Tampereen kirjafestareilla lauantaina 30.11.2024

Inga näki metsikössä kaksi valkohäntäpeuraa. Ne eivät huomanneet häntä. Inga ei uskaltanut liikahtaa. Onnistuisiko hän ottamaan kameran esille pelästyttämättä peuroja? Saisiko hän edustavan kuvan ja napsauttaisiko peurat projektorin kautta kodin kaihonkalpeille seinille jonakin marraskuun aamuna, kun jäisi yksin kotiin etätöihin? Tarvitsiko Inga peurojen jäntevää, Örön ruokkimaa olemusta, ryhdikästä kaulaa ja valpasta katsetta? Istuisiko hän olohuoneen sohvalla koko päivän peurat seuranaan, avaisiko arkistonsa, antaisiko peurojen vahtia häntä? Nukahtaisiko marrasväsynyt Inga sohvalle niiden katseen alle, heräisikö hän kesäisestä saaresta, juuri tästä paikasta ja hetkestä? Voisiko Ingan kaipuu kuljettaa häntä paikasta toiseen, voisiko hän olla siellä ja täällä yhtä aikaa? Pystyikö ikävöivä olemaan monessa paikassa samanaikaisesti? Niinkö kaipuu toimi? Siksikö se raastoi rikki ja hajotti? (Pitkä ikävä. WSOY 2024, 264.)

Hei te kaikki kaipaavat, ikävöivät, marrasväsyneet, nesomaanikot, kirjanystävät! Tervetuloa Tampereen Kirjafestareille! Olen Ville Hännisen haastateltavana Pitkä ikävä -romaanistani Tampere-talon Aamulehtisalissa (Pienessä salissa) lauantaina 30.11.2024 klo 11–11.30. Sen jälkeen signeeraan WSOY:n myyntipisteellä. 

Tapaamisiin Tampere-talossa! 

Kaksipäiväisten festareiden koko ohjelma luettavissa täältä.

Helsingin kirjamessuilla torstaina 24.10.2024

                                         

Tervetuloa saarille minun ja Anna-Kaari Hakkaraisen kanssa torstaina 24.10. klo 13.30 Helsingin kirjamessujen Töölö-la(i)valla. Kerron romaanistani Pitkä ikävä (WSOY 2024), joka sijoittuu Örön saareen, ja Anna-Kaari puhuu kirjastaan Marraseliö (Tammi 2024), jonka miljöö on Fårö. Molemmissa teoksissa käsitellään myös ihmissuhteita. Meitä luotsaa kustantaja Petra Maisonen. 

Välittömästi saarimatkan jälkeen signeeraamme WSOY:n ja Tammen osastolla, joka löytyy tutulta paikalta pääsisäänkäynnin rappusten vierestä (messukartasta koordinaateilla 6b48).  

Tapaamisiin torstaina 24.10. Helsingin kirjamessuilla! 

Koko messuohjelma on luettavissa täältä.

Koira ei uskalla tulla yläkertaan. Portaat ovat liian jyrkät, ja Synnöve asuu toisessa makuukammarissa. Muut luulevat, että yläkerrassa on ampiaisia. Kiipeän yksin ylös. Synnöve kysyy, kuka tulee. Sanon, että vanhoja tuttuja olemme. Synnöve mutisee itsekseen. Sanoo, ettei hän jaksa aina tuottaa monimutkaisia äänteitä ja oikeita sanoja, kunhan surisee: zzzzzz... Pakko on puhella vaikka yksinään, ei hän eläessäänkään jäänyt koskaan vaiti, unissaankin puhui mutta onneksi ei sentään kävellyt niin kuin Joakim, lapsi raukka. Yhden ainoan kerran Synnöve ei saanut sanaa suustaan ja silloin pysyi mykkänä kokonaisen kuukauden, mutta siitä hän ei pysty puhumaan. 

Synnöve kysyy, tulevatko lapset yläkertaan. Kysyn, tarkoittaako hän minun lapsiani vai omiaan. Synnöve ei vastaa. Hän kertoo, että sanoi miehelleen, arkkitehdille ja rakentajille, että yläkerran portaikosta pitää tehdä mahdollisimman jyrkkä. Korkeintaan kymmenen korkeaa, kapeaa askelmaa, kunhan varpaat mahtuvat, lyhyt kahden portaan mutka ja kaksi askelmaa alas. Onhan kaiteet, pidetään niistä kiinni. Lapset pysyvät paremmin ulkona ja alakerrassa katseen ulottuvilla, yläkertahan on taivas, nukkumista varten, ei siellä sovi liikaa viipyä. Kummallekin lapselle sänky oman kattosiiven alle, tapettia vapaalle seinälle ja ikkunan ylle, vehreää, jotta muistavat, missä ollaan, seinään naulakko, ja ovesta pienen pieni, siinä kaikki. Ei tarvitse siivota niin paljon, kun kaiken miettii tarkkaan, apulainen voi keskittyä ruoanlaittoon. Ja kaksi ulko-ovea pitää olla, toinen talon väelle, toinen miehen vieraille, työasioita varten, sen oven eteen paraatiportaat ja kukkapylväät. Tottelivatko? Kaksi ulko-ovea ja ylväät rappuset ruukkuineen hän sai, mutta viisitoista askelmaa tekivät yläkertaan, parittoman määrän neljäntoista sijaan. Kun Joakim putosi ne ensimmäisen kerran, Synnöve sanoi miehelle, että enemmän pudottavaa teki, olisi uskonut vaimoaan. 

Synnöve on hauras, läpikuultava, illan hopeaa, ei pääse enää vintiltä alas. Pitää tyytyä katselemaan ikkunoista maailmaa. Ei se ole miksikään muuttunut. Veneet kulkevat vesillä, talveksi järvi saa jään, pehmeät valkeat muodot, silloin elämä hiljenee. Lintuja on yhä vedessä ja ilmassa, aurinko paistaa, ihan liikaakin, ja kun alkaa sataa, sataa kaatamalla, kummallista menoa säiden kanssa. 

"Kuulin, kun sanoit, että tänne kaivataan kukkia. Minä en niistä koskaan perustanut enkä minkään sortin ryytimaasta, turhaa työtä. Oli hyvä antaa saaren olla sellaisenaan, kasvattaa mustikkaa, puolukkaa ja villiruusua. Hyvää hilloa niistä sai ja voi, miten maukasta nyponsoppaa. Minä vispasin aina päälle ison kasan kermavaahtoa, tein kauniit annokset ja opetin lapsille, että ihminen nauttii myös silmillään. Jasmikkeen halusin talon päätyyn, sen valkoiset kukat hehkuivat punaista seinää vasten. Paraatiportaiden ruukuissa kukkivat punaiset pelargonit. Ja täällä kammarin seinällä nämä tapetit, talvellakin. Suihkulähteen halusin, mutta kotiapulainen väsyi kuuraamaan sitä. Väitti hukanneensa hopeasormuksensa siinä puuhassa. Missä kunnossa se allas nyt on? Niinkö? Sitten sinun pitää ottaa juuriharja ja mäntysuopaa ja hangata se puhtaaksi. Jätä sormukset pöydälle. En minä niitä vie, en minä mikään harakka ole. Ala mennä jo. Turha minulle on tulla sanomaan, että täällä on paikat hunningolla. Pitää itse mennä ja tehdä. Ihan turha on huudella kotiapulaisen perään. Viimeksi, kun minä näin Maj-Lisiä, se makasi laiturilla lukemassa Rebekkaa. Saan sanoa ihmisestä se, jos haluan. Mikäs kirja sinulla on? Ulkosaaristossa. Sinnekö sinä kaipaat, merelle? Minä en tuosta Strindbergistä piitannut. Kalle tykkäsi, minä luin mieluummin Ibseniä. Mutta on hyvä, että on mielipiteitä. Samalla kun menet, keitä meille kahvit, eikös kello ole jo sen verran, ja sano niille lapsille, että täällä on totuttu kalaruokiin. Venevajan laiturin päästä tärppää aina, sinne vain haukia pyytämään. Haukimureketta en olekaan saanut vuosikymmeniin. Ja ruusunmarjakiisseliä jälkiruoaksi, kermavaahdolla. Huutakaa sitten, kun on valmista. Minun pitää nyt levätä hetki, väsyttää tämä ainainen puhuminen. Zzzzzz..."

 

Pitkästä aikaa saaressa. Heinäkuun hellepäivä, sivutuulta, vesi räiskyy veneeseen, koira tärisee jaloissa. Tuntuu, että olemme lastanneet veneen tuhansilla kiloilla mantereen elämää, suurin osa näkymätöntä, se saisikin upota, painua pohjaan, jäädä kiveksi sinne, riittävän syvälle. Veneen alla kalat pälyilevät yläpuolellaan lipuvaa tummaa valasta, miettivät, millainen pyrstö sillä on, miksei sitä näy, joko se on kohotettuna ilmaan valmiina läiskäisemään vettä, nostattamaan aaltoja. Ja pikku kalojen parvet, joilla ei ole vielä tietoa vaaroista, ihailevat pilvien muotoja, veden lävitse siilautuvaa valoa, ihmettelevät ihmisten varjoja. 

Matka on pitkä, matka on lyhyt.

Tuolla näkyy jo sauna, sen takana seisoo talo ylväänä, katselee monin silmin järvelle, vartioi sieltä tulevia, ei hetkeksikään ummista silmiään. Muistaako talo meidät? Muistammeko me talon? Käymme läpi huoneet, esittelemme ensikertalaiselle kukkatapetit, ovenkahvat, avaimet, hirret, kaakeliuunit, puulattiat, verannan, verhon pidikkeet, jyrkät askelmat, varoitamme päästämästä vettä lavuaariin, juomasta järvivettä. 

Juodaan tulokahvit. Ollaan yhdessä, hajaannutaan. Joku vetäytyy yläkertaan, toinen lähtee uimaan, joku rasvaa ihoa, joku penkoo varastoa, koira juoksee vapaudesta huumaantuneena mustikanvarpujen seassa, veden viivalla, laiturilla, ei enää muista, miltä tuntui kulkea talutushihnassa kaupungissa. 

Olen lukenut Monika Fagerholmin ja Martin Johnsonin teosta Meri. Neljä lyyristä esseetä (suom. Asko Sahlberg. Teos 2012). Sitä ennen luin Anne Swärdin uuden romaanin Jackie (suom. Jaana Nikula. Otava 2021), joka imaisi mutta oli minun makuuni liian asetelmallinen. Jännä yhteensattuma muuten, että Swärdin ja Fagerholmin & Johnsonin teoksissa kummassakin mainitaan Big Blue -elokuva (Le Grand Bleu. Ohj. Luc Besson, 1988), josta pidin aikoinaan tavattomasti (en tiennyt, että amerikkalaisversioon tehtiin avoimen lopun sijaan onnellinen loppu). Kummassakin teoksessa esiintyy myös meri, saaristakin kerrotaan.

Meri-teos on monin paikoin häiritsevä. En tiedä, kuka milloinkin kertoo, mistä sitaatit ovat peräisin, kenen teoksesta (kirjan lopussa on kyllä osio "Lähteitä, viitteitä"). Moni esiin nostettu aihe jää roikkumaan ilmaan, se esitellään, sitä pohditaan ja samassa aihe vaihtuu ja kertoja (keneksi?). Lukija ei pääse helpolla, eikä kyse ole siitä, etteikö lukija viitsisi panostaa luettuun tai että lukija kaipaisi keveyttä. Olen hämmentynyt lukemastani, yleensä se on hyvästä. Ja juuri näin myös oma ajatteluni ja tapani kirjoittaa toimii: fragmenttia, assosiaatioita, tajunnanvirtaa, palasia, kaleidoskooppi.

Meri on aihepiirinä runsas, kirjoittajat ovat valinneet kirjoittaa aiheesta neljä esseetä: "Katastrofi", "Veden alla", "Labyrintti", "Yksinäisyys". Loputon meri vyöryy tekemään tehtävästä mahdottoman, kaiken aikaa tulvii uusia nimiä, näkökulmia ja mielleyhtymiä, mutta niin ihmismieli toimii, kaikesta syntyy kytkös tai säie uuteen suuntaan, sanat vievät. Teoksessa kerrotaan esimerkiksi Itä-Meren saastumisesta, Jules Vernen traagisesta elämästä, kirjailijantyön vastoinkäymisistä ja kustantamoiden vaatimuksista kirjoittaa onnellisia loppuja, puutarhaa kuolemankielissä hoitavasta yksinäisestä Napoleonista Saint Helenan saarella, afasiaa sairastavasta Tomas Tranströmeristä edesmenneen tätinsä sinisessä talossa keskellä saarta vaimonsa ja tulkkinsa Monikan kanssa ja ihmeellisistä ennalta-arvaamiseen viittaavista yhteensattumista, Virosta soutamalla paenneesta Sveasta, joka otti lapsen (pikku Monikan vaiko Martinin?) mukaansa aamuöisille kalastusretkilleen, Judith Schalanskysta, joka ei itäsaksalaisena päässyt matkaamaan kuin karttakirjojen avulla, mutta joka myöhemmin sen ansiosta kirjoitti laajasti käännetyn teoksen Kaukaisten saarten atlas. Viisikymmentä saarta, joilla en ole koskaan käynyt enkä tule käymään (suom. Marko Niemi, Poesia 2020) ja josta Satu Taskinen sanoo Kiiltomadon arviossa, että teos on  kaunokirjallista kartografiaa parhaimmillaan. Kodin kirjahyllyn merkityksestä kasvavan lapsen elämässä. Mielikuvituksen voimasta, joka muutti Englannissa köyhänä ja orpona syntyneen Arthurin Tristan da Cunhan -saarella (Marianna Kurtto: Tristania!) isänsä rahtialuksella syntyneeksi seikkailijaksi, Tristan Jonesiksi, joka tuli torpedoiduksi kolme kertaa ennen täysi-ikäisyyttään. Yksinäisyydestä (saareudesta), Robinson Crusoesta ja David Foster Wallacesta, jonka tuhkat ystävä Jonathan Franzen kuljetti Crusoen Masafueran saarelle. Ja kolonialismistakin (sitten lukijassa alkaa pohdinta lähetystyöstä, uskonnoista, Kotilieden 5/2021 Seela Sellasta kertovasta jutusta, juutalaisuudesta, on pakko kertoa luetusta, kysellä mielipiteitä esimerkiksi tästä: "Kaikesta paneutumisestaan huolimatta Seela ei halua paasata uskonnosta. Se oli yksi syy, mikä juutalaisuudessa vetosi: se ei harjota lähetystyötä. - Juutalaisena en halua esittää, että oma uskontoni olisi paras maailmassa. Ei se ole. Eivät kaikki ihmiset tarvitse uskontoa. Jokainen uskoo omalla tavallaa tai on uskomatta. Jokaisen pitäisi ajatella omilla aivoillaan.")  

Meri-teoksessa kuvataan myös uimista. Impressionistiset välähdykset herättelevät tunnistettavia, koettuja hetkiä: lapsuuden uintiretket ja muoviset kellukkeet käsivarsissa (tai uimarengas vartalon ympärillä), veden tuntu uidessa, märkä uimapuku vartaloa vasten, kasvoihin liimautuvat hiukset. Uiminen vertautuu hienosti kaunokirjalliseen työhön. Tässä tekijänoikeudellisesti kohtuuttoman pitkä sitaatti:

”Hän ei uinut [vartalonmyötäisessä] uimapuvussa siksi, että hänelle olisi ollut tärkeää miltä hänen vartalonsa näytti. Vaan uimisen vuoksi. Ja veden.

Voimistaakseen tunteen. Päästäkseen niin lähelle vettä kuin mahdollista.

Kyse on aistillisuudesta. (--) Veden tajusta. – kysymys oli psykologisesta vaikutuksesta.

Veden tajusta. (--)

Veden taju on jotakin syvän omakohtaista, yksilöllistä.

Kirjoittamista, minä ajattelen. Kuin kirjoittamista.

Uida luoda kirjoittaa uida. Ne liittyvät yhteen.

Ja yksinäisyys. Minä rakastan uimista. Ja yksin olemista.

Uida luoda kirjoittaa uida. Yksin. Cherish your obsessions. Omistaudu mielettömyydellesi, pakkomielteillesi.

Älä kavahda niitä. Vaali niitä, seuraa niitä. (--)

Minä uin avomerellä, haluamallani tavalla; en vailla menetelmää, mutta omalla tavallani. (--) kyseessä on kyky löytää yritysten ja erehdysten kautta itselleen sopivat tavat ja sitten pitää taipumatta niistä kiinni.

Merkitystä on vain antaumuksellisuudella. Muista myös tämä: kukaan ei pyydä sinua tekemään tätä. Älä siis myöskään itse pyydä keneltäkään lupaa. Unohda joksikin tuleminen, vertauskuvaksi muuttuminen. Liiku itsesi kanssa, älä itsestäsi pois. (--)

Uimari tekee aina oman kilpailunsa, (--) Uimari ei koskaan ajattele kilpailijoitaan.

Unohda itsesi. Keskity siihen mitä teet. Keskity niin, että unohdat itsesi." (Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri. Neljä lyyristä esseetä. Suom. Asko Sahlberg. Teos 2012, 123-125.)

Tämä teos kaikkine rönsyineen sai googlaamaan (millainen lintu on rayadito, andientulikulma, entiseltä nimeltä okapyrstö?), avaamaan kirjahyllystä Tranströmerin Kootut runot, etsimään ja innostumaan. Se sai myös oman ajatteluni vyörymään, eli mieli tuli pöyhityksi hyvällä tavalla. Luin kirjaa aina ennen nukkumaanmenoa ja heti herättyäni. Ja hitaasti. Usein jätin tekstin kesken, koska oli pakko alkaa kirjoittaa muistiin ideoita, liki valmiita kaunokirjallisia virkkeitä. Luettu parhaimmillaan auttaa viemään omaa työtä eteenpäin. 

J.K. 

Meri-teoksen taustoista voi lukea Maaria Ylikankaan Nuori Voima -lehteen kirjoittamasta jutusta.

Romaanini Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan (WSOY, graafinen suunnittelu Marja-Leena Muukka) ilmestyi eilen syyspäivän tasauksen päivänä lintujen syysmuuton aikaan. 

"Rauha oli haaveillut, että saareen päästyään he muodostaisivat yhteisön ja hän saisi ikioman joukon ihmisiä, joita kutsua siskoiksi. Mantereella eläessään he olivat joutuneet nyrkin sisään, puristuneet umpeen, kuivuneet sipuleiksi, mutta saaren maaperä, kosteus, valo ja tila avaisivat heidät kukkimaan, pohtimaan yhdessä kasvunsa suuntaa ja tarkoitusta. Mantereelle jäivät ne, joilla oli tiukka ihmisenä olemisen kriteeristö, kirjontakehys, jonka sisään pingottaa sulkien ja höyhenten alta löydetty paljas naiseuden nahka. Mantereen ihmisillä oli tahto venyttää iho äärimmilleen ja piilottaa tai leikata pois ei-toivottu, arvet, luomet, pisamat ja syntymämerkit. Saaressa asuisi naisia, joilta puuttuisivat olemassaoloa rajaavat karmit." (s. 91.)

Kirjani kertoo karkotuksesta, uuden yhteisön muodostumisesta, ihmisen määrittämisestä, diagnooseista, leimoista ja nimeämisistä, nähdyksi tulemisesta, peilaamisesta, identiteetistä, juurista, vallasta, kutsumuksesta, aatteista ja opeista, taiteen ja mielikuvituksen voimasta, unelmista, surusta ja ilosta, lähtemisestä, perilläolosta, maisemasta, saarista ja linnuista, tietenkin. Jotakin sisällöstä kai pitää aina kertoa, mutta kuinka vaikeaa on luetteloida yksittäisillä sanoilla tai tiivistää edes virkkeillä kielestä ja näkymättömästä rakennettua kokonaisuutta, joka aukeaa vasta lukuprosessin myötä ja on jokaiselle lukijalle, myös kirjailijalle itselleen, omanlaisensa ja siten herkästi sanojen tavoittamattomissa, selittelemätön. (Kirjassa on Tiiralinna, mutta on myös sen rakenne, kaikki kerrokset, portaikot ja aukot, joita avataan ja suljetaan.) Ja kyse on tosiaan prosessista: teksti elää lukijan mielessä ja kokemuspiirissä myös ajan kanssa, kaikki ei aina aukea heti eikä tarvitsekaan, jää aukkokohtia. Niin me tässä kaoottisessa maailmassa elämme, etsimme selityksiä, merkityksiä, teemme (rohkeita) tulkintoja. Uskon tähän Kaisu Rättyän hienosti kahdesta kirjallisuuden opetuksen käsikirjasta referoituun ajatukseen: "Kaunokirjallinen teksti saa aina uuden elämän, kun joku löytää uuden tavan lukea sitä. Lukeminen on ensisijaisesti esteettinen kokemus, joka on aina yksilöllinen."

Mutta nyt on konkreettisten maisemien vuoro. Olen blogissani jakanut monenlaisia miljöitä sanoina ja kuvina, myös tämän romaanin syntysijoja. Tuntuu luontevalta kertoa niistä nyt. Romaani valitsee ja synnyttää itse oman tapahtumapaikkansa. Romaaniini tuli sekä fiktiivisiä että aitoja, reaalimaailmassa olemassa olevia seutuja. Porin Reposaaresta, entisen kotiseutuni maisemasta, muotoutui erään romaanihenkilöni lapsuusmiljöö. Onnistuin vuokraamaan Reposaaresta puoleksi vuodeksi pienenpientä hellahuonetta. Kotoni oli pieni ja pelkistetty, mutta siellä oli juuri sopivasti tilaa pohtia, kirjoittaa ja levätä. Reposaaren rauha oli ihanteellinen ajatteluun, työskentelyyn ja kävelemiseen. (Ah aallot, kalliot, rantasomerikot, lehtometsät, tervaleppätiheiköt, paarlastikasvit, merilasi ja -pihka, Villa London ja rakennuksiin pinttynyt mennyt aika!) Romaania kirjoittaessani yövyin ja inspiroiduin myös Seilissä ja Örössä. (Ah lehdes- ja paahdeniityt, merikaalit, sinisimpukoiden kuoriröykkiöt, orjanruusut, sairaalarakennukset ja kirkko!) Lisäksi kirjoitin romaania eräässä Näsijärven saaressa ja mielessäni matkasin myös Australian Rabbit Islandille (nyk. Peat Island), Swan´s Islandille Hockomock Headiin (paikkaan, jossa sielut asuvat) Yhdysvaltoihin, Normandiaan Jean Delacourin Edeniin ja Lintukotoon. Mitä matkoja nuo kaikki olivatkaan!

Romaaniani saa kirjastoista, kirjakaupoista sekä mm. Werner & Jarlista ja Adlibriksesta. Teoksesta on myös äänikirjaversio, lukijana toimii Leena Nuora. Antoisia luku- ja kuunteluhetkiä, saareutumista, lukurauhaa!

P.S.
Kirjan välistä löytyy sininen lukunauha. (Sinisen nauhan mysteeri aukeaa teille kirjan myötä.) Romaanihenkilöni Saga yritti käydä värittämässä nauhat mustiksi suojellakseen lukijoita, mutta urakkahan oli melkoinen. En siis voi varmaksi luvata, että hän olisi ehtinyt värittää kaikki. Olkaa varovaisia! Kerron myös, että kirjaa kirjoittaessani sain postitse salaperäisen kuoren, jonka sisältä löytyi kahdeksan metriä sinistä lettinauhaa. Ymmärrettävistä syistä pidän sitä lukitussa kaapissa.

Paiste. Polut, paahdeniityt, autiot rannat, orjanruusut, merikaalin kypsyvät helmet, sinisimpukoiden kuoret, kangasajuruohomatot, ajopuut, tiirat halkomassa ilmamerta, musta kyy, raadeltu joutsen, reppueväät, me kaksi kulkemassa saarta ristiin rastiin, omissa ajatuksissamme, muistelemassa, painamassa mieleen, antamassa kaiken virrata.

Hei heinäkuu! Hei saari, meri ja maisema. Hei lampaat, teidän lempeä katseenne, vaalea laumanne, hei musta lammas. Hei kallio, jota vasten maata (olla osa vakaata, lujaa), hei kaikki uurteesi, railosi ja kolhusi. Hei taivaat, joita katsella ennen kuin sade alkaa. Hei huimaus vatsassa, uppoaminen pystysuoraan äärettömyyteen, hei kaikkialle jatkuva avara tila. Hei tuuli, mäntyjen ja aaltojen tuoksut. Hei kohina, hei hiljaisuus.

Alkukesän jäähyväiset. Maisema muuttuu. Ei jää taloa, jolle vilkuttaa etäältä. Kalastajan maja katoaa. Joku rakentaa tilalle uutta. Kielot taipuvat, kalliot kumahtelevat, harmaahaikara taittaa kaulansa kasaan ja lentää pois. Pakkaamme autoon rottinkituolit ja -pöydän, työnnämme kottikärryillä totista, kivistä tyttöä kuin lasta. Kaikki muu saa jäädä, enempää ei mahdu, enempää muistoja ei jaksa kantaa. Sitten mekin lähdemme, olimme vain kävijöitä, vieraita. Ehkä jossakin odottaa jokin uusi paikka. Pitääkö aina olla paikka, jonne kaivata, josta kaivata? Vai tuleeko jäähyväisten myötä vihdoin rauha, selkeys, tyytyväisyys?

Kannattaa olla joka hetki varuillaan, muistaa katsella taivaita, tarkkailla, tähytä, vahtia, panna merkille. Koska tahansa maapallo saattaa heilahtaa, saattaa käydä niin, että yksi näistä saarista singahtaakin taivaalle ja jää varjostamaan aurinkoa, jotta edes joku huomaisi (ettei mikään ole kuten ennen, vaikka tuuli ei ole vielä noussut ja aallot pysyvät yhä matalina).

Ajetaan kauas rakkaiden kanssa, karataan. Asetutaan laiturin lentävälle matolle, luotetaan että se jaksaa kantaa meidät kaikki, varistelee kyydistään korkeintaan raskaat huolet, annetaan niiden pudota pois, pidetään kiinni rispaantuneista hapsuista, lennetään saareen saakka, kesään, paahteeseen. Avataan ovia, lämmitetään saunaa, syödään eväitä, keitetään kahvia, kuunnellaan järveä, puhutaan koiraa, opitaan uusi korttipeli ja muurahaisten elinikä, annetaan veden kannatella, ollaan osa maisemaa.

 

Avataan ikkunat ja ovet, ylitetään kynnykset. Kannetaan vettä ja puita, sytytetään tulia, riisutaan, ollaan paljaina, paljaita valossa ja pimeässä, heitetään löylyä, hiotaan, palellaan, tunnetaan kehon paino, hyttysen puremat, paarman pistot, mustelmat, arvet ja haavat, valellaan vedellä, kevennytään vesihöyryksi, tuuleksi, hengeksi, livahdetaan aukoista, luukuista ja koloista maisemaan, jätetään pyyhe purjeeksi saunan ovelle.

Saaressa odottaa talo, katselee järvelle ja metsään, miettii koska kesäasukkaat saapuvat, eikö ketään tule. Avainrivi ulko-oven yllä, seiniin unohtuneet tapetit, oviverhojen tangot vailla samettiverhoja. Kuka vei ne mantereelle pesuun, minne, kenen luo ne unohtuivat? Yläkerrassa jyrkkien rappusten päässä uunimuurin kummallakin puolen vinokattoiset nukkumakammiot kesälaihoille lapsille, peskää kädet, tulkaa syömään haukimureketta, voissa paistettuja muikkuja, savuahventa, sokerimunkkeja, kanelipullia, kaatakaa raparperimehua, tulee kärpäsiä, ukkonen, kuolema, kutsumaton vieras, sulkekaa pian ovet. Ruusukammarissa joku makaa pois ukkospäänsärkyä, levätkää, nukkukaa, unohtakaa rauhassa, valkoinen koira istuu aloillaan, vartioi vuosikymmenestä toiseeen, suovillaa se vain on.