torstai 22. heinäkuuta 2021

                                                 





Eräs mökkiloma. Hän päätti taas kokeilla rajojaan, vaikka tietää, ettei oikein osaa mökkeillä (eikä lomailla), olla vain, olla päämäärättömänä turistina, käydä läpi nähtävyyksiä, olla elämysten kuluttaja, kokea itsensä täyteen. Hän analysoi kaiken kaikille ääneen, puhki, rikki, repaleiksi, kaipasi koiraa ja katseli nuorta metsäjänistä, joka puikahteli esiin järven puoleisella pihalla, ja kissaa, joka pysytteli pellon puolella mutta olisi mielellään tullut sisälle mökkiin, huoneisiin, heidän lemmikikseen. Nuo ihmiset asuivat jäniksen ja kissan välissä, sukkuloivat hämmentyneinä sekä järvi- että peltotodellisuudessa, välitiloissa, käänsivät puutarhatuoleja kohti mielekkäitä maisemia, valoa, pyykkinaruilla lepattavia pyyheliinoja, vaipuivat ajatuksiinsa, nousivat taas lähteäkseen, istuivat taas ollakseen aloillaan. 

Ja äkkiä katsottuna säätiedotus olisi kertonut, että oikeanpuoleista tuulta kaiken aikaa niin useita metrejä sekunnissa, että laituri näytti lähtevän liikkeelle, lipuvan taivaissa, ja mökin pihassa viihtyvän kissan piti hiipiä eteenpäin niska kyyryssä ja tuo rantapöheikössä asuva metsäjänis, nuorukainen vasta, horjahti loikatessaan ja kaikki soutuveneet päätyivät Kolmostien liepeille järvessä nilkkojaan myöten seisovien lehmien ihmeteltäviksi. Ne heiluttivat raukeina häntiään, elivät tätä hetkeä, eivät tienneet, että kaukana puisto(filosofia)n varjoihin oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä pitelemään hattujaan ja kuuntelemaan pohdintaa Kyllikki Saaren murhan kollektiivisesta muistosta. Ja perhoset lensivät, liitivät, amiraali neitoperhonen käsipuolessaan, joku kuvasi niitä puna-apilapellon reunalla, joku pyöräili peltojen keskellä, joku luki kirjaa, pelasi backgammonia, mölkkyä, korttia, sytytti tulta kiukaaseen, ripusti pyykkiä, purjeita, tuuleen, tuijotti taivasta ja rantaviivaa, kirjoitti kortteja ystäville ja kertoi olevansa lomalla rakkaidensa kanssa ja onnellinen, kiitollinen siitä mutta kaipaavansa kotiin, koiraa, omaa sänkyä, kaikkea, mitä kaivata voi.


(Viimeinen kuva Nina Lykken romaanista Ei, ei ja vielä kerran ei. Suom. Sanna Manninen. Gummerus 2019.)


keskiviikko 7. heinäkuuta 2021






Koira ei uskalla tulla yläkertaan. Portaat ovat liian jyrkät, ja Synnöve asuu toisessa makuukammarissa. Muut luulevat, että yläkerrassa on ampiaisia. Kiipeän yksin ylös. Synnöve kysyy, kuka tulee. Sanon, että vanhoja tuttuja olemme. Synnöve mutisee itsekseen. Sanoo, ettei hän jaksa aina tuottaa monimutkaisia äänteitä ja oikeita sanoja, kunhan surisee: zzzzzz... Pakko on puhella vaikka yksinään, ei hän eläessäänkään jäänyt koskaan vaiti, unissaankin puhui mutta onneksi ei sentään kävellyt niin kuin Joakim, lapsi raukka. Yhden ainoan kerran Synnöve ei saanut sanaa suustaan ja silloin pysyi mykkänä kokonaisen kuukauden, mutta siitä hän ei pysty puhumaan. 

Synnöve kysyy, tulevatko lapset yläkertaan. Kysyn, tarkoittaako hän minun lapsiani vai omiaan. Synnöve ei vastaa. Hän kertoo, että sanoi miehelleen, arkkitehdille ja rakentajille, että yläkerran portaikosta pitää tehdä mahdollisimman jyrkkä. Korkeintaan kymmenen korkeaa, kapeaa askelmaa, kunhan varpaat mahtuvat, lyhyt kahden portaan mutka ja kaksi askelmaa alas. Onhan kaiteet, pidetään niistä kiinni. Lapset pysyvät paremmin ulkona ja alakerrassa katseen ulottuvilla, yläkertahan on taivas, nukkumista varten, ei siellä sovi liikaa viipyä. Kummallekin lapselle sänky oman kattosiiven alle, tapettia vapaalle seinälle ja ikkunan ylle, vehreää, jotta muistavat, missä ollaan, seinään naulakko, ja ovesta pienen pieni, siinä kaikki. Ei tarvitse siivota niin paljon, kun kaiken miettii tarkkaan, apulainen voi keskittyä ruoanlaittoon. Ja kaksi ulko-ovea pitää olla, toinen talon väelle, toinen miehen vieraille, työasioita varten, sen oven eteen paraatiportaat ja kukkapylväät. Tottelivatko? Kaksi ulko-ovea ja ylväät rappuset ruukkuineen hän sai, mutta viisitoista askelmaa tekivät yläkertaan, parittoman määrän neljäntoista sijaan. Kun Joakim putosi ne ensimmäisen kerran, Synnöve sanoi miehelle, että enemmän pudottavaa teki, olisi uskonut vaimoaan. 

Synnöve on hauras, läpikuultava, illan hopeaa, ei pääse enää vintiltä alas. Pitää tyytyä katselemaan ikkunoista maailmaa. Ei se ole miksikään muuttunut. Veneet kulkevat vesillä, talveksi järvi saa jään, pehmeät valkeat muodot, silloin elämä hiljenee. Lintuja on yhä vedessä ja ilmassa, aurinko paistaa, ihan liikaakin, ja kun alkaa sataa, sataa kaatamalla, kummallista menoa säiden kanssa. 

"Kuulin, kun sanoit, että tänne kaivataan kukkia. Minä en niistä koskaan perustanut enkä minkään sortin ryytimaasta, turhaa työtä. Oli hyvä antaa saaren olla sellaisenaan, kasvattaa mustikkaa, puolukkaa ja villiruusua. Hyvää hilloa niistä sai ja voi, miten maukasta nyponsoppaa. Minä vispasin aina päälle ison kasan kermavaahtoa, tein kauniit annokset ja opetin lapsille, että ihminen nauttii myös silmillään. Jasmikkeen halusin talon päätyyn, sen valkoiset kukat hehkuivat punaista seinää vasten. Paraatiportaiden ruukuissa kukkivat punaiset pelargonit. Ja täällä kammarin seinällä nämä tapetit, talvellakin. Suihkulähteen halusin, mutta kotiapulainen väsyi kuuraamaan sitä. Väitti hukanneensa hopeasormuksensa siinä puuhassa. Missä kunnossa se allas nyt on? Niinkö? Sitten sinun pitää ottaa juuriharja ja mäntysuopaa ja hangata se puhtaaksi. Jätä sormukset pöydälle. En minä niitä vie, en minä mikään harakka ole. Ala mennä jo. Turha minulle on tulla sanomaan, että täällä on paikat hunningolla. Pitää itse mennä ja tehdä. Ihan turha on huudella kotiapulaisen perään. Viimeksi, kun minä näin Maj-Lisiä, se makasi laiturilla lukemassa Rebekkaa. Saan sanoa ihmisestä se, jos haluan. Mikäs kirja sinulla on? Ulkosaaristossa. Sinnekö sinä kaipaat, merelle? Minä en tuosta Strindbergistä piitannut. Kalle tykkäsi, minä luin mieluummin Ibseniä. Mutta on hyvä, että on mielipiteitä. Samalla kun menet, keitä meille kahvit, eikös kello ole jo sen verran, ja sano niille lapsille, että täällä on totuttu kalaruokiin. Venevajan laiturin päästä tärppää aina, sinne vain haukia pyytämään. Haukimureketta en olekaan saanut vuosikymmeniin. Ja ruusunmarjakiisseliä jälkiruoaksi, kermavaahdolla. Huutakaa sitten, kun on valmista. Minun pitää nyt levätä hetki, väsyttää tämä ainainen puhuminen. Zzzzzz..."


tiistai 6. heinäkuuta 2021





 

Pitkästä aikaa saaressa. Heinäkuun hellepäivä, sivutuulta, vesi räiskyy veneeseen, koira tärisee jaloissa. Tuntuu, että olemme lastanneet veneen tuhansilla kiloilla mantereen elämää, suurin osa näkymätöntä, se saisikin upota, painua pohjaan, jäädä kiveksi sinne, riittävän syvälle. Veneen alla kalat pälyilevät yläpuolellaan lipuvaa tummaa valasta, miettivät, millainen pyrstö sillä on, miksei sitä näy, joko se on kohotettuna ilmaan valmiina läiskäisemään vettä, nostattamaan aaltoja. Ja pikku kalojen parvet, joilla ei ole vielä tietoa vaaroista, ihailevat pilvien muotoja, veden lävitse siilautuvaa valoa, ihmettelevät ihmisten varjoja. 

Matka on pitkä, matka on lyhyt.

Tuolla näkyy jo sauna, sen takana seisoo talo ylväänä, katselee monin silmin järvelle, vartioi sieltä tulevia, ei hetkeksikään ummista silmiään. Muistaako talo meidät? Muistammeko me talon? Käymme läpi huoneet, esittelemme ensikertalaiselle kukkatapetit, ovenkahvat, avaimet, hirret, kaakeliuunit, puulattiat, verannan, verhon pidikkeet, jyrkät askelmat, varoitamme päästämästä vettä lavuaariin, juomasta järvivettä. 

Juodaan tulokahvit. Ollaan yhdessä, hajaannutaan. Joku vetäytyy yläkertaan, toinen lähtee uimaan, joku rasvaa ihoa, joku penkoo varastoa, koira juoksee vapaudesta huumaantuneena mustikanvarpujen seassa, veden viivalla, laiturilla, ei enää muista, miltä tuntui kulkea talutushihnassa kaupungissa. 

keskiviikko 16. kesäkuuta 2021




Olen lukenut Monika Fagerholmin ja Martin Johnsonin teosta Meri. Neljä lyyristä esseetä (suom. Asko Sahlberg. Teos 2012). Sitä ennen luin Anne Swärdin uuden romaanin Jackie (suom. Jaana Nikula. Otava 2021), joka imaisi mutta oli minun makuuni liian asetelmallinen. Jännä yhteensattuma muuten, että Swärdin ja Fagerholmin & Johnsonin teoksissa kummassakin mainitaan Big Blue -elokuva (Le Grand Bleu. Ohj. Luc Besson, 1988), josta pidin aikoinaan tavattomasti (en tiennyt, että amerikkalaisversioon tehtiin avoimen lopun sijaan onnellinen loppu). Kummassakin teoksessa esiintyy myös meri, saaristakin kerrotaan.

Meri-teos on monin paikoin häiritsevä. En tiedä, kuka milloinkin kertoo, mistä sitaatit ovat peräisin, kenen teoksesta (kirjan lopussa on kyllä osio "Lähteitä, viitteitä"). Moni esiin nostettu aihe jää roikkumaan ilmaan, se esitellään, sitä pohditaan ja samassa aihe vaihtuu ja kertoja (keneksi?). Lukija ei pääse helpolla, eikä kyse ole siitä, etteikö lukija viitsisi panostaa luettuun tai että lukija kaipaisi keveyttä. Olen hämmentynyt lukemastani, yleensä se on hyvästä. Ja juuri näin myös oma ajatteluni ja tapani kirjoittaa toimii: fragmenttia, assosiaatioita, tajunnanvirtaa, palasia, kaleidoskooppi.

Meri on aihepiirinä runsas, kirjoittajat ovat valinneet kirjoittaa aiheesta neljä esseetä: "Katastrofi", "Veden alla", "Labyrintti", "Yksinäisyys". Loputon meri vyöryy tekemään tehtävästä mahdottoman, kaiken aikaa tulvii uusia nimiä, näkökulmia ja mielleyhtymiä, mutta niin ihmismieli toimii, kaikesta syntyy kytkös tai säie uuteen suuntaan, sanat vievät. Teoksessa kerrotaan esimerkiksi Itä-Meren saastumisesta, Jules Vernen traagisesta elämästä, kirjailijantyön vastoinkäymisistä ja kustantamoiden vaatimuksista kirjoittaa onnellisia loppuja, puutarhaa kuolemankielissä hoitavasta yksinäisestä Napoleonista Saint Helenan saarella, afasiaa sairastavasta Tomas Tranströmeristä edesmenneen tätinsä sinisessä talossa keskellä saarta vaimonsa ja tulkkinsa Monikan kanssa ja ihmeellisistä ennalta-arvaamiseen viittaavista yhteensattumista, Virosta soutamalla paenneesta Sveasta, joka otti lapsen (pikku Monikan vaiko Martinin?) mukaansa aamuöisille kalastusretkilleen, Judith Schalanskysta, joka ei itäsaksalaisena päässyt matkaamaan kuin karttakirjojen avulla, mutta joka myöhemmin sen ansiosta kirjoitti laajasti käännetyn teoksen Kaukaisten saarten atlas. Viisikymmentä saarta, joilla en ole koskaan käynyt enkä tule käymään (suom. Marko Niemi, Poesia 2020) ja josta Satu Taskinen sanoo Kiiltomadon arviossa, että teos on  kaunokirjallista kartografiaa parhaimmillaan. Kodin kirjahyllyn merkityksestä kasvavan lapsen elämässä. Mielikuvituksen voimasta, joka muutti Englannissa köyhänä ja orpona syntyneen Arthurin Tristan da Cunhan -saarella (Marianna Kurtto: Tristania!) isänsä rahtialuksella syntyneeksi seikkailijaksi, Tristan Jonesiksi, joka tuli torpedoiduksi kolme kertaa ennen täysi-ikäisyyttään. Yksinäisyydestä (saareudesta), Robinson Crusoesta ja David Foster Wallacesta, jonka tuhkat ystävä Jonathan Franzen kuljetti Crusoen Masafueran saarelle. Ja kolonialismistakin (sitten lukijassa alkaa pohdinta lähetystyöstä, uskonnoista, Kotilieden 5/2021 Seela Sellasta kertovasta jutusta, juutalaisuudesta, on pakko kertoa luetusta, kysellä mielipiteitä esimerkiksi tästä: "Kaikesta paneutumisestaan huolimatta Seela ei halua paasata uskonnosta. Se oli yksi syy, mikä juutalaisuudessa vetosi: se ei harjota lähetystyötä. - Juutalaisena en halua esittää, että oma uskontoni olisi paras maailmassa. Ei se ole. Eivät kaikki ihmiset tarvitse uskontoa. Jokainen uskoo omalla tavallaa tai on uskomatta. Jokaisen pitäisi ajatella omilla aivoillaan." 

Meri-teoksessa kuvataan myös uimista. Impressionistiset välähdykset herättelevät tunnistettavia, koettuja hetkiä: lapsuuden uintiretket ja muoviset kellukkeet käsivarsissa (tai uimarengas vartalon ympärillä), veden tuntu uidessa, märkä uimapuku vartaloa vasten, kasvoihin liimautuvat hiukset. Uiminen vertautuu hienosti kaunokirjalliseen työhön. Tässä tekijänoikeudellisesti kohtuuttoman pitkä sitaatti:

”Hän ei uinut [vartalonmyötäisessä] uimapuvussa siksi, että hänelle olisi ollut tärkeää miltä hänen vartalonsa näytti. Vaan uimisen vuoksi. Ja veden.

Voimistaakseen tunteen. Päästäkseen niin lähelle vettä kuin mahdollista.

Kyse on aistillisuudesta. (--) Veden tajusta. – kysymys oli psykologisesta vaikutuksesta.

Veden tajusta. (--)

Veden taju on jotakin syvän omakohtaista, yksilöllistä.

Kirjoittamista, minä ajattelen. Kuin kirjoittamista.

Uida luoda kirjoittaa uida. Ne liittyvät yhteen.

Ja yksinäisyys. Minä rakastan uimista. Ja yksin olemista.

Uida luoda kirjoittaa uida. Yksin. Cherish your obsessions. Omistaudu mielettömyydellesi, pakkomielteillesi.

Älä kavahda niitä. Vaali niitä, seuraa niitä. (--)

Minä uin avomerellä, haluamallani tavalla; en vailla menetelmää, mutta omalla tavallani. (--) kyseessä on kyky löytää yritysten ja erehdysten kautta itselleen sopivat tavat ja sitten pitää taipumatta niistä kiinni.

Merkitystä on vain antaumuksellisuudella. Muista myös tämä: kukaan ei pyydä sinua tekemään tätä. Älä siis myöskään itse pyydä keneltäkään lupaa. Unohda joksikin tuleminen, vertauskuvaksi muuttuminen. Liiku itsesi kanssa, älä itsestäsi pois. (--)

Uimari tekee aina oman kilpailunsa, (--) Uimari ei koskaan ajattele kilpailijoitaan.

Unohda itsesi. Keskity siihen mitä teet. Keskity niin, että unohdat itsesi." (Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri. Neljä lyyristä esseetä. Suom. Asko Sahlberg. Teos 2012, 123-125.)

Tämä teos kaikkine rönsyineen sai googlaamaan (millainen lintu on rayadito, andientulikulma, entiseltä nimeltä okapyrstö?), avaamaan kirjahyllystä Tranströmerin Kootut runot, etsimään ja innostumaan. Se sai myös oman ajatteluni vyörymään, eli mieli tuli pöyhityksi hyvällä tavalla. Luin kirjaa aina ennen nukkumaanmenoa ja heti herättyäni. Ja hitaasti. Usein jätin tekstin kesken, koska oli pakko alkaa kirjoittaa muistiin ideoita, liki valmiita kaunokirjallisia virkkeitä. Luettu parhaimmillaan auttaa viemään omaa työtä eteenpäin. 

J.K. 

Meri-teoksen taustoista voi lukea Maaria Ylikankaan Nuori Voima -lehteen kirjoittamasta jutusta.

tiistai 23. maaliskuuta 2021


"Koko kansan lukupiiri #KIRJAVAT keskustelee ensi keskiviikkona 24.3. klo 18-19 Katja Kaukosen kirjasta Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan.

Mielipiteitä kirjasta voi kertoa ennakkoon viestillä tai WhatsAppilla numerossa 046 6215607. Lähetyksen aikana pääset osallistumaan keskusteluun viestien lisäksi shoutboxin kautta osoitteessa www.radioscoop.fi > Kuuntele.

P.S: Olet tervetullut kuuntelemaan vaikket kirjaa ehtisi lukemaan.

Lähetyksen aikana lukukokemusta laajennetaan musiikilla, jota kirjan tunnelma ja ympäristö esiin houkuttelevat." 

Studiossa Anu Tuulia Salmela ja Henry Aho. Ohjelmaa voi kuunnella suorana myös netitse ja podcastina täältä.

keskiviikko 10. helmikuuta 2021


Alkuvuosi: apurahahakemusten tekemistä seuraavaa kaunokirjallista projektia varten. Samalla hanke alkaa kirkastua ja terävöityä mielessä, vaikka työn käynnistyessä se ei enää tottelekaan kaikkia alkuperäisiä aikeita vaan johtaa yhtäkkiä joutomaille, ryteikköihin, pimentoihin, katveisiin. Niitä odotan. Etukäteen en voi tietää enkä päättää, millainen teoksesta tulee. Ehkä juuri yllätyksellisyys antaa voimaa jaksaa.

tiistai 26. tammikuuta 2021


Vuosi on vaihtunut. Kaikki alkaa alusta. Piti siivota kaapit ja laatikot, sen sijaan olen katsellut ulos, miettinyt tulevaa, tehnyt lyhyitä ja pitkiä työsuunnitelmia ja yöllisiä muistiinpanoja, miettinyt aikajanaa, varannut kirjoja, nukkunut olohuoneen lattialla ja valvonut sairaslomailevaa muusaa, koira pientä, nähnyt unia kohtaamisista, väkijoukoista, kasvomaskittomasta elämästä, kaivannut maisemia ja tiloja, ihmisiäkin. 

Päivä on pidentynyt ja valo lisääntynyt, linnut laulavat. Odotan kevättalvea, kevättä.