Pitkästä aikaa saaressa. Heinäkuun hellepäivä, sivutuulta, vesi räiskyy veneeseen, koira tärisee jaloissa. Tuntuu, että olemme lastanneet veneen tuhansilla kiloilla mantereen elämää, suurin osa näkymätöntä, se saisikin upota, painua pohjaan, jäädä kiveksi sinne, riittävän syvälle. Veneen alla kalat pälyilevät yläpuolellaan lipuvaa tummaa valasta, miettivät, millainen pyrstö sillä on, miksei sitä näy, joko se on kohotettuna ilmaan valmiina läiskäisemään vettä, nostattamaan aaltoja. Ja pikku kalojen parvet, joilla ei ole vielä tietoa vaaroista, ihailevat pilvien muotoja, veden lävitse siilautuvaa valoa, ihmettelevät ihmisten varjoja. 

Matka on pitkä, matka on lyhyt.

Tuolla näkyy jo sauna, sen takana seisoo talo ylväänä, katselee monin silmin järvelle, vartioi sieltä tulevia, ei hetkeksikään ummista silmiään. Muistaako talo meidät? Muistammeko me talon? Käymme läpi huoneet, esittelemme ensikertalaiselle kukkatapetit, ovenkahvat, avaimet, hirret, kaakeliuunit, puulattiat, verannan, verhon pidikkeet, jyrkät askelmat, varoitamme päästämästä vettä lavuaariin, juomasta järvivettä. 

Juodaan tulokahvit. Ollaan yhdessä, hajaannutaan. Joku vetäytyy yläkertaan, toinen lähtee uimaan, joku rasvaa ihoa, joku penkoo varastoa, koira juoksee vapaudesta huumaantuneena mustikanvarpujen seassa, veden viivalla, laiturilla, ei enää muista, miltä tuntui kulkea talutushihnassa kaupungissa. 

Ajetaan kauas rakkaiden kanssa, karataan. Asetutaan laiturin lentävälle matolle, luotetaan että se jaksaa kantaa meidät kaikki, varistelee kyydistään korkeintaan raskaat huolet, annetaan niiden pudota pois, pidetään kiinni rispaantuneista hapsuista, lennetään saareen saakka, kesään, paahteeseen. Avataan ovia, lämmitetään saunaa, syödään eväitä, keitetään kahvia, kuunnellaan järveä, puhutaan koiraa, opitaan uusi korttipeli ja muurahaisten elinikä, annetaan veden kannatella, ollaan osa maisemaa.

 

Avataan ikkunat ja ovet, ylitetään kynnykset. Kannetaan vettä ja puita, sytytetään tulia, riisutaan, ollaan paljaina, paljaita valossa ja pimeässä, heitetään löylyä, hiotaan, palellaan, tunnetaan kehon paino, hyttysen puremat, paarman pistot, mustelmat, arvet ja haavat, valellaan vedellä, kevennytään vesihöyryksi, tuuleksi, hengeksi, livahdetaan aukoista, luukuista ja koloista maisemaan, jätetään pyyhe purjeeksi saunan ovelle.

 

Veden peiliin voi katsoa Yle Areenassa vielä kuuden päivän ajan.

Lähdemme kulkemaan leivänkuoren polkua eli etsimään Pórto Germenon rantaa, joka sijaitsee Wikipedian mukaan Kithairon-vuoren eteläpuolella Korintinlahden koillislahdelle. Rantaa kuvataan Facebookissa haltioituneena:

"Mostly locals just know about this place. Very tough to get to from Athens, which is why the place is a total gem. -- the drive in from the top of the mountain can only be described as magical. The smell of the trees, the ancient castle at the top. This is paradise in short. The salt content is high in the water. You barely need to make an effort to stay afloat. If and when I die, I want to be reincarnated as a child here, or haunt the beach goers for eternity."

Ateenan ruuhkat ohitettuamme tie kapenee, ajamme laakson pohjalla, jossa ei tapaa kuin vuohia ja paljasjalkaisen nuorenmiehen rinkkoineen, siinä kaikki sen tien kulkijat. Koko ajomatkan syntyy tarinoita, kerron niitä ääneen perheelle, joka ei jaksa kuunnella loputtomiin. Tie nousee kaiken aikaa ylemmäs, kiemurtelee aina vain korkeammalle, yhä jyrkkenee. "Kuinka kauan vielä?" kysyy korkeanpaikankammoinen eikä pysty ihailemaan maisemia, tarinankerronta tyrehtyy. "13 km", kertoo tienvarsikyltti. "Ihan kuin Keski-Maa", sanoo Tolkienia lukenut lapsi takapenkiltä. Saavumme pieneen kylään, ostamme hiukopalaksi täytettyjä voileipiä ja herkullisia voitaikinapiiraita.

Ranta on rauhallinen ja maksuton, kapea ja pitkä, pientä pyöreää kiveä. Aurinko ei polta, päivä on puolipilvinen. Enää ei malta jutella. Ollaan vain ja antaudutaan aalloille. Vesi kannattelee ja keinuttaa, ajatukset saavat järjestyä rauhassa. Kirkkaassa vedessä ui mustia kaloja ja lierihattuinen vanha nainen, jollaisia keräilen katseellani matkoilla.

Olen päässyt eroon stressikutinoistani — näin äkkiä.

Lokakuu. Lakastuva, laskostuva maisema. Tämän maailman varjot. Peilikuvat, kaiut, kertautuminen. Vesi mataa, aika ei.

Oli pilvinen päivä mutta ehdimme viime hetkillä Välimeren valoon. Kiinnostuin Oscar Parviaisesta, josta ei googlaamalla löydy juuri mitään, ei esillä olleita teoksiakaan (Yö Taorminassa, Kalastajien paluu, Alassio). Näyttelystä kotiuduttuamme istutin pihaan keltaisia ja oransseja samettiruusuja, ne olkoot aurinkoina silloin, kun muu paiste on vähäistä.

Entä miltä näyttää Cassisin valo? Pointillisti Paul Signac kuvaili sitä näin: "In this region there is only white; the reflected light everywhere devours local colors and gray shadows." 

Valo, valo! Öölannin alvarin valo.

"The  Light

The Ancient Greeks laid a great deal of importance on the contemptation of light. It is on the wide, open spaces of Öland that one can experience light it is as though the light here exists for its own sake, while at the same time it changes everything it touches. Every elevation, every stone reflects light. The browns are never just browns, they are luminously brown. The flat rocks are not just grey, they are dark grey or pale grey or any one of a hundred shades of grey. Whenever I come back to the open moorlands I realize that I have forgotten what light looks like. When I try to talk about light I notice that the words are not enough. -- There are so many degrees on light. And it is on Ölands Stora alvar that one discovers that light is full of life."
(Anders Johansson: Öland. Substance and shadow. Translated from Swedish by Mary Karlberg. Alvarin info-kyltistä.)

Taas on tullut tämä kumma levottomuus. Syksyt ja keväät kestää, ne ovat odotusta, vaivihkaista siirtymää ja odotusta (talvi on kaamosta, joka vie aina mukanaan, peitteleekin, halusi tai ei). Kesällä pitäisi olla jo jossakin, muualla, kaikkialla, totaalisessa valossa. Hamuaa, hamuaa. Missä se on, missä se eniten on (vailla varjoja)? Voiko jossakin upottautua siihen niin kuin lämpimään, läpinäkyvään veteen? Silloinko vihdoin valaistuisi? Olisiko sen jälkeen enää mitään? Siihenkö kaikki loppuisi?

Kuvat:
Paul Signac Cassis, Cap Lombard, Opus 196 (1889) ja The Jetty at Cassis, Opus 198 (1889). 

 

"-- tulet lämpimälle seudulle
se on pehmeä ja hämyinen
mutta silloin minä en ole enää minä
vaan metsä." 
(Eeva-Liisa Manner: Kirjoitettu kivi. Tammi 1966, 27.)

Olen käynyt läpi alakerran kirjapinoja. Erään taustatyöteoksen välistä löysin lainauskuitin (20.3.2014), jonka kääntöpuolelle olin kirjoittanut muistiin tuon pätkän Mannerin runosta. Mihin se liittyi? Miksi poimin sen talteen? En muista mutta tunnistan. Olkoon vuoden viimeinen sitaatti.

Yllä olevat kuvat ovat jouluaaton metsästä, oli myöhä iltapäivä, (unohdimme omenan jänikselle) ja haimme purolta saunaan löylyvettä. Saimme virtaavat, moreenin tuoksuiset löylyt.

Valoa uuteen vuoteen, metsähetkiä, maisemia ja levollista mieltä!

Vedessä, vedestä, veteen

Ihana, rakas vesi! Pisarat, aallot, virtaukset. Siirtyminen toiseen olomuotoon, keho(llisuude)n tunnistaminen, kelluminen, keveys, puhdistuminen, sulautuminen.

Jäät olivat jo lähteneet

  

Pidin vapaapäivän sanoista. Teimme retken rannikolle. Vapaus, tila, onni, valo!

Ostosristeilyllä

Aamupäivällä kuljin pihassa katselemassa kukkaan puhjennutta kirsikkapuuta. Kuulin jonkun avaavan ääntään, pitkiä vokaaliliukumia, en kuitenkaan nähnyt ketään. Lopulta jäljitin äänen kahluualtaalle. Veden pinta väreili, kyykistyin altaan viereen kuuntelemaan:

"Aaaaaaaaaaaooooooooouuuuuuuuuaaaaaaa..."

Altaaseen paiskautuneiden kovakuoriaisten ja kärpästen hitaita kuolinkamppailuita. Kolme uintiliikettä, sitten lepoa ja laulua eli ilman haukkomista keuhkoihin, kaksi uintiliikettä, nyt etuvokaaleja, yksi uintiliike... Ojensin ötököille ruohonkorsia, joihin kiivetä, nostelin heitä kirsikkapuuhun turvaan.Valkeiden terälehtien suojissa vaatteet vaihtuivat kuiviin.

Yritin ottaa pelastautuneista valokuvia, mutta kamera ei suostunut siirtämään niitä koneelleni. Liekö johtunut ukkosesta, joka myöhemmin seisautti tuulen ja pyöritteli sormissaan valtavia rakeita, sitten paiskoi kaikkien alhaalla kulkevien niskaan, myös kahluualtaaseen. Me emme rakeita nähneet, matkasimme linja-autossa. Vieressäni istuva oli vaiti, myöhemmin suurista ovista sisään astuessamme hän kertoi laskeneensa lihavia ihmisiä.

"Kuusikymmentäkaksi. Jos nyt joutuisimme veden valtaan, he eivät tarvitsisi pelastusliivejä, kelluisivat ilmankin."
"Niinkö?"
"Niin."

Unohdimme pelastusliivit ja olimme jo syvällä ostoskeskuksen uumenissa etsimässä bikinejä. Sadevesi valui parkkihalliin, ihan kuin ostoskeskus olisi ollut suuri laiva, jonka keulaportti on auennut. Emme tienneet siitäkään mitään, istuimme kakkoskannella syömässä jäätelöä (olisimmeko pukeneet bikinit päälle, hypänneet laidan yli uimaan keskusaukiolle, olisivatko kirjakaupan kirjat kelluneet vai uponneet pohjaan, valuneet liukuportaita myöten kellarikerrokseen, tuskin). Silmälasiliikkeissä reagoitiin muuttuneisiin tarpeisiin ja nostettiin esiin uimalasien valikoima, kenkäkaupoissa myytiin jo ensimmäisiä uimaräpylöitä, ja kirjakaupan pullopostirivistö kiilteli kassakoneen vieressä, minä olisin valinnut Classic-mallin.

Yllämme aukeavan valokuvun tuolla puolen leimahteli, emme me arvanneet mitään, ilotulitustahan se vain oli, vaikka tämän laivan neitsytmatkasta oli jo aikaa liki kolmekymmentä vuotta.

Ehkä ostoskeskus todellakin täyttyisi vedestä, jäisimme sinne, kaikki sulkeutuisi umpeen ikuisiksi ajoiksi ja rakennuksen kuperalle katolle saataisiin vihdoin selitys. Sen jälkeen olisimme lumisadepallon sisällä, joku kahlaisi liejussa ja kaivaisi pallon suureen kouraansa, ravistelisi ja katselisi, miten lumihiutaleiden sijaan pallon sisällä helisisimme me, lihavat, laihat, kovakuoriaiset, kärpäset ja kirskikankukat. Ja rakennuksen vihdoin noustua alustaltaan uusi sade pyyhkisi maankamaraa ja esiin huuhtoutuisi laivan alle aikoinaan liiskautuneita merenneitoja.

"Ei merenneitoja vaan merimiehiä", sanoi toinen kanssamatkustajani. Tuosta kinastelimme hetken. "Ostoskeskus rakennettiin kaikkia turvamääräyksiä noudattaen", kertoivat asiasta haastatellut viralliset tahot, "kukaan ei loukkaantunut saati kuollut."

Myöhemmin epävirallinen lehdistö sai julkaistua seuraavan kuvan:

Merenneidon rangan liepeillä kerrottiin kuuluneen matalaa laulua:

"Aaaaaaaaaaaooooooooouuuuuuuuuaaaaaaa..."

(Pullopostikuva Ikean sivuilta. Merenneidon kuvaaja the 1calledDANO Worth1000-sivustolta, Archaeological Anomalies 13)

Salakahvit unelmatalon laiturilla

Kävimme katsomassa taloa. Se on veden äärellä, kahden juoksun välissä, hutera laituri, rantasauna, piharakennus, neljä kerrosta, joista ainakin yksi kaipaisi isoa remonttia, rakastettu ja hyväkuntoinen ulkoapäin, hirsiseinää. Saunapolulla kesäisin voikukkapöheikköä, syreeni ja koivuja. Iso rivi kauniita ikkunoita kohti vettä.

Yritän olla realisti, mutta en voi olla haaveilematta. Miltä tuntuisi nukkua ensimmäinen yö talossa, juosta aamulla ikkunaan katsomaan ohi virtaavaa vettä? Kuunnella narinoita ja kolahduksia, tunnustella kelpaammeko, kaipaako se entisiä asukkaita, aistia josko he ovat sittenkin läsnä, miettiä keitä täällä asui, mistä he tulivat, minne menivät, olivatko onnellisia? Mitä tuntuisi  kulkea hiekkatie postilaatikolle, tähyillä naapureita, tervehtiä, kertoa mistä tulemme, keitä olemme? Entä seurata veden vuodenkiertoa, riitettä, jäätä, virtauksia, usvaa pinnan yllä, höyryä talvipakkasilla, kevään ensimmäisiä vesimittareita? Mitä olisi istua laiturilla, upottaa jalat veteen, juoda salakahvit, kantaa vettä ämpäreillä, huuhtoa sillä pyykkiä, ihoa ja hiuksia, heittää löylyt? Entä kaivaa matoja, pujottaa koukkuun, nostaa siima ja saalis vedestä? Kerätä tuulen viskomia oksia pihasta, katkoa niitä tulisijoihin, sytyttää ensimmäistä kertaa tuli uuniin ja saunan tulipesään? Miltä tuntuisi antaa kaneille piharakennuksesta oma huusholli, ottaa kukko ja pari kanaa, solmia puuhun riippumatto, pystyttää teltta, maata aamukasteisessa nurmikossa, puhaltaa saippuakuplia korkealta vintin ikkunasta, istuttaa perennoita (sormustinkukkaa, salkoruusuja, unikoita, pioneita) sekä nimikkopuu, haravoida piha, perustaa komposti, tehdä lumityöt, hiekottaa rinnettä, ripustella linnuille talipalloja ja sytytellä jäälyhtyjä?

Entä haluaisinko pelätä yllättäviä, isoja remontteja ja kosteusvaurioita, laskea kaamospimeillä järjettömiä lainanlyhennyksiä ja -korkoja, lähteä töihin aamuvarhaisella, tulla takaisin hämärissä (eikö juuri tuo talo ansaitsisi kokopäiväisen asujan?), olla kiireinen, kirjoittaa vain koulujen kesälomilla - jos silloinkaaan?
 

Yhtään ei silti helpota lukea Leena Krohnin kertomusta:

"Salakahvit -- Niiden paikka oli hylätyllä laiturilla -- Usein hän makaili pitkin pituuttaan sen lämpimillä lankuilla ja katseli omaa kuvaansa, joka uiskenteli sen puolilahojen pylväiden varjossa. -- Se oli hänen, vaikka muut eivät sitä tienneetkään. Paitsi laituri itse. Sillä kerran hän oli kuiskannut sille. Sinä olet minun! -- vanha laituri ja kaislikko -- Ne kuuluivat hänelle, niin Veera ajatteli, koska hän rakasti niitä. Se vain on omaa, mitä rakastaa. -- Se oli oma maailmansa, kaislamaailma."
(Leena Krohn: Salakahvit. Kertomus kaislikosta. Kokoelmasta Mitä puut tekevät elokuussa. Seitsemän kertomusta keskenkasvuisille. WSOY 2000.)

P.S.
Mikään näistä kuvista ei liity tuohon taloon. Alakuvat ovat Porin Reposaaresta, yläkuvat Pärnusta, molemmissa on ihania koteja.

Parantumaton saarihulluus

 

 

"Nesomania on siis saarihulluus. Tauti on parantumaton. Sillä on kuitenkin yksi terveyttä edistävä piirre: se lisää vastustuskykyä muita tauteja kohtaan."

Yle esittää parasta aikaa Veden saartamat -dokumenttisarjaa Suomen saaristoista. Saaret ovat kiehtovia. Veden ympäröimä, suljettu tila, joka mahdollistaa erillisyyden, (kuvitteellisen) vapauden, itsenäisyyden ja riippumattomuuden, olemassaolon rauhan. Kuin saari olisi vedessä kelluva kaistale, jolla voisi lipua pois turhasta maailman humusta. Ilmeisen idealisoitu ajatus. Sellaisella kuitenkin leikittelen.

Taannoin tv:stä tuli puhutteleva Ulkosaariston uskomaton Dora, joka kertoi pienen Lammholmin saaren ainoasta asukkaasta, 87-vuotiaasta Dorasta. Hän ei halunnut muuttaa saarelta huolestuneen sukulaismiehen harmiksi nykyaikaisempiin oloihin vaan eleli onnellisena ulkoisesti yksinkertaista, mutta vaativaa elämää kissansa kanssa.

Katsomisen arvoinen on myös Sonja Lindénin upea, koskettava ja hauskakin Ei kukaan ole saari -dokumentti. Se kertoo Lindénin isästä, Kristeristä, joka asuu yksin jo kuudettatoista vuottaan saarella. Hänen yksinäistä elämäänsä kissan ja musiikin kanssa katkaisevat puhelisoitot vaimolle hoitokotiin. Krister kirjoittaa jälkipolville pikkutarkkoja saarimökin hoito-ohjeita ja valmistautuu myös omaan kuolemaansa. Tuota dokumenttia saa lainaksi kirjastosta.

Ja sitten on Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän Haru, eräs saari -teos, tietenkin. 

”Kuutosen myrsky, sadetta. Vene pelastettu juuri ja juuri. Meri on noidankattila, jyrinät kuin tykinlaukauksia. Teltta halkesi. Suurenmoisen kaunista. -- 

Kerran rannoille ajelehti suuret määrät bambua, me keräsimme kaiken mutta emme oikein tienneet mitä tehdä sillä. Rakentakaa leijoja, Ham sanoi --"  
(emt. Suom. Liisa Ryömä. WSOY 1996.)

Haruun pääsee myös täältä.

P.S. 
Minä elelen nyt fiktiivisellä saarella. Ihailen alkavaa talvea, kerään rannoilta oksia ja ajopuita päähenkilöni talon portaille. Seuraan hänen pieniä askareitaan, piipusta nousevaa savua.

Jäitten lähdön ilta, tervetuloa!

Tulenkantajien kirjakaupassa Tampereella Hämeenpuisto 25:ssä maanantaina 18.3. klo 17-18 Jäitten lähdön ilta. Luen novellin kokoelmastani Vihkivedet, ja Esa Mäkijärvi lausuu vesiaiheisia runoja. Lisätietoja täältä. Tervetuloa!

Kyyneleen tunnustus

"Kyyneleen voi tässä kaupungissa vuodattaa lukuisissa tilanteissa. Jos oletetaan että kauneus on valon jakautumista verkkokalvoa miellyttävällä tavalla, kyynel on verkkokalvon, samoin kuin kyyneleenkin, tunnustus ettei se pysty pidättelemään kauneutta." 
(Joseph Brodsky: Veden peili. Suom. Marja Alopaues, Tammi 1994, 95.)