tiistai 15. elokuuta 2017

Elokuu. Jäähyväiset kesälomalle eikä sittenkään, nythän kesä vasta on, on yhä lomaileva lapsi, on leikkisä koira, joka on sairastanut koko kesän ja jolle on vihdoin puhallettu pihaaan uima-allas, on kukkiva piha, syysasteri ja -syrikkä, kypsyvät viinirypäleet ja vadelmat, on helteiset yöt, on elokuvat, romaanit ja novellikokoelmat, joille on kerrankin ehtinyt antautua, tarinoiden, lukemisen ilo ja lohtu. Silti aika notkahtaa eteenpäin. Joku on taas kuollut, joku on poistunut keskuudestamme, joku sairastunut, joku menettänyt kerroksen muistiaan (kellarin vai vintin?), ja minä raivaan taloa, luen vanhoja postikortteja, kirjeitä ja päiväkirjoja, kuljen menneessä, muistelen, painan mieleen, otan seinältä lasten piirustukset, teen tilaa nykyhetkelle ja tulevalle. Syksy täyttää kalenteria, on silti vielä illanistumista kesävieraiden kanssa, on terassinmaalaus, on pihajuhlat, on lakkiaisten ja rippijuhlien kiitoskortit. Ja on aikaa kirjoittaa, tehdä työtä: syntyy kolmetoista riviä tai kaksikymmentäkuusi, on sekavia muistiinpanoja, on täysiä ja tyhjiä muistikirjoja, on taustatyökirjoja, joiden laina-aika on käytetty moneen kertaan loppuun, on lehtiä jonkun ullakolta, hautajaiskutsuja ja valokuvia. Iloitsee työstä, iloitsee siitä, että silloin on vapaa eikä muista mitään muuta, ei murehdi mitään, ei ole kokeva, tunteva, kipuileva, monimutkainen minä, ei ole mitään, kirjoittaa vain.

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Ateena 12.-24.7. ja kaikki se, mitä ei ole ikuistettu näkyväksi kuvaksi: ylenpalttinen, kirkas valo, joka laveeraa maiseman iltaisin valkean maitomaiseksi; musta joutsen Porto Raftin rantavedessä veneiden ja uimareiden keskellä; hylätyn elokuvateatterin katolla alhaalla maailmassa vaeltavia haukkuva iso musta kerberos; suosittu Cine Paris tähtitaivaan alla, katolla Ateenan yllä Akropolis-näkymin, Cine Avana naapurikorttelissamme loivasti alaspäin viettävine lattioineen; kasvitarhojen ja lammaslaumojen keskellä sijaitseva, tuhansia litroja ihmisverta suodattanut Marathonin tasanko; maaperän kuparinpunainen väri; Jean Moréas'n mukaan nimetty kotikatumme; naapurikerrostalon parvekkeille ahdetut tuuheat, viilentävät metsät; mandariini- ja limepuut, jotka pudottelevat hedelmiään kaduille liiskautumaan ja joiden juuret nostattavat katukivetystä pois paikaltaan; vastapäinen naapuri, joka poimii tyttärensä kanssa parvekkeella puun latvasta limehedelmiä mustaan verkkosäkkiin ja istuu sen jälkeen keittiössä, nostaa jalan pöydälle ja sytyttää tupakan; hedelmien ja vihannesten tuoreus ja makeus; persikan samettikuori, tuoksu ja suupielistä valuva mehu, Retsinan pihkainen kitkeryys, sitruunalimonadit, rapeakuorinen leipä, kultainen hunajaraita kermaisen jogurtin päällä; Ateenan lihahallin koukuissa roikkuvat nyljetyt kanit valkoisissa häntätupsuissaan, kalahalli, jonka tuoksu ja kauttaaltaan tahmainen lattia tyrmäävät sisään aikoneet; metrossa klipsi nenässä matkustava mies, hylätyt talot ja rakennukset ovet ja ikkuna(luuku)t sepposen selällään (tyhjät huoneet laastia ja lasinsirua lattiallaan, tärvellyt seinät, minä kävin täällä, minä olin olemassa täällä, minä asuin täällä, portaat, jotka nousevat ylös mutta eivät vie minnekään, kiipeä ne ylös ja seiso ilmassa, katso maailmaa, jos uskallat, katso nukkuvat kodittomat muovipeitteiden alla ovisyvennyksissä ja viidenkymmenen euron vuokraa rantatuoleista maksavat auringonpalvojat jääpalasammiossa hikoileva shampanjapullo vierellään mutta älä astu tyhjyyteen); sekatavarakaupat, oliivi- ja aasinmaitopalasaippuat; kaupoissa ja ravintoloissa asioivat, turisteille hyväntuulisesti myhäilevät tanakat kreikkalaismiehet, jotka suosittelevat ostamaan raskaita, rasvasta kiilteleviä leivonnaisia, koska niissä on tuhti sokeritäyte, ja rouvat, jotka kertovat kauppiaalle hyvän tarinan ja odottavat myös ummikon yhtyvän nauruun sekä tarjoilijat, jotka tuovat ruokalistan ja ruoan ensimmäisenä perheen äidille ja odottavat hänen tekevän (päättävän) kunkin perheenjäsenen tilauksen; lapsimyönteisyys; kaikenikäisten aikuisten julkiset hellyydenosoitukset; syrjäisessä puistossa huurusilmäisinä asuvat miehet, joista vanhin hoivaa kulkukissoja; maiseman moninaiset siluetit, tasakattoiset, laatikkomaiset talot, vuorien pyöreys ja rosot, sypressien taivaisiin kurkottava, kynttilämäinen olemus, palmun lehvien pitkät, terävät sormet; maisemaa vaakasuoraan siivuttavat, alhaalla roikkuvat sähköjohdot, jotka huomaa mustana nuottiviivastona vasta auringon laskiessa; kylmän ja kuuman jatkuva vaihtelu: jääpalat, jäätelöt, kylmennetyt juomat, ilmastointi ja polttava aurinko, kuumaksi paahtunut, valon ja lämmön sisäänsä imevä ikiaikainen kivi sekä vuoropuhelua kylmän ja kuuman kanssa alati tekevä tuuli; ulkona kuivuneen pyykin tuoksu, jossa on sekä aurinkoa että tuulta; meriveden suolaisuus, kelluttavuus, kirvelevyys; merisiilien piikit jalkapohjissa; kalkkipitoinen hanavesi, joka saa hiukset tuuheiksi ja lasipinnat laikukkaiksi; antiikkikaupan pahvilaatikko, joka on täynnä vanhoja mustavalkokuvia; kadonneiden lasten värivalokuvat lentokentällä ("11 years, thin athlete"), heidän mitään aavistamaton hymynsä; kaikki ulospäin mitättömät mutta arvokkaat, tärkeät hetket omien, lähellä ja vieressä olevien lasten kanssa: kahvilassa istuminen kaksin tyttären ja kirjan kanssa, kortinpeluu keskimmäisen kanssa, kiireetön kirjojen lehteily esikoisen kanssa kirjakaupassa, havaintojen jakaminen, kävely käsi kädessä, halaus, spontaani nauru.

tiistai 25. heinäkuuta 2017

 
 
 
 

Ylimmän kuvan teksti lehdestä 2Board (37/2017), haastateltavana katutaiteilija Dreyk The Pirate. Toinen (Hope Dies Last, 2015) ja kolmas kuva ylhäältä Wild Drawing -katutaitelijan käsialaa.

maanantai 17. heinäkuuta 2017

 
 

Lukuhetki talolla. Sen jälkeen seinän sisältä paljastuu maitolasiset liukuovet, joita emme ole huomanneet ja joista tulee mieleen juuri luettu:

"Minä olen sokea, minä olen sokea, hän hoki epätoivoisesti kun hänet autettiin ulos autostaan, ja esiin kumpuavat kyyneleet kirkastivat entisestäänkin silmät joita hän itse väitti elottomiksi. Se menee kyllä ohi, tuollainen voi johtua hermoista, joku nainen sanoi. (--) Sokea nosti kädet silmien eteen ja heilutteli niitä, En näe mitään, on kuin olisin sumun keskellä tai uponnut maitomereen, Mutta eihän sokeus ole sellaista, toinen sanoi, sokeilla kaikki on kuulemma pimeää, Niin mutta minä näen pelkkää valkoista." (José Saramago: Kertomus sokeudesta. Suom. Erkki Kirjalainen. Tammi 1997, 10 ja 11.)

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017


Lähdemme kulkemaan leivänkuoren polkua eli etsimään Pórto Germenon rantaa, joka sijaitsee Wikipedian mukaan Kithairon-vuoren eteläpuolella Korintinlahden koillislahdelle. Rantaa kuvataan Facebookissa haltioituneena:

"Mostly locals just know about this place. Very tough to get to from Athens, which is why the place is a total gem. -- the drive in from the top of the mountain can only be described as magical. The smell of the trees, the ancient castle at the top. This is paradise in short. The salt content is high in the water. You barely need to make an effort to stay afloat. If and when I die, I want to be reincarnated as a child here, or haunt the beach goers for eternity."

Ateenan ruuhkat ohitettuamme tie kapenee, ajamme laakson pohjalla, jossa ei tapaa kuin vuohia ja paljasjalkaisen nuorenmiehen rinkkoineen, siinä kaikki sen tien kulkijat. Koko ajomatkan syntyy tarinoita, kerron niitä ääneen perheelle, joka ei jaksa kuunnella loputtomiin. Tie nousee kaiken aikaa ylemmäs, kiemurtelee aina vain korkeammalle, yhä jyrkkenee. "Kuinka kauan vielä?" kysyy korkeanpaikankammoinen eikä pysty ihailemaan maisemia, tarinankerronta tyrehtyy. "13 km", kertoo tienvarsikyltti. "Ihan kuin Keski-Maa", sanoo Tolkienia lukenut lapsi takapenkiltä. Saavumme pieneen kylään, ostamme hiukopalaksi täytettyjä voileipiä ja herkullisia voitaikinapiiraita.

Ranta on rauhallinen ja maksuton, kapea ja pitkä, pientä pyöreää kiveä. Aurinko ei polta, päivä on puolipilvinen. Enää ei malta jutella. Ollaan vain ja antaudutaan aalloille. Vesi kannattelee ja keinuttaa, ajatukset saavat järjestyä rauhassa. Kirkkaassa vedessä ui mustia kaloja ja lierihattuinen vanha nainen, jollaisia keräilen katseellani matkoilla.

Olen päässyt eroon stressikutinoistani näin äkkiä.

 
Jokapäiväinen leipämme, jonka kuori muistuttaa tässä kuumuudessa halkeilevan maan pintaa. Tai ehkä nuo railot ovat reittejä, niitä valaisemattomia teitä ja vähäisiä polkuja, joita ei lentokoneesta käsin näe ja joita tekee mieli lähteä seuraamaan, edes sormella.

lauantai 15. heinäkuuta 2017


 

"Relax, just relax", kehottaa ateenalainen vuokraisäntämme Dominic. Mietin oitis, näkyykö minusta, että poden pitkään jatkuneen stressin nostattamaa sietämätöntä kutinaa, jolle lääkärin mukaan tekee hyvää vaihtaa maisemaa ja tavata aurinkoa. Mietin, onko näin kuumassa muuta vaihtoehtoa kuin ottaa rennosti. On pimeää, kaskaat sirittävät, ja kadun varren puusta putoaa appelsiini. Lämpöasteita on 38, ja kello on kolme aamulla. Hitaan mielen keho on saapunut perille mutta mieli on yhä lentokentällä katsomassa, kuinka matkalaukut kiertävät liukuhihnalla ympyrää. Se keho olisi jäänyt tyttären kaveriksi seisomaan öiselle kadulle laskemaan kissoja ja putoilevia hedelmiä, jos meitä ei olisi kehotettu sisälle ja hyssytelty hiljaisiksi. "Kreikkalaiset ovat äänekkäitä ja it´s fine", isäntämme toteaa ystävällisesti, sovimme siis joukkoon, mutta yöllä kello 23-07 ja iltapäivällä 15.30-17.30 on oltava lain mukaan hiljaa.

Koti on kaunis ja selkeä ja isäntä ystävällinen. Meille on jätetty kolme pulloa valkoviiniä, niiden etiketeissä on kukkia, lapsille piparkakun makuista pehmeää syötävää ja toffeeta, jossa on pähkinöitä. Pakastimessa on jääpaloja ja jääkaapissa lasipulloissa vettä, hanavesi on lämmintä. Asumme kahdessa kerroksessa. Esikoisella on oma portaikko ja huone, josta pääsee kattoterassille, sinne, jossa ajattelin kirjoittaa aamulla ymmärtämättä, kuinka kuuma täällä on. Talomme ympärillä asuu tavallisia ateenalaisia. "Tuossa on mukavat naapurit, ai, heillä onkin ikkuna auki", Dominic kertoo, ojentaa avaimet ja kehottaa viihtymään.

Kun ovi sulkeutuu, alkaa ihmettely. Kierretään huoneet läpi vielä kerran. Huomataan, ettei ole tiskikonetta eikä kahvinkeitintä. Vedenkeitin pitää putsata. Keitetään kahvit, syödään marmeladileivät, nauretaan väsymystä, saadaan kotoa viesti, että muusa voi hyvin. Nukahdetaan viideltä, aamulla päätetään vaihtaa alakerrasssa nukkuvien lasten kanssa makuuhuoneita, vaikka huoneemme peilipöydällä lepääkin Lumikadun Lilkan hopeaharja.

perjantai 7. heinäkuuta 2017




 


"Terveisiä Reposaarelta.
Missä sellainen paikka on? Se on omituinen yhteiskunta selällä merellisellä Kokemäen virran suulla kuuluen Porin kaupunkiin. Tässä kylässä - joskushan siitä tulee kaupunkikin - asuu noin 2500 henkeä. Elinkeinonaan harjoittavat he kalastusta ja merenkulkua, muta enemmistö käy tehdastöissä ja laivojen lastauksissa sekä Reposaarella että Mäntyluodolla lastaustöiden siellä ollessa käynnissä. Reposaari oli ennen surullisen kuuluisa kapakoistaan ja huonosta kesäelämästään. Eikö se nytkään vielä ole lähelläkään paratiisia, vaikka siellä vallitsevat koko lailla järjestyneet olot."
(01.01.1919 Koti: Kotikasvatusyhdistyksen äänenkannattaja no 5.)

torstai 15. kesäkuuta 2017


Mies kalliollaan taivaan- ja merensinisessä paidassa kaukana kotoa, katselee merta ja valoa, loittonevaa laivaa, laivalla hänkin tuli, siitä on jo aikaa, se oli äsken, kuuntelee kohinaa, soittaa kotiin, huomaa, ettei olekaan yksin, miettii voisiko hänkin kaivertaa nimensä kallioon.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

 

Tuoltako se näytti? Saimmeko sen talteen? Kylmän kostean sumun, aaltojen ja ajan liottaman, ohueksi hiutuneen, pehmeän pellavan (lakanaa ja verhoa se oli, seittiä, revenneitä kalaverkkoja, harhaa). Aavelaivan, sen pienet valaistut ikkunat, joulukalenterin luukut. Valaistun veturin, paikallaan radallaan. Sillan, joka katkesi suurten veneiden kulkea. Sumua pyörittävät tuulimyllyt, suuret hattaravispilät, jotka saivat siipensä rikki korkealla, ylhäällä, pilvissä, noin vain poikki, ja alas pyörähtäessään taas ehjiä, ja sähkötolpat, niihin pingotetut trapetsit, niillä tasapainottelevat näkymättömät taivaanrannanmaalarit, elämän akrobaatit eli sumua airollaan hämmentävät gondolieerit, meren tuoksun, pysähtyneen vedenpinnan, tiheän harmaan keskeltä kaiken kirkastavan valopallon, sen pakahduttavan hetken, kun sai unohtaa itsensä, ihmisenä olemisen taakat, kuormat ja vaatimukset, ja keskittyä maisemaan.