pulmurien kiusattavaksi.

Ja kuitenkin tällaista raakaa ja tylsää elämää täytyisi jaksaa seurata vuodesta toiseen."

(Seilissä 16.5.1945 potilaan sisarelleen kirjoittama kirje, joka avattiin mutta jota ei koskaan lähetetty vastaanottajalleen.) 

Nämä aikoja lävistävät rakennukset. Niiden hiljaisuus, kerrokset, kivijalat, lasit, kaiteet, rännit, piiput. Kaikki nuo kujat, kadut, sisäpihat. Suljettu, avonainen, uusi, vanha, heijastumat, jäljet, jäljettömyys, ihmiskohtalot, pysähtyminen, jatkuvuus.