Ajetaan kauas rakkaiden kanssa, karataan. Asetutaan laiturin lentävälle matolle, luotetaan että se jaksaa kantaa meidät kaikki, varistelee kyydistään korkeintaan raskaat huolet, annetaan niiden pudota pois, pidetään kiinni rispaantuneista hapsuista, lennetään saareen saakka, kesään, paahteeseen. Avataan ovia, lämmitetään saunaa, syödään eväitä, keitetään kahvia, kuunnellaan järveä, puhutaan koiraa, opitaan uusi korttipeli ja muurahaisten elinikä, annetaan veden kannatella, ollaan osa maisemaa.

 

Seili. Kuljetaan hiekkateitä. Ei nähdä kyitä, ne ovat kerääntyneet kaikki saunan kiukaan alle sihisemään. Nähdään merikotka ja peltomaitikka, merivettä juovaa lihakarjaa ja lampaita. Hikoillaan. Avataan ikkunat, tervehditään saarni ja sen pikkulinnut, pelataan shakkia ja korttia, luetaan Siivoojan käsikirjaa ja Vedenpaisumusta, voidellaan leipiä ja keitetään murukahvia, nukutaan seisahtuneessa helteessä ja hiljaisuudessa.

Saarelta saareen

Elokuun soivat saaret, tämä ja tuo, jonne Ludovico Einaudi nousi pianonsa kanssa ja jonka rantakalliolle on jäänyt auki Virginia Woolfin Aallot.

Tuuli istahtaa siellä hetkeksi alas (on kuuma, poikkeuksellinen helle, kerrotaan sillä välin), riisuu mekkonsa, odotettu viileä lehahdus, istuu lämpimälle kalliolle lukemaan:

"Minä paahdun, minä värisen -- tästä auringosta tähän varjoon."

(Tuulen kämmen veden pinnalla, aalloilla, nekö puhuivat, koskettivat, sydämenlyönteihin saakka.)

Ciao, Massimo!

Olisin voinut viettää kokonaisen päivän parvekkeella katsomassa ohikulkijoita. Näimme naisen, joka talutti muutaman sentin kerrallaan katkonaisesti kävelevää mummoa. Vanhus oli kaatua, mutta jostakin ilmestyi ystävällinen mies ja auttoi heitä jonkin matkaa eteenpäin. Mummo pääsi oven pieleen, piteli siitä kiinni kaksin käsin, sitten matka jatkui seuraavalla oviaukolle. Eräänä aamuna ikkunamme alle pysäköi ambulanssivene hakemaan rullatuolilla tyylikästä vanhaa rouvaa. Sairaankuljettajat olivat hyväntuulisia ja humoristisia, läpsivät toisiaan toverillisesti, saivat rouvankin hymyilemään.

Kävelimme mielellämme, vaikka oli kuuma, päivisin yli 30 astetta. Juutalaisghettoon oli lyhyt matka. Campo de gheto novon aukiolla oli lemmikkikauppa ulosnostettuine lintuhäkkeineen, penkeillä istuskeli perheitä ja vanhoja rouvia vapaana juoksevine koirineen, siellä tällä seisoskeli rabbeja juttelemassa pyhiinvaeltajien kanssa, lapset pallottelivat ja rullaluistelivat (vapaana juoksevat koirat, pallot ja rullaluistimet ovat kiellettyä Venetsiassa, kertoi asuntomme info-kansio). Elämä vaikutti kiireettömältä, ihmiset tuttavallisilta ja lämminhenkisiltä. Ciao, Maria! Ciao, Massimo, grazie, ciao!

J.K. Mitä on nunnan olkalaukussa? Kaljupäisen miehen paketin googlasin jo. Roncato valmistaa mm. matkalaukkuja. Minne mies aikoo matkustaa ja kenen kanssa?

Katselen käsipyyhkeen varjoa lakanalla

Olen kirjoittanut novellia valmiiksi. Joka päivä uusi versio, yöllä luen miehelle ääneen, suttaan sekaaan kuulakärkikynällä uusia lauseita. Juttelemme:
"Jotakin se kaipaa."
"Alku on kömpelö."
"Minusta nimi on tylsä."
"Ai, mä vaihdoin sen jo, enkö huomannut kertoa..."

Olen katsonut leffat Black Swan (iso pettymys!), Biutiful (oi, kyllä!), Oceans (leffaan käytetty ja kaikkialla mainittu suuri rahamäärä ei vakuuta minua), Kosto (pidimme kaikki kolme: minä, mies ja esikoinen), Flickan (kohtalaisen hyvä, mutta miksi siihen piti ympätä niin paljon, vähempikin olisi vakuuttanut) ja 127 tuntia (esikoisen iloksi).

Digiboksi sekoilee, mies sanoo, ettei ihme, se on tulikuuma, ainakin sata astetta. Sammutetaan kaikki koneet. Tänään on ilma seisonut, taivas käynyt harmaaksi. Hiki valuu, kuljen koko päivän ohuen ohuessa topissa, kyllä se mekosta käy. Parvekkeen ovi on öisin auki, mies on tehnyt siihen verkon, linnut huutavat sen lävitse aamuyöllä, kaikkia en tunnista, mutta lokit ja kuikan kyllä. Välillä kuuluu laulua. Naapuritalon parvekkeella joku puhuu pitkiä, kovaäänisiä puheluita, kertoo mies. Minä nukun, utelen, mistä se puhui. Ihan tavallisia, kertoi nukkumisestaan. Ai jaa. Ja kun ei enää jaksa puhua, alkaa laulaa iskelmää. Aamulla on terhakkana ylhäällä, yölaulaminen virkistää, silmäilee maisemaa, juo tölkki-Pepsiä. Minunkin tekisi mieli, kylmä vesi valuisi pitkin sen peltisiä kylkiä.

Pesen joka päivä monta koneellista pyykkiä. Kuivatan kaikkialla, minne vain voi pyykkiä ripustaa (metsään en ole vielä mennyt, vaikka haluaisin kyllä. Eikö olisi hienon näköistä, loputtomiin pyykkinaruja puiden välissä? Lakanoita, mekkoja ja paitoja. Kelpaisi oravien kuljeskella trapetseja pitkin, lintujen istahtaa ja painaa pää puhtaaseen tyynyliinaan. En ole mennyt puroonkaan istumaan vielä, pitää lukea uudestaan Banana Yoshimoton Kitchen ja Joel Haahtelan Elena, ehkä sitten rohkaistun). Katselen käsipyyhkeen varjoa lakanalla. Tuosta voisin ottaa valokuvan. Enkä kuitenkaan ota, mutta olen onnellinen lainekrepistä, jota ei tarvi silittää, pesukoneen viidentoista minuutin pikaohjelmasta, jolla voi huuhtaista hikipyykit, pitkistä valkoisista ruusuista, joita mies toi minulle lomansa alkamisen kunniaksi, sormiväreistä joilla maalata äkkiä tylsäksi käynyt kattolamppu, kaapista löytyneestä silkkinauhasta, jolla kantata tyttären sortseiksi leikatut farkut.

Huomenna vaihdamme maisemaa. Näemme sukulaisia, haistelemme merta. Nyt alkoi loma. Aion kirjoittaa, paljon, kaikkialla.