torstai 22. heinäkuuta 2021

                                                 





Eräs mökkiloma. Hän päätti taas kokeilla rajojaan, vaikka tietää, ettei oikein osaa mökkeillä (eikä lomailla), olla vain, olla päämäärättömänä turistina, käydä läpi nähtävyyksiä, olla elämysten kuluttaja, kokea itsensä täyteen. Hän analysoi kaiken kaikille ääneen, puhki, rikki, repaleiksi, kaipasi koiraa ja katseli nuorta metsäjänistä, joka puikahteli esiin järven puoleisella pihalla, ja kissaa, joka pysytteli pellon puolella mutta olisi mielellään tullut sisälle mökkiin, huoneisiin, heidän lemmikikseen. Nuo ihmiset asuivat jäniksen ja kissan välissä, sukkuloivat hämmentyneinä sekä järvi- että peltotodellisuudessa, välitiloissa, käänsivät puutarhatuoleja kohti mielekkäitä maisemia, valoa, pyykkinaruilla lepattavia pyyheliinoja, vaipuivat ajatuksiinsa, nousivat taas lähteäkseen, istuivat taas ollakseen aloillaan. 

Ja äkkiä katsottuna säätiedotus olisi kertonut, että oikeanpuoleista tuulta kaiken aikaa niin useita metrejä sekunnissa, että laituri näytti lähtevän liikkeelle, lipuvan taivaissa, ja mökin pihassa viihtyvän kissan piti hiipiä eteenpäin niska kyyryssä ja tuo rantapöheikössä asuva metsäjänis, nuorukainen vasta, horjahti loikatessaan ja kaikki soutuveneet päätyivät Kolmostien liepeille järvessä nilkkojaan myöten seisovien lehmien ihmeteltäviksi. Ne heiluttivat raukeina häntiään, elivät tätä hetkeä, eivät tienneet, että kaukana puisto(filosofia)n varjoihin oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä pitelemään hattujaan ja kuuntelemaan pohdintaa Kyllikki Saaren murhan kollektiivisesta muistosta. Ja perhoset lensivät, liitivät, amiraali neitoperhonen käsipuolessaan, joku kuvasi niitä puna-apilapellon reunalla, joku pyöräili peltojen keskellä, joku luki kirjaa, pelasi backgammonia, mölkkyä, korttia, sytytti tulta kiukaaseen, ripusti pyykkiä, purjeita, tuuleen, tuijotti taivasta ja rantaviivaa, kirjoitti kortteja ystäville ja kertoi olevansa lomalla rakkaidensa kanssa ja onnellinen, kiitollinen siitä mutta kaipaavansa kotiin, koiraa, omaa sänkyä, kaikkea, mitä kaivata voi.


(Viimeinen kuva Nina Lykken romaanista Ei, ei ja vielä kerran ei. Suom. Sanna Manninen. Gummerus 2019.)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti