Eräs mökkiloma. Hän päätti taas kokeilla rajojaan, vaikka tietää, ettei oikein osaa mökkeillä (eikä lomailla), olla vain, olla päämäärättömänä turistina, käydä läpi nähtävyyksiä, olla elämysten kuluttaja, kokea itsensä täyteen. Hän analysoi kaiken kaikille ääneen, puhki, rikki, repaleiksi, kaipasi koiraa ja katseli nuorta metsäjänistä, joka puikahteli esiin järven puoleisella pihalla, ja kissaa, joka pysytteli pellon puolella mutta olisi mielellään tullut sisälle mökkiin, huoneisiin, heidän lemmikikseen. Nuo ihmiset asuivat jäniksen ja kissan välissä, sukkuloivat hämmentyneinä sekä järvi- että peltotodellisuudessa, välitiloissa, käänsivät puutarhatuoleja kohti mielekkäitä maisemia, valoa, pyykkinaruilla lepattavia pyyheliinoja, vaipuivat ajatuksiinsa, nousivat taas lähteäkseen, istuivat taas ollakseen aloillaan. 

Ja äkkiä katsottuna säätiedotus olisi kertonut, että oikeanpuoleista tuulta kaiken aikaa niin useita metrejä sekunnissa, että laituri näytti lähtevän liikkeelle, lipuvan taivaissa, ja mökin pihassa viihtyvän kissan piti hiipiä eteenpäin niska kyyryssä ja tuo rantapöheikössä asuva metsäjänis, nuorukainen vasta, horjahti loikatessaan ja kaikki soutuveneet päätyivät Kolmostien liepeille järvessä nilkkojaan myöten seisovien lehmien ihmeteltäviksi. Ne heiluttivat raukeina häntiään, elivät tätä hetkeä, eivät tienneet, että kaukana puisto(filosofia)n varjoihin oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä pitelemään hattujaan ja kuuntelemaan pohdintaa Kyllikki Saaren murhan kollektiivisesta muistosta. Ja perhoset lensivät, liitivät, amiraali neitoperhonen käsipuolessaan, joku kuvasi niitä puna-apilapellon reunalla, joku pyöräili peltojen keskellä, joku luki kirjaa, pelasi backgammonia, mölkkyä, korttia, sytytti tulta kiukaaseen, ripusti pyykkiä, purjeita, tuuleen, tuijotti taivasta ja rantaviivaa, kirjoitti kortteja ystäville ja kertoi olevansa lomalla rakkaidensa kanssa ja onnellinen, kiitollinen siitä mutta kaipaavansa kotiin, koiraa, omaa sänkyä, kaikkea, mitä kaivata voi.

(Viimeinen kuva Nina Lykken romaanista Ei, ei ja vielä kerran ei. Suom. Sanna Manninen. Gummerus 2019.)

 

Pitkästä aikaa saaressa. Heinäkuun hellepäivä, sivutuulta, vesi räiskyy veneeseen, koira tärisee jaloissa. Tuntuu, että olemme lastanneet veneen tuhansilla kiloilla mantereen elämää, suurin osa näkymätöntä, se saisikin upota, painua pohjaan, jäädä kiveksi sinne, riittävän syvälle. Veneen alla kalat pälyilevät yläpuolellaan lipuvaa tummaa valasta, miettivät, millainen pyrstö sillä on, miksei sitä näy, joko se on kohotettuna ilmaan valmiina läiskäisemään vettä, nostattamaan aaltoja. Ja pikku kalojen parvet, joilla ei ole vielä tietoa vaaroista, ihailevat pilvien muotoja, veden lävitse siilautuvaa valoa, ihmettelevät ihmisten varjoja. 

Matka on pitkä, matka on lyhyt.

Tuolla näkyy jo sauna, sen takana seisoo talo ylväänä, katselee monin silmin järvelle, vartioi sieltä tulevia, ei hetkeksikään ummista silmiään. Muistaako talo meidät? Muistammeko me talon? Käymme läpi huoneet, esittelemme ensikertalaiselle kukkatapetit, ovenkahvat, avaimet, hirret, kaakeliuunit, puulattiat, verannan, verhon pidikkeet, jyrkät askelmat, varoitamme päästämästä vettä lavuaariin, juomasta järvivettä. 

Juodaan tulokahvit. Ollaan yhdessä, hajaannutaan. Joku vetäytyy yläkertaan, toinen lähtee uimaan, joku rasvaa ihoa, joku penkoo varastoa, koira juoksee vapaudesta huumaantuneena mustikanvarpujen seassa, veden viivalla, laiturilla, ei enää muista, miltä tuntui kulkea talutushihnassa kaupungissa. 

Lokakuu. Lakastuva, laskostuva maisema. Tämän maailman varjot. Peilikuvat, kaiut, kertautuminen. Vesi mataa, aika ei.

 

Kävimme häikäistymässä. Koira ei ollut ymmärtää, että jossakin on olemassa näin avara tila. Ja nuo eteemme levitetyt suuret valkoiset kirjat vailla sanoja. Unta, unta se oli.

Voisiko ammatikseen availla ovia ja astua vieraisiin koteihin, vanhoihin, kaiken nähneisiin taloihin? Saisiko keittää kahvit, katsella ikkunasta ulos, kuunnella talon äänet, selata kirjanselkämykset, laskea taulut, maata lattialla auringonläikässä, olla turvassa kiireeltä, tapahtumilta, uutisvirralta, sairastumisilta ja kuolemalta, nukkua hyvin yön tai kaksi, pestä astiat, siivota jäljet, varjot lattialta, sitten sulkea oven ja astua takaisin todellisuuteen?

Ostin lomalla kolme kirjaa: Maritta Lintusen novellikokoelman Takapiru (WSOY 2016), Pauliina Vanhatalon Keskivaikea vuosi. Muistiinpanoja masennuksesta (S&S 2016) ja Kristiina Wallinin runokokoelman Valon paino (Tammi 2016).

Pikku kodissa aika pysähtyi, kiire katosi, sillä kaikki aikatauluihin sidotut loppuviikon suunnitelmat peruuntuivat. Ei ollut isoja velvollisuuksia, hyvin ehti avata kirjat ja syventyä sanoihin. Välillä oli aivan hiljaista, vain koiran unisia huokailuja, sivujen verkkaista kääntyilyä ja kynän rapinaa marginaalissa (tila sanojen ympärillä, ajatuksilla vapaus muotoutua). 

Kehon jännitys alkoi pitkästä aikaa hellittää. Hetken tuntui siltä, että voi vihdoin hengittää.

 

 
Meillä oli hetken pikku koti Turussa ja kadun toisella puolella leipomo, likellä kirkko jonka kellot pauhasivat pyhäaamuna. Kun raskas ajoneuvo kulki talon ohi, koko rakennus tärisi. Naapureiden ääniä ei kuullut, ellei avannut ovea rappukäytävään. Alakerrassa asui koira, se haukahti kun arvasi omamme liikuskelevan lähistöllä, eräässä kodissa pelattiin sählyä, toisessa istuttiin iltaa. Niin istuttiin meilläkin (pöytä oli pienen pieni, mutta ikkunalaudalle mahtui kattamaan, kynttilät sytytettiin heti, kun alkoi hämärtää), istuttiin myös aamua ja keskipäivää, paistettiin kaakeliuunissa makkaraa ja vaahtokarkkeja, öisin nukuttiin sikeästi kahdessa kerroksessa.

Sain siivet ja lämmön

Sain ihanaa postia Satulta. Kiitos vielä kerran, arvostan! Villasukkia on näillä keleillä kaivattu (kun pitää jalat maassa, ne kannattaa pitää lämpiminä), kauniit värit hienosti aseteltuna, tuota mietin kauan, kuvaa jotakin hyvin olennaista, täsmälleen oikea koko! Satun valokuvaama Siivet-kortti on toiminut kirjanmerkkinä (se on asunut Markku Pääskysen Sielut-romaanin maisemassa, sinne se sopi tavattoman hyvin, seuraavaksi sujautan kortin Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat -romaanin väliin) ja olen kuljettanut sitä mukanani huoneesta toiseen, istahtanut katselemaan, ihailemaan. Oi noita värejä, ovea, ikkunaa, seinää, rakennusta, kulumaa, heijastusta, siipiä, oivaltavaa silmää! Nyt Siivet pitävät pystyssä lautaspinoa, huomenna alkaa arki ja kaikenlaista tukea kaivataan varmasti, myös lennokkuutta ja liitelyä. Sitä ennen valoisaa loppiaista, pysykää lämpiminä!

 

"-- tulet lämpimälle seudulle
se on pehmeä ja hämyinen
mutta silloin minä en ole enää minä
vaan metsä." 
(Eeva-Liisa Manner: Kirjoitettu kivi. Tammi 1966, 27.)

Olen käynyt läpi alakerran kirjapinoja. Erään taustatyöteoksen välistä löysin lainauskuitin (20.3.2014), jonka kääntöpuolelle olin kirjoittanut muistiin tuon pätkän Mannerin runosta. Mihin se liittyi? Miksi poimin sen talteen? En muista mutta tunnistan. Olkoon vuoden viimeinen sitaatti.

Yllä olevat kuvat ovat jouluaaton metsästä, oli myöhä iltapäivä, (unohdimme omenan jänikselle) ja haimme purolta saunaan löylyvettä. Saimme virtaavat, moreenin tuoksuiset löylyt.

Valoa uuteen vuoteen, metsähetkiä, maisemia ja levollista mieltä!

φως και σκιά

 

 

κόκκινο