Pitkästä aikaa saaressa. Heinäkuun hellepäivä, sivutuulta, vesi räiskyy veneeseen, koira tärisee jaloissa. Tuntuu, että olemme lastanneet veneen tuhansilla kiloilla mantereen elämää, suurin osa näkymätöntä, se saisikin upota, painua pohjaan, jäädä kiveksi sinne, riittävän syvälle. Veneen alla kalat pälyilevät yläpuolellaan lipuvaa tummaa valasta, miettivät, millainen pyrstö sillä on, miksei sitä näy, joko se on kohotettuna ilmaan valmiina läiskäisemään vettä, nostattamaan aaltoja. Ja pikku kalojen parvet, joilla ei ole vielä tietoa vaaroista, ihailevat pilvien muotoja, veden lävitse siilautuvaa valoa, ihmettelevät ihmisten varjoja. 

Matka on pitkä, matka on lyhyt.

Tuolla näkyy jo sauna, sen takana seisoo talo ylväänä, katselee monin silmin järvelle, vartioi sieltä tulevia, ei hetkeksikään ummista silmiään. Muistaako talo meidät? Muistammeko me talon? Käymme läpi huoneet, esittelemme ensikertalaiselle kukkatapetit, ovenkahvat, avaimet, hirret, kaakeliuunit, puulattiat, verannan, verhon pidikkeet, jyrkät askelmat, varoitamme päästämästä vettä lavuaariin, juomasta järvivettä. 

Juodaan tulokahvit. Ollaan yhdessä, hajaannutaan. Joku vetäytyy yläkertaan, toinen lähtee uimaan, joku rasvaa ihoa, joku penkoo varastoa, koira juoksee vapaudesta huumaantuneena mustikanvarpujen seassa, veden viivalla, laiturilla, ei enää muista, miltä tuntui kulkea talutushihnassa kaupungissa. 

Kannattaa olla joka hetki varuillaan, muistaa katsella taivaita, tarkkailla, tähytä, vahtia, panna merkille. Koska tahansa maapallo saattaa heilahtaa, saattaa käydä niin, että yksi näistä saarista singahtaakin taivaalle ja jää varjostamaan aurinkoa, jotta edes joku huomaisi (ettei mikään ole kuten ennen, vaikka tuuli ei ole vielä noussut ja aallot pysyvät yhä matalina).

Ajetaan kauas rakkaiden kanssa, karataan. Asetutaan laiturin lentävälle matolle, luotetaan että se jaksaa kantaa meidät kaikki, varistelee kyydistään korkeintaan raskaat huolet, annetaan niiden pudota pois, pidetään kiinni rispaantuneista hapsuista, lennetään saareen saakka, kesään, paahteeseen. Avataan ovia, lämmitetään saunaa, syödään eväitä, keitetään kahvia, kuunnellaan järveä, puhutaan koiraa, opitaan uusi korttipeli ja muurahaisten elinikä, annetaan veden kannatella, ollaan osa maisemaa.

 

Avataan ikkunat ja ovet, ylitetään kynnykset. Kannetaan vettä ja puita, sytytetään tulia, riisutaan, ollaan paljaina, paljaita valossa ja pimeässä, heitetään löylyä, hiotaan, palellaan, tunnetaan kehon paino, hyttysen puremat, paarman pistot, mustelmat, arvet ja haavat, valellaan vedellä, kevennytään vesihöyryksi, tuuleksi, hengeksi, livahdetaan aukoista, luukuista ja koloista maisemaan, jätetään pyyhe purjeeksi saunan ovelle.

Saaressa odottaa talo, katselee järvelle ja metsään, miettii koska kesäasukkaat saapuvat, eikö ketään tule. Avainrivi ulko-oven yllä, seiniin unohtuneet tapetit, oviverhojen tangot vailla samettiverhoja. Kuka vei ne mantereelle pesuun, minne, kenen luo ne unohtuivat? Yläkerrassa jyrkkien rappusten päässä uunimuurin kummallakin puolen vinokattoiset nukkumakammiot kesälaihoille lapsille, peskää kädet, tulkaa syömään haukimureketta, voissa paistettuja muikkuja, savuahventa, sokerimunkkeja, kanelipullia, kaatakaa raparperimehua, tulee kärpäsiä, ukkonen, kuolema, kutsumaton vieras, sulkekaa pian ovet. Ruusukammarissa joku makaa pois ukkospäänsärkyä, levätkää, nukkukaa, unohtakaa rauhassa, valkoinen koira istuu aloillaan, vartioi vuosikymmenestä toiseeen, suovillaa se vain on.

Eräänä aamuna pihalla liukastellessani kuulin, että järvi köhi. Päätin lähteä tapaamaan ystäväämme muusan kanssa. Oli liukasta, jäällä latuja, railoja ja vettä, hiihtelijöitä ja kävelijöitä, koiria ja ihmisiä, maiseman yllä siiveniskuja, rantapuissa linnunlaulua, metsän takana moottoritieliikenteen taukoamaton kohina.

Kuljimme rannan reunaa, aina uusi kaarros, tällä järvellä on mutkikas luonne. Vihdoin erään koivun alta löysin ystävämme, se loikoi kylkiluurankasillaan auringon röntgenissä kumea yskä vaivanaan.
"Helmikuussa noin vähissä vaatteissa! Sinä tarvitset paksun jääpalttoon ja lumihuivin kaulaan, mutta avuttomiahan me olemme. Hoidetaan siis pelkkiä oireita. Suovettä yskänlääkkeeksi ja osmankäämipiippu keuhkoputkia laajentamaan", huokaisi röntgenkuvat katsonut radiologi Ranta kyllästyneenä, sillä hänellä oli näitä ilmastonmuutospotilaita nyt aivan liikaa.

Marraskuu. Jatkuva sumu ja tihenevä pimeä, ääriviivat katoavat, metsässä kaikki sulautuu harmaaksi, minä ja koira olemme yhtä järven, koivujen ja sammaleen kanssa. Suuri kauneus on kaikkialla, ojavedessä, näennäisessä alakulossa, harmaan eri sävyissä, rinnalla kulkijassa ja minussa, meidän hengityksemme on metsän hengitystä, metsän ajatukset ovat meidän ajatuksiamme, huminaa, huojuntaa ja hyräilyä, männyn tuoksua, maatumista, sekoittumista, yhteyttä, ykseyttä.

Metsän tuntu vielä iholla, yhtäaikainen viileys ja lämpö, kun istun alas kirjoittamaan, koira huokaisee ja käpertyy viereeni (sen jalat nykivät, unessa se juoksee mäen päälle, jää nukkumaan maiseman ylle jäniksen kylkeen), yöllä, kun palaan sumusta mieheni syliin.

"Tunnetko olevasi rannalle nostettu vene?"

 

Mies kysyy minulta: "Tunnetko olevasi rannalle nostettu vene?" En osaa vastata. Lähdemme kyselemään, miltä veneistä tuntuu. Moni ei suostu vastaamaan, ne ovat vaipuneet syvään horrokseen tai korkeintaan murahtelevat unissaan. Samppa viettää talvea tyytyväisenä maakrapuna, Jenni on hilautunut vaivihkaa veden rajalle ja kääntänyt jo katseensa järvelle. Se käy sysipimeällä jalottelemassa heikoilla jäillä, odottaa että uppoaisi vatsaansa myöten hyiseen veteen.

Elämää metsässä ja metsän liepeillä

Joulupäivänä teimme metsäretken. Maisema hemmotteli väreillä, muodoilla, äänillä ja kuvastimilla.

Kotipihassa jänis on jokapäiväinen kyläilijä. Se oli jouluyönä kierrellyt kannon ympärillä ja syönyt löylyvedenhakureissulla tontulle viemämme omenan. Hymyilytti. Tänään jänis tuli taas hämärän tultua pihaan, hamusi aroniapensaissa alimpien oksien marjoja. Lumiukolta tipahtanut porkkananenä ei ole sille kelvannut.

Olen odottanut lumikkoa talviturkissaan, kesällä se kujeili verannan keinutuolissa ja räsymatoilla, sen sijaan sain pyrstötiaisia. En ole koskaan aikaisemmin nähnyt niitä. Suloisia! Silmäluomen päällä ketunruskeaa luomiväriä.

Unen ja valveen taloissa

Kuljen unissa. Järvenrannalla on kaksi tummanruskeaa rakennusta, ollaan mummulan pihapiirissä. Noita taloja en ole koskaan ennen nähnyt, mutta en ihmettele sitä. On siirrytty ajassa kauas taaksepäin. Isä ja äiti kävelevät kesässä käsikkäin, näyttävät onnellisilta, vaikka isähän on kuollut. Täällä he nyt asuvat. Tuo tuparakennus on heidän, talossa ei ole ikkunoita ollenkaan, mutta rannan puolelta puuttuu kokonainen seinä. Siinä sisä- ja ulkotilan saumakohdassa on heidän petinsä. Mitkä maisemat: näkymä järvelle!

Valveilla ajelin miehen kanssa katsomaan tuttavaperheen uutta kotia. Paljon ikkunoita ja valoa, avaraa tilaa, koivikkoa, peltoja, niittyä. Niissä maisemissa tuskin malttaisin nukkua.

Välipäivien parhaat

Olemme lukeneet ääneen tarinoita kirjasta Majatalo ja muita kauhutarinoita. Minä olen omina hetkinäni syventynyt kauan toivomaani Samuli Paulaharjun Syntymä, lapsuus, kuolema –teokseen. Yhdessä katsoimme kauniin ja puhuttelevan Viisi vuodenaikaa–elokuvan (traileri täällä), esikoinen kertoi mitä on koulussa oppinut buddhalaisuudesta ja samsarasta. Löysin googlella saman nimisen elokuvan, jota tosin ei taida saada käsiin ihan helposti.

Teimme metsäretken. Järvi nukkui ohuen kalvon alla, virtaukset kuin polkuja. Vesi putoili oksilta tiukuina. Meillä oli eväät, kahvia, kaakaota ja joulutorttuja. Tutkimme talon raunioita, tytär onki luumuhillolla lipeäkaloja.

Sähkökatkos käväisi vieraana, tosin vain tunnin tunnelmapalana, emme palelleet, pelänneet emmekä jääneet mitään vaille. Jääkaapissa odotti aiemmin päivällä tehty kanasalaatti. Meitä istui ruokapöydässä monta, oli kynttilöitä koko pöydän pituudelta ja kuohuviiniäkin lasilliset. Lapset hiipivät hämärän turvin suklaavarkaisiin, ei ollut sähkölaitteiden tuomaa meteliä, näimme taivaan tähdet. Yksi loman kohokohtia.