Eräs mökkiloma. Hän päätti taas kokeilla rajojaan, vaikka tietää, ettei oikein osaa mökkeillä (eikä lomailla), olla vain, olla päämäärättömänä turistina, käydä läpi nähtävyyksiä, olla elämysten kuluttaja, kokea itsensä täyteen. Hän analysoi kaiken kaikille ääneen, puhki, rikki, repaleiksi, kaipasi koiraa ja katseli nuorta metsäjänistä, joka puikahteli esiin järven puoleisella pihalla, ja kissaa, joka pysytteli pellon puolella mutta olisi mielellään tullut sisälle mökkiin, huoneisiin, heidän lemmikikseen. Nuo ihmiset asuivat jäniksen ja kissan välissä, sukkuloivat hämmentyneinä sekä järvi- että peltotodellisuudessa, välitiloissa, käänsivät puutarhatuoleja kohti mielekkäitä maisemia, valoa, pyykkinaruilla lepattavia pyyheliinoja, vaipuivat ajatuksiinsa, nousivat taas lähteäkseen, istuivat taas ollakseen aloillaan. 

Ja äkkiä katsottuna säätiedotus olisi kertonut, että oikeanpuoleista tuulta kaiken aikaa niin useita metrejä sekunnissa, että laituri näytti lähtevän liikkeelle, lipuvan taivaissa, ja mökin pihassa viihtyvän kissan piti hiipiä eteenpäin niska kyyryssä ja tuo rantapöheikössä asuva metsäjänis, nuorukainen vasta, horjahti loikatessaan ja kaikki soutuveneet päätyivät Kolmostien liepeille järvessä nilkkojaan myöten seisovien lehmien ihmeteltäviksi. Ne heiluttivat raukeina häntiään, elivät tätä hetkeä, eivät tienneet, että kaukana puisto(filosofia)n varjoihin oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä pitelemään hattujaan ja kuuntelemaan pohdintaa Kyllikki Saaren murhan kollektiivisesta muistosta. Ja perhoset lensivät, liitivät, amiraali neitoperhonen käsipuolessaan, joku kuvasi niitä puna-apilapellon reunalla, joku pyöräili peltojen keskellä, joku luki kirjaa, pelasi backgammonia, mölkkyä, korttia, sytytti tulta kiukaaseen, ripusti pyykkiä, purjeita, tuuleen, tuijotti taivasta ja rantaviivaa, kirjoitti kortteja ystäville ja kertoi olevansa lomalla rakkaidensa kanssa ja onnellinen, kiitollinen siitä mutta kaipaavansa kotiin, koiraa, omaa sänkyä, kaikkea, mitä kaivata voi.

(Viimeinen kuva Nina Lykken romaanista Ei, ei ja vielä kerran ei. Suom. Sanna Manninen. Gummerus 2019.)

Eräänä lähes tavallisena torstai-iltapäivänä Donnie Darkon jättimäinen Frank-jänis matkusti edestakaisin Hämeenkatua, mummot ja lapset säntäilivät linja-autojen alle noutamaan yläilmoista heiteltyjä kirsikkakaramelleja, hotellien huiput ja kirkkojen tornit katkesivat taivaan sumuun. Kaksi tuntia makeissadetta, äänihuulet rikki ja poikki, sen jälkeen kadulta noustiin linja-autoihin, kadottiin maanalaisiin parkkihalleihin tahmainen karkki kengänpohjassa, joku nosti katkenneet tornit ja huiput takaisin paikoilleen, kuorma-autot riisuttiin paljaiksi lakanoistaan, Frank loikki citykanien seuraan (ja tunsi itsensä kummajaiseksi), joku lauloi itsekseen: "Olet nuori ja kaunis..." Jatkettiin matkaa ja elämää.

Sairasteluviikkojen jälkeen herää uuteen aamuun, tiaiset laulavat lasien lävitse, ei uskalla avata silmiä, vaikka pitkästä aikaa paistaa kirkkaasti, sillä ajatukset ovat tulleet takaisin. Haroo toisella kädellä muistikirjaa ja kynää, kirjoittaa silmät kiinni virkkeitä, välillä uskaltaa kurkistaa sanojen suunnan, mutta lauseet alkavat oitis himmentyä, kirjoittaa silmät kiinni suoraan alitajunnasta. Sitä miettii vielä hetken kuluttua, kun on juonut lasillisen vettä, pukenut päälle ja kulkee nyt koiran kanssa metsässä jäniksen jälkien perässä, samanlaisia villejä jälkiä seuraa unen ja valveen rajalla, ei ajattele mitään, seuraa vain ja luottaa, että eteenpäin ne vievät.

Elämää metsässä ja metsän liepeillä

Joulupäivänä teimme metsäretken. Maisema hemmotteli väreillä, muodoilla, äänillä ja kuvastimilla.

Kotipihassa jänis on jokapäiväinen kyläilijä. Se oli jouluyönä kierrellyt kannon ympärillä ja syönyt löylyvedenhakureissulla tontulle viemämme omenan. Hymyilytti. Tänään jänis tuli taas hämärän tultua pihaan, hamusi aroniapensaissa alimpien oksien marjoja. Lumiukolta tipahtanut porkkananenä ei ole sille kelvannut.

Olen odottanut lumikkoa talviturkissaan, kesällä se kujeili verannan keinutuolissa ja räsymatoilla, sen sijaan sain pyrstötiaisia. En ole koskaan aikaisemmin nähnyt niitä. Suloisia! Silmäluomen päällä ketunruskeaa luomiväriä.

Mutta kuka on Claudia? (klo 2.49)

Jänis on kiertänyt öisen portin. Tanssinut kylmien miesten kanssa. Jättänyt jälkensä, sitten miehet, pihan. Minulla on sängyn vieressä Routaholvi, nelipyöräinen lämmönlähde (nicht abdecken) ja narusta roikkuva Islanti kaikessa hopeassaan.

Nukun ja en nuku.

Unista kannan mukanani hiljaisen Claudian. Kuka hän on? Vielä en välitä miettiä, joku rakastaa nyt niin.